Parisuhteesta ja erosta
Olen tänne jo ennenkin kirjoitellut omista ajatuksistani ja oman elämäni sekavuudesta, jos joku sattuu muistamaan. Nyt on kuitenkin tilanne se, että en tiedä jaksanko enää elää näin. Lyhyesti, mies on hyvä mies ja hyvä isä, mutta emme ns. kuulu yhteen. Tästä asiasta on paljon keskusteltu ja molemmat ovat sitä mieltä, että emme ole toisillemme tarkoitetut. Arki kuitenkin sujuu ok ja perhe olemme kuitenkin. Itken tätä nytkin, koska tämä tuntuu niin järkyttävän pahalta.
Emme ole tehneet päätöstä erosta, mutta onko tässä enää muuta ratkaisua? Rakastamme toisiamme molemmat, mutta emme oikealla tavalla :( Onko kellään muulla tällaista ja voiko tästä vielä suhde nousta? Onko tämä juuri sitä nykyajan itsekeskeisyyttä, ettei jakseta yrittää loppuun asti ja luovutetaan liian helpolla? Meillä on ollut vaikeaa jo ennen lapsia ja olemme vakaasti sitä mieltä että jo silloin olisi pitänyt olla vahva ja erota, mutta kun tuli tehtyä tämä perinteinen virhe eli pelastetaan suhde lapsilla :( Kuulostaa aivan hirveältä ja lapsemme eivät missään nimessä ole virhe ja olemme molemmat onnellisia että olemme saaneet heidät aikaiseksi, mutta mitä tehdä tälle elämälle?
Toinen kysymys on se, että voiko ero olla ns. helppo, jos se tapahtuu yhteisessä sopimuksessa, ilman pettämistä tms? Helppo ei varmasti ole koskaan, mutta voiko siitä selvitä sovussa? Ja miten vaikeaa se oikeasti on lapsille? Lapset ovat vielä pieniä, alle 5v molemmat ja heidän puolestaan suren kaikista eniten. Entä voisiko olla mahdollista elää suhteessa vain lasten takia? En jaksa kuitenkaan oikeasti uskoa, että toimisi, mutta voisiko?
Kommentit (19)
Parisuhde on vaikea asia, ja yhdessä eläminen on jatkuvaa opetelua tuntemaan toinen ja oma itsensä. Tässä prosessissa tulee monenaisia vaiheita, pitkiä ja lyhyitä, helppoja ja vaikeita. Minusta olet oikeassa kun epäilet, että nykyaikana erotaan liian nopeasti, eikä anneta itselle ja puolisolle mahdollisuutta jatkaa pariskuntana. Ei ole kivaa eikä helppoa elää sitä vaihetta että toinen on ihan ok, mutta mitään muuta suurempaa tunnetta ei löydy, ei edes kaivamalla. Mutta mistä tiedät ettet voisi esim. vuoden päästä tai viiden vuoden päästä rakastua mieheesi uudelleen. Jos kaipat suurta rakastumisen huumaa, voin kertoa, että se on katoava tunne. Uuteen ihmiseen tutustuminen saattaa tuoda hetkellisen,jopa kuukausien mittaisen, tunteen siitä että tässä on sitä jotakin.Mutta tuo tunne on katoavaista ja sama arki ja tottuminen tapahtuu uudessa suhteessa.
Lisäksi teillä on lapset, jotka rakastavat teitä kumpaakin ja rakastavat tedän perhettä. Edellinen vastaaja jo kirjoittikin lapsille selittämisen vaikeudesta. Mutta minunkin mielestä lapset ovat syy olla yhdessä, jos tilanteeseen ei liity väkivaltaa; ei fyysistä eikä psyykkistä.
Sitten voisi taas miettiä,että oma elämäkö siinä pitää " uhrata" ? Toisaalta et voi tietää kuinka paljon parempaa elämäsi voi olla nyt kuin sitten eron jälkeen olisi. Se elämä on tuntematon vielä ja voi vaikuttaa houkuttavalta, mutta voi osoittautua vaikeammaksi.
Niin, ja kirjoitin siis omiin kokemuksiini pohjaten.
Tilanteenne ei minusta kuulosta kovin pahalle. Siis tarkoitan, että jos suhteessa kaikki on ok, niin mikäs siinä.
Omasta kokemuksesta sen verran, että pieni lapsi on verottanut meidän parisuhdetta (yhdessä oltu pian 8v) aikalailla. Tässä on menty jo toista vuotta kaveripohjalta melkeinpä. Aika ja voimat ei riitä muuhun. Ennen lasta oltiin jo erossa ja lapsi oli se, joka palautti meidät yhteen;) Enkä ole katunut. Mitään suuria tunteita ei tällä hetkellä meidän suhteessa siis roihua muuta kuin lasta kohtaan. Lapseni on tärkeintä mitä elämässäni on ja olen ajatellut joskus ihan teoria pohjalta eroa. Siis että saisko sillä jotain väriä elämään? En usko. Tiedän, että huuma on ohimenevää ja se painavin syy: Lapsi. Pelkkä ajatus siitä, että lapsi ja isä (tai miksei äiti) joutuvat eroon toisistaan, puistattaa.
En tarkoita tätä saarnaksi sinua kohtaan, vaan puin vaan äkkiseltään omat ajatukset sanoiksi.
Ehkä antaisin vieläkin ajan kulua teidän suhteessa ja kuulostelkaa rauhassa, miltä tuntuu.
Ottamatta kantaa sen enempää lasten hyvinvointiin erotilanteessa tms- niin sanoisin vaan oman mielipiteeni. Eli mun mielestä jokaisella on oikeus olla onnellinen - me ollaan täällä vaan tämä yksi elämä ja sitä on turha " hukata" siihen, että vanhana täytyy taakse katsoessaan todeta , että tulihan se elettyä, mutta olishan sitä voinut olla myös hurjan onnellinenkin...
Itse eronneena, sanoisin, että mulla ainakin miehen vaihto toi sen onnellisuuden mikä ensimmäisesta avioliitosta puuttui. Eli olimme myös alunperinkin " väärät" toisillemme. Meillä ei lapsia ollut joten tilanne oli sillä tavalla helpompi. JOs nyt ero koskaan on helppo!
Ja kun löysin nykyisen puolisoni, lasteni isän, tiesin heti että se on nyt tässä. Elämäni Rakkaus. Ja on sitä vielä, lähes 10 vuoden jälkeenkin.
En siis kannusta tai kehoita ketään eroamaan, sanon vain, että jokaisella on oikeus olla onnellinen. Itsekästä ehkä sanoa näin, mutta en ymmärrä miksi kenenkään pitäisi uhrautua edes lastensa takia olemaan tyytymätön avioliitossaan? Eiväthän lapset erossa vanhempiaan menetä!! Asutaan vaan eri osoitteissa. Sehän on vain vanhemmista kiinni, miten lapset tilanteeseen sopeutuvat. Asiat voi varmasti tehdä helposti tai vaikeasti.
Tämä oli vain mun mielipide...
Mikään muu ei ole niin hirveätä kuin kitua parisuhteessa joka ei jjostain syystä toimi. Ajatellaan lasten kannalta kumpi on parempi Onnettomat vanhemat jotka ovat yhdessä vain lasten takia sitä paitsi vanhempina he varmasti tajuavat sen VAIKO onnelliset mutta erillään olevat vanhemmat joilta riittää voimia jaksaa rakastaa lapsiaan ja nauttia heistä. Meillä jokaisella on oikeus yrittää olla onnellinen.
Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä kohta 10 vuotta ja minä olen ollut seurustelun alkaessa 16v. Monen monituista kertaa on tässä vuosien mittaan tullut eteen tilanne, että pitäiskö lähteä eri suuntiin.
Kuitenkin joka kerta, kun se ero on oikeasti alkanut tulla todeksi, ollaan molemmat käännytty takaisin. Yhdessä itketty ja todettu että eihän siitä mitään tule.
Välillä vieläkin tulee hetkiä, että tuntuu ettei tuo toinen ole sitä mitä haluaa, mutta kun alkaa mielessään elää sitä eroprosessia, niin halut eroamiseen haihtuvat. Meillä on myös koettu se, että sekä minä että mies, olemme ihastuneet tahoillamme ' toiseen' . Kuitenkin se ihastus on haihtunut ja lopulta on taas tajunnut, miten paljon tuota omaa rakastaakaan.
Yhden suuren kriisin aikaan eräs vanhempi ihminen sanoi minulle näin:
*mieti tarkkaa mitä teet, miten haluat elämäsi elää. Mutta muista, että ei se kumppani vaihtamalla parane. Jos uudessa kumppanissa on tämä asia paremmin, on vastaavasti tuo ja tuo huonommin.*
Yhdessä olemme edelleen, naimisissa nyt 3,5v. Jollain tasolla epäilen itsekin välillä, onko hän se oikea. Mutta kuitenkaan en voi kuvitella ketään muuta rinnalleni ja (toivottavasti) tulevien lasteni isäksi.
Sinä ja miehesi teette kuitenkin päätöksen, miten jatkatte. Kuitenkin, jos suhde pääosin on kunnossa, se mielestäni ansaitsee mahdollisuuden parempaan.
Kuten joku jo sanoi aiemmin, et voi tietää miten elämä jatkuisi eron jälkeen. Paluuta entiseen ei kuitenkaan yleensä enää ole.
Lähipiirissämme on nyt todella moni pari eronnut. Ja lähes poikkeuksetta erot ovat olleet hyvin katkeria ja lapset ovat kärsineet todella paljon. Yksi isä hylkäsi lapsensa täysin, vaikka sitä ei olisi kukaan uskonut ennen eroa. Hänelle oli kuitenkin eroprosessi henkisesti liian rankka. Muillakin on riitoja ollut paljon ja lapset niistä kaikkein eniten kärsivät.
Mutta tämä lähipiirimme poikkeus... Heillä on kaksi lasta ja päättivät sitten muuttaa erilleen. Avioeroa he eivät hakeneet, vaan halusivat aikaa miettiä. Koko ajan olivat paljon tekemisissä keskenään jo lastenkin takia tietysti. Mutta asuivat erillään ja saivat hyvän kuvan siitä, millaista elämä on ilman tätä toista. Nyt he ovat palanneet yhteen, muutto saman katon alle on ajankohtainen. He löysivät toisensa uudelleen, rakastuivat uudelleen. Ovat onnellisempia kuin koskaan ennen ja ovat varmoja siitä että tämä suhde on sitä mitä he haluavat elää.
Tuo asumusero, pieni tauko suhteessa, on kyllä varmasti hyvä vaihtoehto. Varsinkin silloin, kun mitään vakavaa ongelmaa ei suhteessa ole. Sen aikana on hyvä miettiä, haluaako jatkaa erillään, vai alkaako se toinen kuitenkin tuntua rakkaammalta kuin ennen.
Toivottavasti saatte asianne selvitettyä teille parhain päin! Voimia!!
glemei
Ajatuksesi oli kuin suoraan minun ajatuksiani..Minulla on myös hyvä mies ja hyvä isä..Mutta olemme vain niin kamalan erilaisia ja sen myötä paljon tulee riitoja..Koen vahvasti, että olemme väärät ihmiset toisillemme..
Mutta meilläkin on kaksi lasta, jotka keväällä täyttävät 3 ja 5 vuotta ja niitähän sitä aina ajattelee.Toisaalta olen miettinyt, että nyt he saavat vääristyneen kuvan avioliitosta, onko sekään hyvä? Emme tee mitään yhdessä, käymme erikseen joka paikassa jne. ja riitelemme suht,usein. Ei ole hellyyttä enää yhtään. Kaveri pohjalta mennÿt jo reilu kaksi vuotta(ei siis seksiä juuri ikinä)..Ja isompi lapsikin selvästi jo kärsii tappeluistamme.
Olen suhteessa se vanhvempi osapuoli ollut aina ja mieheni kärsii siitä..Kokee itsensä huonommaksi ja ei osaa olla oma itsensä seurassani..Varmasti hänkin vain lasten takia on sinnitellyt..
Me ollaan vaan niin erilaiset joka suhteessa, että mm. sen vuoksi koen,että olemme väärät toisillemme.
Tänään sanoin miehelleni, että minusta olisi parempi jos eroasimme..hän vain suuttui..
Nölli, miksi sinusta tuntuu, että olette väärät toisillenne?
Koska et vielä tiedä, mitä ero on, kuvittelet sen jotenkin olevan ratkaisu ongelmaan. Sitä se ei ole, vaan tuo mukanaan entistä enemmän ongelmia. Lapsille ero ja seilaaminen vanhempien välillä on tosi rankkaa, aina on ikävä sitä toista vanhempaa. Onko miehesi tuleva kumppani lapsillesi hyvä äitipuoli, entäs sinun tuleva kumppanisi, miten hän kohtelee lapsiasi. Sitähän et voi vielä tietää. Kuulostaa vaan siltä, että miksi mennä hyvää vaihtamaan. Ettekö voisi aloittaa yhdessä jotakin harrastusta, jonka kautta lähentyisitte (vaikka tanssikurssi). Menkää nyt vähintäänkin perheterapiaan. Kadut muuten myöhemmin sitä, ettet yrittänyt tarpeeksi, ettet tehnyt kaikkeasi avioliiton pelastamiseksi. Sitä syyllisyyttä ei ole helppo kantaa lasten edessä. Itket takuulla vielä useammat itkut, jos päädytte eroon. Omasta erostani on jo 3 vuotta, mutten vieläkään ole päässyt siitä yli. En tiedä, pääsenkö koskaan.
Toisin tähän keskusteluun myös lapsen näkökulman koska omat vanhempani ovat ihmisiä jotka eivät olleet oikeita toisilleen. Meillä ei kotona juurikaan tapeltu ja vanhempani olivat hyvä isä sekä äiti, mutta minkäänlaista rakkautta heidän välillään tuskin oli koskaan. En tiedä kiinnitinkö asiaan lapsuudessani mitään huomiota mutta näin jälkeenpäin huomaan itsessäni ja toimissani asioita joiden alkulähteet löytyvät vanhempieni olemattomasta parisuhteesta.
Eli mitä haluan tällä kirjoituksella sanoa on että mielestäni kannattaa tehdä kaikkensa avioliiton pelastamiseksi mutta ei omaa onnea uhraamalla, koska tavalla tai toisella lapsi sen vaistoaa ja voi paljon-paljon myöhemmin oireilla mitä ihmeellisemmillä tavoilla.
Minulla on itselläni kolme sisarusta ja olemme tätä tykönämme työstäneet paljonkin. Jokaisella meistä asia on oireillut enemmän tai vähemmän esim. omina parisuhdeongelmina.
Samoja asioita mietin.
Tämä on minusta yhtä tärkeä kysymys kuin se, " jätänkö jos mies pettää" .
Koska minulla ja ap:llakin on ilmeisesti sellainen mies, joka ei reagoi tällaiseen kriisiin tai epätäydellisyyteen pettämällä. Samoin ap ja minä emme ole heti pettämässä miestämme - jos näin tekisimme, keskustelu olisikin ihan erilaista.
Silti on yhtä tärkeää miettiä, että voiko parisuhdetta jatkaa. Olen myös sanonut miehelleni, että näen sellaisen tulevaisuuden, jossa lopulta jompi kumpi rakastuu toiseen - ehkä huomenna, ehkä 20 vuoden päästä.
Uskon myös, että lapset vaistoavat pelkän ystävyyden vanhempien välillä.
Itse aloin miettiä vakavasti eroa, kun huomasin, että 6-vuotias tyttöni alkoi minun ja mieheni riidan alkaessa ottaa puolia, hän tuli selvästi minun puolelleni. Silloin huolestuin, en todellakaan halua erottaa lapsiani isästään enkä antaa heille MITÄÄN kuvaa siitä että heidän isänsä ei olisi hyvä isä ja hyvä mies, vaikka hän ei ole se oikea mies minulle.
Ystävinä meilläkin eletään, eikä edes kovin läheisinä. Päälle päin asiamme ovat todella hyvin: mies on oikea malli-isä, huolehtii perheen toimeentulosta jne. Muttei minusta tai suhteestamme. Halaisin kuitenkin niin paljon enemmän kuin mitä tällä hetkellä saan (tai olen moneen vuoteen saanut). Olen pyristellyt, rimpuillut, provosoinut ja ties mitä, mutta mies ei näytä vähästä hätkähtävän. En ole onnellinen, mies vaikuttaa ihan tyytyväiseltä. Tuskin hänen mielestään mitään ongelmia onkaan.
Ilmoitin meidät molemmat parisuhteen rikastamiskurssille, jolle mies lupautui ilman vastaansanomista. Kurssista on nyt puolet takana ja valitettavasti se on vain lisännyt minun pahaa mieltäni. Kurssilla kaikki menee oikein hyvin, keskustelemme, pohdimme vahvuuksiamme ja toiveitamme ja mieskin on aktiivinen osallistuja. Kuitenkin saman tien, kun astumme ulos, unohtuu koko kurssi ja yhteiset hetket. Itse haluaisin jatkaa puhumista vielä kotona, mutta mies selvästi välttelee jokaista tilaisuutta joutua kanssani kahden.
Ero on käynyt mielessäni monta kertaa. Meillä on kolme lasta, joitten takia haluan pitää perheen kasassa. Lisäksi elintasoni luultavasti romahtaisi eron myötä, joutuisimme luopumaan uudesta talostamme jne. Pelkään myös, miten jaksaisin toipua erosta. Toisaalta mietin, että jospa minullekin olisi joku onnellisempi suhde jossain odottamassa.
Epäilen, että jos yhdessä vielä pysymme, jompi kumpi jossain vaiheessa löytää jonkun uuden. Luultavasti minä, sillä en jaksa elää ilman yhteyttä toiseen ihmiseen.
Tärkeämpi kysymys tässä vaiheessa on, olisitko yksin onnellisempi.
Kukaan meistä ei tiedä, löytääkö uuden eikä toisen ihmisen varaan voi laskea kuitenkaan.
Jos olet sitä mieltä että yksin olisit onnellisempi, ehdotan erilleen muuttamista, eroa vasta sen jälkeen, jos asiat eivät muutu.
Meillä on nyt se vaihe menossa. Mies ei ollut " tajunnut" että asiat on niin huonosti, vaikka olin monesti puhunut ja itkenyt ja toivonut ja keskustellut.
Nyt ollaan päätetty muuttaa erilleen. Ja ajatellaan, että päädytään yhteen tai erilleen. En toivo enää. Jos päädymme yhteen hyvä niin. Jos emme päädy, hyvä niin.
Nölli, kirjoitat ajankohtaisesta asiasta, kuten vastauksista näkyy. Itse olen ollut reilut 10 vuotta naimisissa, meillä on kaksi ihanaa lasta. Mieheni on ihastunut työkaveriinsa ja minä suunnattoman rakastunut mieheeni.
Rakastuin mieheeni uudelleen viime keväänä, kun ihmettelin ystävieni seikkailuja ja eroja. Jotenkin vain kolahti uudelleen. Nyt kärsin, kun katson mieheni menoa. Mitään konkreettista hän ei kai ole tehnyt, mutta rakastuneena on hirveää katsoa toisen menoa. Nyt jo ajattelen, että menisipä tämä oma rakastumiseni ohi, niin en kärsisi hänen " viileydestän" itseäni kohtaan. Toisaalta rakastuneena on ihana olla, ei siitäkään haluaisi päästää irti.
En tiedä kuinka kauan jaksan odottaa mieheni ihastuksen laantumista. Pelkään katkeroitumista. Olen puhunut asiasta kyllästymiseen asti miehelleni, mutten saa hänen silmiään aukeamaan. Hänen on hyvä olla, ihastuneena nuoreen naiseen ja kotona vaimo rakastaa häntä. Mikäs siinä on ollessa?
On tää elämä vaan kummallista. Hyvää elämää itse kullekin,
mä
Minulla vähän samanlaisia kokemuksia..
Olen miettinyt, teenkö liikaa myönnytyksiä suhteessa vain liiton kestämisen takia ja näinollen annanko myös juuri vääränlisen kuvan vieläpä lapsien ollen tyttäriä..minkälaisia kokemuksia ja vaikeuksia itse olette kohdanneet omissa parisuhteissanne vanhempien vähärakkauksisen liiton takia?
Mun kotona oli sama tilanne; vanhemmat eros vasta kun olin 20v. ja sekin siksi, että isäni " kärähti" silmieni edessä. Jälkeenpäin selvisi, että isälläni oli ollut tämä suhde yhdeksän vuotta ja että äidilläni oli ollut moniakin suhteita avioliiton aikana.
Lapsuudestani muistan muutaman tappelun vain, mutta päällisin puolin mieleeni jäi reipas ja aktiivinen perhe, joka harvoin kuitenkaan oli vain oman perheen kesken.
Vanhempien eron jälkeen kuulin, että olivat päättäneet aikoinaan jatkaa avioliittoa lasten vuoksi (minä tuolloin 2v.)
Jos ajattelen näin jälkeen päin: siskoni ei ole koskaan kyennyt järkevään parisuhteeseen ja minulla on selvästi ongelmia sitoutumisen ja kiintymyksen kanssa...olen pettänyt miestäni jne.
Johtuisiko tästä? itselläni on myös kamala tarve saavuttaa pitkä, uskollinen avioliitto....mutta en pysty. Mies tuntuu väärältä enkä osaa olla vain yhden kanssa.
Mikä lie oikea ratkaisu?
Täällä kolmas jolla samat tunteet: tunnen että olemme vain liian erilaiset ja täysin väärät ihmiset toisillemme. Mieheni on pidättyväinen, kiltti, harkitsevainen, rauhallinen, mukava ja iloinen mies.Hänessä ei siis todellakaan ole mitään vikaa. Lapselle hän on ihana isä, leikkii ja touhuaa ja heillä on lämmin suhde. Kuin myös minulla on lapseen. Arvostan miestäni hänen ominaisuuksiensa vuoksi. Mutta minä en saa häneltä mitään henkisesti. Me emme keskustele mistään, meitä ei kiinnosta samat asiat, me emme pidä samoista elokuvista, musiikista tms. Lisäksi minä olen tempperamenttinen ja äkkipikainen mitä mieheni ei voi sietää. Hänen mielestään naisen pitäisi olla tietynlainen, aivan minun vastakohtani. Joten miksi hän ei ansaitsisi sellaista naista? Ja miksi minä en ansaitsisi itselleni sopivaa kumppania?Mutta toistaiseksi lapsen etu menee kaiken edelle...mutta kysympä vaan kauanko se oikeesti on lapsen etu? Lapsi vaistoaa jo nyt kun yritän väkisin halata miestäni..katsoo minua siten että " äiti. älä huijaa.." . Seksiä meillä on silloin tällöin, se on aina toiminut, sydän vain ei ole enää mukana, sängyssä pyörii minun mielessäni ihan joku muu...Ehkä lapsikin olisi loppujen lopuksi onnellisempi kun hänen niskaansa ei lankea vastuu siitä, että äiti ja isä ovat onnettomia???En tiedä.
Nämä on kyllä kauhean vaikeita asioita. Kun pitäisi olla onnellinen hyvästä miehestä jne. ei petä, ei hakkaa, ei ole alkoholisti, on kiltti ja hyvä isä lapsilleni...mutta kun ei vaan toimi muuten. tämä erilaisuus sen tekee...aikaisemmin kait kuvittelin, että mieheni vielä muuttuu tai jotain. mutta nyt olen tajunnut, että ei hän muutu, enkä muutu minäkään..Kaipaisin miestä kenen kanssa keskustella, käydä kävelyllä ym. touhuta kivaa..Minun mieheni on kauhean passiivinen, ei hoida juuri terveyttään, ei liiku..Kun taas itse olen himo liikkuja, rakastan ulkoilua jne..Olisi kiva käydä mökkeilemässä ja hiihtelemässä..mutta oman kumppanin kanssa mikään tuollainen ei onnistu, koska häntä ei kiinnosta. Me kuljemme eri autoilla ja muutenkin erikseen, todella harvoin käymme yhdessä missään ja jos käymme yleensä aina ne päätyy riitaan..Kotona emme katso koskaan telkkua yhdessä, vaan eri huoneissa..Iltaisin kun olisi vähän yhteistä aikaa, mies alkaakin heti nukkumaan..Niin, että tässä esimerkkejä..En oikeastaan juuri enää tapaile hänen sukulaisiakaan, vaikka hän itse ravaa jatluvasti äidillään..Koen koko hänen suvun niin kummaliseksi..Tietenkin voisin luetella pitkät listat myös hyviä puolia miehestäni ja hänen suvustaan..mutta minä olen ainakin väsynyt tähän tilanteeseen, enkä näe meille tulevaisuutta yhdessä. Olemma liian erilaiset ja siihen se kaatuu. Tällä hetkellä olen puhunut miehelleni ensin asumuserosta..Mies vaan on kauhean vihainen minulle nyt siitä ehdotuksesta ja tästä tilanteesta. Puhuu katkeraan ja vihaiseen sävyyn, eikä ajattele asiaa niinkuin se lasten kannalta olisi paras. Syyttä minua, että olen vain hyväksi käyttänyt häntä, kun nyt päätän näin. Yritin selittää, että ei se niin mene..Olen rakastanut miestäni ja rakastan edelleenkin, mutta kun ei toimi nin ei. Me ollaan kohta tapeltu kolme vuotta säännöllisesti ja kriiseilty ja aina puhuttu erosta ja olen niin väsynyt jo siihen. Aina ollaan päätetty kuitenkin yrittää, vähän aikaa menee tasaisemmin,kunne taas räjähtää..Meillä isompi lapsi selvästi jo vaistoaa tämän ja pienempikin pikku hiljaa. Tänäänkin kysyi, että menikö isi nyt pois, kun mies lähti suuttuneena..
Minun isäni on mm. sanonut, että hänen isänsä ja äitinsä olisi pitänyt erota aikanaan, että hän on vain kärsinyt heidän huonosta suhteesta. Yksi kaverini on myös sanonut samaa. Että minunkin mieletsä on lapsienkin kannalta parempi erota, kuin jäädä huonoon suhteeseen, mistä saavat vääristyneen kuvan parisuhteesta ja vielä käsivät siitä. Ei varmasti ole mukavaa kuunnella jatkuvasti vanhempien riitelyä. Minun omilla vanhemmillani on ollut ja on hyvä suhde,en muista lapsuudesta paljon riitoja. He ovat vieläkin onnellisesti yhdessä (30 vuotta jo ja neljä lasta) ja he eivät ole erilaisia vaan hyvin saman tyylisiä monessa asiassa!
Ehkä teidän tapauksessa jokin ratkaisuyritys esim asumusero olisi paikallaan nimittäin tuo lapsen kommentti " lähteekö isi nyt" kertoo jo sen että lapsetkin taitavat elää epätietoisuudessa tällä hetkellä? Olis varmaan tärkeetä nyt painottaa lapsille, ettei se ole kenenkään syytä, varsinkaan heidän ja että isi eikä äiti katoa minnekkään, alkuun kannattaisi varmaan yritää tavata isää mahdollisimman usein....en tiedä. Meillä nyt mennään näin ja yritän..yritän..yritän vielä, jospa se tästä...
Nyt täytyy kyllä heti sanoa, että minulla ei ole omakohtaista kokemusta - mutta tuntuma olisi, että kyllä liitossa voi pysyä myös ihan lasten takia. Jos teillä ei ole suurta muuta ongelmaa kuin se, että toinen ei tunnu " oikealta" - kyllä arki silti voi rullata eteenpäin ihan hyvin. Kaksi ystävystä saman katon alla.
Toinen asia on sitten haluaako siihen " tyytyä" . Toisaalta - mitenkäs selität sitten lapsille eron kun he ovat vanhempia ? Tai nyt ? Kyllä se on lapselle iso muutos jos yhtenä päivänä isä/äiti ei tulekaan enää kotiin ja toinen toteaa, että isä/äiti nukkuu ja asuu nyt muualla, mutta kyllä te sitten esim. viikon päästä tapaatte.
Oletkos varma, että jos eroatte ja miehesi löytää itselleen uuden puolison - sinusta se on ihan OK ? - Lapsesi saavat uuden äitipuolen ? Tai miksei uuden isäpuolen ? Toki näin voi käydä ennen pitkää joka tapauksessa, mutta onko syy eroon tarpeeksi vahva jo nyt ?