Tositarina toivosta ja epätoivosta
Luin jo pitkään kuumeilleiden nicien viestejä ja esiin tuli mielen positiivisuus (mm MollyJii). Sinulle ja kaikille muillekin tahdon lähettää tässä viestissäni toivoa ja valoa.
Minä olen kokenut pitkän lapsettomuuden. Olin nuori 22 v kun silloisen mieheni kanssa päätimme perustaa perheen. Kaikki ei mennytkään niin kuin suunnittelimme. Noin 1.5 vuoden yrityksen jälkeen menimme lapsettomuusklinikalle ihmettelemään tilannettamme. Exäni sperma oli huippulaatua, minussa ei MITÄÄN vikaa. Munatorvet auki, hormonit kohdallaan, kohtu kunnossa. Silti lasta ei vain siunaantunut, kuukautiset tulivat aina ajallaan.
Otimme miettimistaukoa ja odotimme luonnon hoitavan asian. Niin ei käynyt ja lopulta piikitin itseeni hormoneja. Inseminaatioita koitettiin kolme kertaa tuloksetta.
Sieluni rutistui rusinaksi joka kerta kun haikara lensikin yli. Itkin monet itkut, olin enemmän kuin ymmälläni miksi näin kävi kun syytä lapsettomuuteemmekaan ei löydetty. Muistan miten en uskaltanut enää toivoakaan koska toivon jälkeen pettymys tuntui musertavalta.
Tulin siihen tulokseen että en jaksa hoitoja enempää. Pakenin tilannetta ja lähdin ulkomaille opiskelemaan. Henkisesti se oli helpottavaa kun kukaan ei olettanut opiskelijan toivovan raskautta sydän verellään ja kun kukaan ei tuntenut taustaani - jo 8 vuotta avoliittoa ja siihen mennessä 6 vuotta toivetta raskaudesta.
Exäni teki tällä välin omat johtopäätöksensä. Hän etsi toisen naisen, toisen jolla kohtu olisi hedelmällisempi ja otollisempi. Raskaan lapsettomuusjakson päätteeksi olin siis vielä hylätty sen takia että en voinut antaa lasta miehelle. Se kolaus jonka naiseuteni sai eron takia, vaati korjaamista vuosia ja myös muutaman terapiasession.
Sinkkuna elin vallattomasti, huolehtimatta ehkäisystä sillä enhän eihän ollut syytä olla varovainen (toki oikeasti olisi ollut, mutta mikään ei enää oikein tuntunut miltään...)
Eräänä iltana kun vähiten odotin mitään tapahtuvan, tapasin nykyisen mieheni. Kerroin hänelle heti sydän pamppaillen taakkani. Ajattelin että eihän tällainen nainen enää kenellekään kelpaa. Ajan kanssa mieheni kuitenkin sai minut vakuuttuneeksi siitä että hän rakastaa MINUA juuri sellaisena kuin olen ja että hän haluaa sitoutua minuun saisimme lapsen tai emme. Vaihdoimme kihlat 2002. Toivoimme kyllä perheenlisäystä ja kävimme jälleen lapsettomuusklinikalla vuoden 2005 alussa. Mitään tutkimuksia tai hoitoja emme vielä ehtineet käynnistää kun tulinkin ihan luonnonmenetelmin raskaaksi 36 vuotiaana!
Vieläkin tuntuu uskomattomalta mutta pinnasängyssä tuhisee kohta vuoden täyttävä pienokainen :)
Kirjoitin tämän hyvin henkilökohtaisen tarinani sen takia että kaikesta tuskasta huolimatta aina kuitenkin on toivoa. Tai sitten voi ajatella niin että ei se toivo ainakaan sitä lapsettomuutta aiheuta, joten sitä toivoa on turha tunkea katuojaan. En kehota ketään pakenemaan tuskaa saati eroamaan. Tämä oli vain minun tarinani. Mutta positiivisuuden ajatuksesta tämä lähti. Muistakaamme silti elää myös sitä omaa elämää rikkaasti vaikka kohtu kuinka huutaisi uutta elämää. Se kuitenkin kantaa lopulta, oli lopputulos mikä tahansa.
Toivoa, valoa ja siunausta!
Kommentit (6)
Vaikka omat yritykset ovat alkaneet vasta puoli vuotta sitten ja epätoivo on alkanut kummittelemaan takaraivossa, on ihana kuulla tuollaista!
Suuret kiitokset, kun kirjoitit tarinasi. Vaikka omat toiveet ja rukoukset on tuntunut turhaakin turhemmilta vasta lyhyen ajan kuukausien mittaan sinuun verrattuna, on kannustavaa tosiaankin lukea tuollaista. Tuntuu todella pahalta, kun kerta toisensa jälkeen huomaa kulkevansa rätti pepussa rukouksista ja toiveista huolimatta. Tiedän kuitenkin, että kun uutisina on joskus, toivottavasti tulevaisuudessa mahan kasvu, on se odotettuakin odotetumpi!
Jaksamisia sinulle ja lämmin kiitos!
Eräs ystäväni myös karsi lapsettomuudesta entisen miehensä kanssa ja kummassakaan ei ollut " vikaa" . Heillä liitto myös kaatui ja nyttemmin kumpikin tahoillaan naimisissa ja lapsiakin on kummallekkin siunaantunut! Olenkin joskus kuullut että parit voivat olla jotenkin allergisia toisilleen ja ehkä tästä syystä eivät onnistu saamaan lasta...
Olen itse onnellisessa asemassa että meillä on jo kaksi suloista lasta, mutta tätä kolmatta olemme yrittäneet jo kaksi vuotta tuloksetta. Ensimmäiset tärppäsivät hyvinkin nopeasti, jo kolmansilla kierroilla kumpikin. Eli josku voi olla näinkin päin. Ehkä luonto on nyt meidän kohdalla ajatellut että kaksi lasta piisaa tai ehkä tämä vain vaatii pitkäjännitteisyyttä.
Mitään ihmeitä en odota, mutta olisi ihanaa vielä kerran tuntea olevansa raskaana ja kokea synnytyksen tuskan tuoman pienen nyytin
Ihana tietenkin onnellisesta lopusta. Itken täällä raskaushormonien vallassa onnesta sinun puolestasi :)
Siunausta sinullekin ja koko perheellesi!!
T. Marieela 35v ja rv 15+2 :))
Kiitos kun kerroit meille tarinasi. Lohduttavaa tietää, että oikeasti noinkin voi käydä. Meillä ehkäisy jätetty n.6 vuotta sitten, todellinen yritys alkanut 3v sitten.
Välillä usko hiipuu, mutta jostain kolosta se aina ryömii uudelleen pintaan. Tutkimuksissa ja hoidoissa ei olla vielä käyty. Takana on yksi tuulimunaraskaus ja muutama haamu, jotka eivät sitten sen pidemmälle jaksaneet.
Olemme kuitenkin onnellisia yhdessä, siitäkin huolimatta ettei lasta ole vielä siunaantunut. Onneksi minulla on vahva usko siihen, että liittomme kestää, vaikka jäisimme vallan kaksin.
Viestisi antoi taas toivon.. ehkä meillekin jo pian... :)
glemei
Kiitos myötäelämisestä ja todella toivon että voin tällä helpottaa jonkun taivalta edes hetkeksi. Luin oman viestini nyt aamulla uudestaan ja huomasin että vuosiluvuissa oli tullut kömmähdys. Uudestaan lapsettomuusklinikalle menimme vuoden 2004 alussa ja 2005 alun kruunasi jo tämä esikoisemme.
Hyvää Uutta Vuotta!
Varmasti tämä sinunkin tarinasi rohkaisee monia!
Paljon siunausta myös sinulle ja koko perheellesi!