Tunnetko / tiedätkö ketään, joka olisi kuollut anoreksiaan?

Mua itkettää.. Lukiossa oli anorektinen kaveri, joka jätti lukion kesken. On aina ollut sellaista on/off sairaalassa koulussa... Mitähän sille nyt kuuluu.. Mullakin oli (onneksi) lievä anoreksia yläasteella. Nyt olen melkein päässyt siitä yli. En tiedä, mitä sanoa teille, jotka olette läheisen menettäneet. Voimia!

Minäkin tiedän yhden anoreksiaan kuolleen opettajan. Se ei kyllä ole mikään helppo ammatti, ja ulkonäköpaineita on todella paljon, varsinkin naisopettajalla. Paras ystäväni on yläasteen opettaja, ja aina häntä olivat pojat nimittelemässä (ei edes ollut kamalan lihava, mutta sellainen pyöreähkö). Haukkuivat läskipossuksi yms. No, ystäväni laihdutti eikä kukaan nimittele enää, mutta ei varmaan unohda sitä koskaan. Ja hänelläkin on syömishäiriötausta.

Noin 35v suurperheen äiti, jäi monta pientä lasta:(

kuka julkkis sitten, ku tuo apn kysymys on tollanen??? En tiedä ketään julkkista... Mut naapurin n 40v äidin tunsin, kuoli sydänkohtaukseen. Anoreksia ja ortoreksia oli.

[quote author="Vierailija" time="20.08.2014 klo 21:32"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2014 klo 21:18"]Eräs opettaja Raisiossa.

[/quote]

Historian opettaja?

[/quote]

Sama henkilö.

[quote author="Vierailija" time="20.08.2014 klo 22:17"]kuka julkkis sitten, ku tuo apn kysymys on tollanen??? En tiedä ketään julkkista... Mut naapurin n 40v äidin tunsin, kuoli sydänkohtaukseen. Anoreksia ja ortoreksia oli.

[/quote]

Karen Carpenter tulee ensimmäisenä mieleen.

Tämä on kyllä salakavala sairaus. Siskoni joutui aikoinaan sairaalaan tiputukseen, ja sydän oli jo hidastunut ja menkat loppuneet. Onneksi on nyt terve. On kauheaa katsoa vierestä, kun toinen kuihtuu pois. 

Tuossa on listaa anoreksiaan kuolleista julkkiksista:

http://en.wikipedia.org/wiki/Category:Deaths_from_anorexia_nervosa

Kaverini kuoli anoreksiaan oltiin ihan eskarista saakka parhaat kaverit ja sitten vaan yläasteella 8lk se sano olevansa lihava aina vaikka sanoin että oot tosi laiha ja 2 kuukauteen ei tavattu ei se tullu kouluun ja sit koulun lopulla mulle kerrottiin että paras kaverini oli kuollut jo kauan sitten itkin kauheesti ja ei ollut ketään niin läheistä ystävää kun se. Ja mua aina itkettää se ku mietin sitä. Ja vielä sanoin että seuraavast kesäst tulee paras kesä mutta siitä tulikin huonoin.

(ei siskoja, veliä eikä äitiäkään enää, ei muita kavereita, mutta on niitä kiusaajia, mun paras kaveri oli aina mun tukena...)

Minä itse olin kaksikin kertaa jo menossa, ihmeen kaupalla selvisin.

Olen aikuinen nainen, sairastanut melkein koko ikäni anoreksiaa. Huonoimmillani painoin 35 kg ja olen 168 cm. Tämä toistui siis kahdesti. Sairaalassa siinä vaiheessa, luultiin kuolevan. Nyt BMI just alarajassa, sairas olen edelleen mutta jaksan jo elää ja toimia.

Anoreksia on kauhea sairaus. Kun on oikeasti sairas, ei kyseessä ole suinkaan se, että haluaa olla "kaunis" tms. Kyllä anorektikko tietää ettei ole kaunis mutta se on täysin sivuseikka. Sairauden avulla pyritään saamaan kontrolli, kun kontrolli elämästä on täysin hukassa. Oma sisäinen kaaos ja tuska on niin suuri! Tätä on mahdoton selittää ihmiselle joka ei sairautta tunne. Kuolemakin on tervetulleempi kuin grammakaan rasvaa kropassa...

Itselleni olen hankkinut vaikean osteoporoosin. Pysyvät rytmihäiriöt sydämessä. Vatsani ei kestä vehnää, sokeria eikä hiivaa. Eräässä vaiheessa menetin hiukseni. Nyt minulla on taas tukka päässä. Ihon värini oli keltaisen harmaa.  Hormoonitoiminta täysin lopussa eikä enää palaa. Minulta on murtunut molemmat nilkat, pikkusormi, ranne, kylkiluita, varvas, osteoporoosin takia. 

Anoreksia ei ole hemmoteltujen pikkulikkojen prinsessatauti! Se on tappava ja tuhoava sairaus johon sairastuu myös poikia ja miehiä. Kaiken ikäisiä, lapsista varttuneisiin.

On traagista että Suomessa syömishäiriöiden tunteminen ja hoito on täysin retuperällä. Muissa Pohjoismaissa ollaan toisella vuosituhannella Suomeen verrattuna. Itsekin sain kunnollisen hoidon vasta ulkomailla.

Eräs ystäväni kuoli siihen. Oli päälle 30v ja pitkään sairastanut. Mullakin oli jossain vaiheessa se "good anas never die" -mentaliteetti, mutta toi ystävän kuolema pysäytti. 2000-luvun alussa oli jonkinlainen "ilmiö" toi laihuuden ihannointi ja kaveripiirissä monet laihdutti itsensä hyvin alipainoiseksi ja etsittiin "vinkkejä" netistä ym. Itseasiassa mulle tuli tästä aloituksesta se aika mieleen. "Kuka muka kuolee anoreksiaan, oikeesti vaan kuvottavat possut eli bulimikot kuolee".

Vähän OT, mutta koska keskustelussa on entisiä anorektikkoja, kysyn: mitä täysin ulkopulinen ihminen voi tehdä, jos näkee todella, todella alipainoisen (suomeksi luurangonlaihan) ihmisen säännöllisesti lenkkeilemässä? Kyseessä on siis ilmiselvästi vaikeasti anorektinen henkilö, jolle jokapäiväinen juokseminen ei voi olla hyväksi.

Voiko tehdä mitään? Voiko pysäyttää ja kysyä, onko kaikki ok (vaikka näkee, ettei ole)? Voiko soittaa 112 että tulkaa hakemaan, sairas ihminen?? Vai mitä?

Ex-anorektikot ja muut tietäjät, mitä sanotte?

Vierailija kirjoitti:

Vähän OT, mutta koska keskustelussa on entisiä anorektikkoja, kysyn: mitä täysin ulkopulinen ihminen voi tehdä, jos näkee todella, todella alipainoisen (suomeksi luurangonlaihan) ihmisen säännöllisesti lenkkeilemässä? Kyseessä on siis ilmiselvästi vaikeasti anorektinen henkilö, jolle jokapäiväinen juokseminen ei voi olla hyväksi.

Voiko tehdä mitään? Voiko pysäyttää ja kysyä, onko kaikki ok (vaikka näkee, ettei ole)? Voiko soittaa 112 että tulkaa hakemaan, sairas ihminen?? Vai mitä?

Ex-anorektikot ja muut tietäjät, mitä sanotte?

No eipä siinä oikein mitään voi tehdä. Kyllähän se anorektikkokin varmaan tietää että sairas on mutta laihuus on tärkeämpää

Mullakin oli siinä pisteessä että menkat oli loppunu jo ajat sitten. Paranin kun aloin dokaamaan. Tuli sitten toinen sairaus tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Vähän OT, mutta koska keskustelussa on entisiä anorektikkoja, kysyn: mitä täysin ulkopulinen ihminen voi tehdä, jos näkee todella, todella alipainoisen (suomeksi luurangonlaihan) ihmisen säännöllisesti lenkkeilemässä? Kyseessä on siis ilmiselvästi vaikeasti anorektinen henkilö, jolle jokapäiväinen juokseminen ei voi olla hyväksi.

Voiko tehdä mitään? Voiko pysäyttää ja kysyä, onko kaikki ok (vaikka näkee, ettei ole)? Voiko soittaa 112 että tulkaa hakemaan, sairas ihminen?? Vai mitä?

Ex-anorektikot ja muut tietäjät, mitä sanotte?

Itte oisin varmaan vaan huutanu että pois tieltä kateellinen läski!

En tunne ketään joka olisi kuollut syömishäiriöön. Olin nuorena todella hoikka koska meillä liikuttiin eikä kukaan mättänyt ruokaa sohvanpohjalla ja kateellinen serkkuni jolla oli toiset elintavat haukkui reisiäni läskiksi kun olin arviolta 45kg/160cm. Ryhtyi sitten anoreksia hoitajaksi ja on nykyään niin ollakseen asiantuntija. Pits pliis.

Vierailija kirjoitti:

Minä itse olin kaksikin kertaa jo menossa, ihmeen kaupalla selvisin.

Olen aikuinen nainen, sairastanut melkein koko ikäni anoreksiaa. Huonoimmillani painoin 35 kg ja olen 168 cm. Tämä toistui siis kahdesti. Sairaalassa siinä vaiheessa, luultiin kuolevan. Nyt BMI just alarajassa, sairas olen edelleen mutta jaksan jo elää ja toimia.

Anoreksia on kauhea sairaus. Kun on oikeasti sairas, ei kyseessä ole suinkaan se, että haluaa olla "kaunis" tms. Kyllä anorektikko tietää ettei ole kaunis mutta se on täysin sivuseikka. Sairauden avulla pyritään saamaan kontrolli, kun kontrolli elämästä on täysin hukassa. Oma sisäinen kaaos ja tuska on niin suuri! Tätä on mahdoton selittää ihmiselle joka ei sairautta tunne. Kuolemakin on tervetulleempi kuin grammakaan rasvaa kropassa...

Itselleni olen hankkinut vaikean osteoporoosin. Pysyvät rytmihäiriöt sydämessä. Vatsani ei kestä vehnää, sokeria eikä hiivaa. Eräässä vaiheessa menetin hiukseni. Nyt minulla on taas tukka päässä. Ihon värini oli keltaisen harmaa.  Hormoonitoiminta täysin lopussa eikä enää palaa. Minulta on murtunut molemmat nilkat, pikkusormi, ranne, kylkiluita, varvas, osteoporoosin takia. 

Anoreksia ei ole hemmoteltujen pikkulikkojen prinsessatauti! Se on tappava ja tuhoava sairaus johon sairastuu myös poikia ja miehiä. Kaiken ikäisiä, lapsista varttuneisiin.

On traagista että Suomessa syömishäiriöiden tunteminen ja hoito on täysin retuperällä. Muissa Pohjoismaissa ollaan toisella vuosituhannella Suomeen verrattuna. Itsekin sain kunnollisen hoidon vasta ulkomailla.

Tää oli aika pysäyttävä viesti. Toivottavasti ana-kulttuuria ihannoivat nuoret lukevat viestisi ja tajuavat mistä todellisuudessa on kyse.

Parempaa jatkoa sinulle :)

Vierailija kirjoitti:

En tunne ketään joka olisi kuollut syömishäiriöön. Olin nuorena todella hoikka koska meillä liikuttiin eikä kukaan mättänyt ruokaa sohvanpohjalla ja kateellinen serkkuni jolla oli toiset elintavat haukkui reisiäni läskiksi kun olin arviolta 45kg/160cm. Ryhtyi sitten anoreksia hoitajaksi ja on nykyään niin ollakseen asiantuntija. Pits pliis.

Sori mut ei sunkaan asenne kauhean terveeltä kuulosta.

Eräs tuttu nainen kuoli. Oli sarastanut anoreksiaa ja oksentanut useamman vuoden. Kuollessaan oli jo normaalipainoinen, mutta sydän oli vaurioitunut ja petti. Suuri suru perheelle.

Järkyttävää. Löysin tämän keskustelun sattumalta kun googlailin Lene Marie Fossenia...