Minä YH-äiti en kaipaa kunnioitusta,

sen enempää kuin kuka tahansa äiti.

Lapsillani (2kpl) on sama isä, joka koko avioliiton ajan oli paljon vaikeampi lapsi kuin nämä kaksi oma tekemää.

Mies oli " yhteiskuntakelpoinen" kävi töissä , ei juopotellut, ei hakannut jne., elämä oli kuitenkin potkinut ja potki edelleen niin, että isäksi ja elämän kumppaniksi hänestä ei missään vaiheessa ollut. Tarvitsi itse niin paljon tukea, myös ammattimaista.



Avioeron jälkeen (mies halusi erota oli löytänyt uuden tukipilarin), kun jäin yksin tuntui kuin kiukutteleva murkku olisi lähtenyt maailmalle. Minulle jäi paljon enemmän aikaa ja voimaa huolehtia lapsista ja ennenkaikkea itsestäni.



Avioliitossa olin enemmän Yh-äiti kuin nyt, mummot ja papat, sedät ja kummit osallistuvat lasten hoitoon ja kasvatukseen, ennen eivät ilmeisesti aijemmin kehdanneet, oltiinhan me ulospäin " hyvätuloinen kunnon perhe" , vaikka varsinkin miehen suku tiesi missä mennään.