Mikä meidän yhteiskunnassa oikein mättää kun äidit tappavat itsensä ja lapset???

Omapää ehkä vain niin hitsin sekaisin.

Kun ei se kaikilla ilmene niin että makaa vaan sängyssä eikä kykene mihinkään.



Jotkut vaikuttaa ihan normaalilta vaikka on tosi masentuneita.



En mä tiedä onko vika välttämättä yhteiskunnassa. Sillon vika on tietysti yhteiskunnassa jos ihminen on hakenut apua saamatta sitä.

pitäis tarjota apua. Ihmiset jää niin yksin, kun ajatusmalliksi

on tullut tämä " jokainen hoitakoon omat asiansa ja jos ei jaksa,

niin yhteiskunnan tulee auttaa" . Tältäkin palstalta monesti lukee,

kuinka joku väsynyt pikkulasten äiti tilittää uupumustaan ja

esim. isovanhemmat tai muut sukulaiset tai ystävät ei voi yhtään

auttaa.



Ihmiset oikein ylpeilee, kuinka " he elävät omaa elämäänsä ja

eivät ole mitään lastenlapsien hoitoautomaatteja" tms. Suomessa

jotenkin ajatellaan, että meillä YKSILÖINÄ ei ole vastuuta

suvusta tai ystävästä, on vaan yhteiskunnan asia tarjota sitä

kuuluisaa " turvaverkkoa" .



Enkä tarkota, että näin äärimmäisiin ratkaisuihin päädyttäisiin

pelkästään jonkun hetkellisen väsymyksen takia. Mutta väitän,

että monta pikkulapsiperheen avioeroa esim. voitaisiin välttää,

jos olisi vähän enemmän sellaista ajatusta, että se kellä milloinkin

on vähän helpompi elämänvaihe auttaa ja jeesaa niitä ystäviä ja

sukulaisia, joilla on rankka vaihe meneillään.

ja elävät taloudellisessa ahdingossa. Kaikki eivät kestä velkojien painetta, eivätkä " osaa" neuvotella velkojien kanssa, tai tiedä omia etuuksiaan. Surullista mutta totta.

Tuo on niin totta nykypäivänä!!

Toisaalta olemme myös kadottaneet kosketuksen itseemme ja elämäämme, odotamme että aina on joku instanssi joka hoitaa asiat puolestamme. Tätä kuulee kaikkialla, kun syytetään omasta pahasta olosta milloin mitäkin tai ketä.



Ylipäätään elämästä on monelle tullut taistelutanner ja kilpailu jossa ulkoisilla saavutuksilla haetaan onnea ja menestyksen tunnetta. Olemme täysin hukassa ihmissuhteissamme saatikka suhteessa itseemme. Moni ei osaa edes yhdellä lauseella kuvailla itseään (ilman että se liittyy mihinkään ulkonaiseen taikka elämäntilanteeseen) tai omia tunteitaan.



Tarvitsisimme kipeästi rakkautta (itseltämme ja muilta), hiljaisuutta, läheisyyttä ja läheisen ymmärrystä.

Yksin pitäisi kaikki jaksaa. Jos horjut vähänkin, olet huono äiti ja luuseri. Näihin ajatuksiin aivopestynä äidit eivät uskalla puhua väsymyksestään ja pyytää apua, vaan alkavat ajatella, että on kunniakkaampaa kuolla ja viedä perhe mukanaan.

Eilenkin joku kommentoi jonkun väsymystä että " mitäs olet lapsia tehny" .



Että kyllä on monen ihmisen asenteissa vikaa. Ei sais olla heikko eikä ainakaan sais myöntää sitä.

T. toinen uutispimennossa oleva

13

Näitä kusipäitä hulluja vaan ikävä kyllä jostain sikiää:(