Varoittava esimerkki:kun kertoo hoidoista kaikille...
Minä päätin jo nuorena, saatuani tietää endostani, että en koskaan salaile jos lapsettomuudesta joskus kärsin. No, tässä sitä ollaan, eka ivf ja sen tuoresiirto takana ja odottelen ekaan pas:siin pääsyä. Kerroin sitten töissä (suurin osa naisia) avoimesti hoidoista. Sain tosi paljon tukea ja kannustusta koko hoidon ajan. Mieli oli hyvä... Kunnes koitti päivä, kun menkat alkoi. Voimani ei riitä kertomaan, kuinka paljon mielipahaa olen kokenut. Ensiksi yritin ajatella, että hyväähän nuo vain tarkoittavat. Eli kyselivät, olenko raskaana. Kuin säästä puhuttaisiin. Ja kun sanoin, että en, alkoi pitkät puheet siitä, kuinka eka ei onnistu eikä kannata masentua. ?? Sehän oli helppo sanoa. Kun yli 20 naista kysyy yksitellen, ja tuntuu aina, että veistä käännetään rinnassa, alkoi multa huumori loppua. Kerran oli pinnani kireällä, ja vastasin kysymykseen, kuinka on mennyt, että en halua puhua siitä. Kysyjä tuijotti minua, ja sanoi" Niin, niin, mutta oletko raskaana?" . Tiesin, että mut luokitellaan hermoheikoksi jos alan huutaa ja kiljua. Laskin siis kymmeneen ja sanoin en.
Pohjanoteeraus linee kuitenkin se työkaveri, joka onnitteli minua. Ja kun tuijotin kysyvästi, sanoi, että jaha, vielä ei siis saa onnitella? ja taas jouduin sanomaan, että ei ollenkaan.
Paljon, paljon muutakin on tapahtunut. Ihmisiä, jolle olen sanonut, että älkää kyselkö tulosta, jos en puhu mitään, se on sit sen merkki, ettei onnistunut. Ja kuitenkin tullaan kysymään:" Saanko kysyä..." .
Eli mitä tästä opimme? Ovatko ihmiset niin saakelin uteliaita, että ne ei kertakaikkiaan kestä odottaa se pari kuukautta, mitä teoriassa joutuisi odottamaan, jos olisin raskaana, enkä haluaisi sitä kertoa? Mikä oman logiikani mukaan olis aika tyhmää, kun olen kerta kertonut avoimesti hoidoista? Ja jos he luulevat, että olen raskaana, mutta en halua kertoa, niin minkä ihmeen takia kertoisin heille KYSYTTÄESSÄ totuuden? Tyyliin:" Joo, oon mä, enkä aikonut kertoa kenellekään, mutta nyt kun KYSYT niin en tietenkään voi valehdella" . Mikä ihmisiä riivaa? Ja vielä naisia?? Joista ylivoimaisesti suurin osa on varmasti pitänyt omat raskaushaaveet ja alkuraskauden tiukasti vaalittuna salaisuutena? Yksi sanoi mulle, että kun olen itse avoimesti puhunut aiheesta. Niin, sillä erolla, että MINÄ olen puhunut. Ehkäpä hienotunteinen ihminen odottaisi, että MINÄ taas kertoisin, jos haluaisin juuri hänelle kertoa.
Ikinä enää en kerro kenellekkään. Vahingoista viisastuu. Mutta tätä en olisi ikinä uskonut ihmisistä. Naisista. Varoittavana esimerkkinä nyt muillekin. Miettikää tarkasti ennenkuin kerrotte hoidoistanne. Positiivisista asioista on helppo puhua. Kun hoito epäonnistuu, ei olekaan yhtä mukavaa jutella.
T.Mimosa
Kommentit (4)
ehkä ihmiset ajattelevat että kun olet ottanut asian puheeksi, niin haluat puhua siitä. ja sitten se vaan toistuu kaikkien kohdalla..
se on ulkopuolisen tosi vaikea tietää että nyt et haluakaan puhua. ihmiset olettavat että haluat, koska olet asiasta alunperin heille kertonut. ja lapsia helposti saaneet eivät voikaan kuvitella sitä tuskaa kun ei onnistu.
ehkä on parempi siis kertoa vain niille joiden kanssa jaksaa myös puhua epäonnistuneesta hoidosta- sellaisille jotka tiedustelevat varovaisesti tai osaavat lukea kehonkieltäsi että oletko juttutuulella.
ehkä on ainakin aiheellista olla kertomatta missä vaiheessa hoidot on, ettei tule niitä raskauskysymyksiä piinan lopulla. jaksamista jokatapauksessa ja toivotaan että piakkoin olisi iloisia uutia kerrottavaksi- sitten kun siltä tuntuu!
mom
Hei! Tottakai ymmärrän, että ihmiset ajattelevat juuri niin, että kun itse olen asiasta avoimesti puhunut, siitä voi kyselläkin. Ja ajattelin aioinani, että helpompaa olisi, kun ihmiset tietävät ja ymmärtävät, miksi olen allapäin. Ymmärsin myös sen, että luultavasti salamyhkäisyys herättää enemmän mielnkiintoa kun asiasta puhuminen. Tällä perusteella tein päätökseni, eikä minun ole vieläkään vaikea puhua hoidoista - eikä epäonnistumisestakaan. On hienoa, että voi asian jakaa nin monen kanssa.
Se, mistä pahoitin mieleni, ja syy, miksi en enää aio kertoa hoidoista muutakuin ystäville ja perheelleni, on se, että en ollut varautunut ihmisten uteliaisuuteen. Siihen, että vaikka sanon, että en halua asiasta puhua juuri silloin, tivataan kuitenkin tietoa siitä, että olenko raskaana vai en.
Esimerkkinä työkaverini, joka myös yritti raskautua saman aikaan kuin minä. Minulla ei olisi käynyt mielessäkään kysyä, että oletko raskaana vai ei. Ei kertaakaan. Kun sitten huomasin hänen olevan raskaana, ajattelin, että hän kertoo minulle sitten kun haluaa. Ja niin hän tekikin.
Hienotunteisuus vaatii tietysti sen, että osaa ymmärtää toista. Muut eivät ole olleet minun tilanteessani. Sen ymmärrän ja hyväksyn. He eivät voi tietää, mlta minusta tuntuu. En odotakaan sitä. Mutta jokainen voi ajatella, että kyllä tuo ihminen kertoo kun haluaa. Töissäni oli kuitenkin suuri osa niitä, ille en ollut itse kertonut, mutta ainahan naistyöpaikoilla juorut kulkee. Ja minä halusin olla " avoin" . Kun asiaa kysyttiin, en viitsinyt kieltääkään.
Ja vielä se, että on ollutkin helpottavaa saada puhua. Kyllä vaan. Mutta tekisin sen(kin) mieluusti omassa tahdissani. Ja sanon vieläkin, että jokaisen kannattaa miettiä, kenelle kertoo ja kenelle ei. Ehkä ihminen pitää tuntea sen verran hyvin, että tietää edes, osaako hän olla hienotunteinen. Siitä tunnistaa hyvän kuuntelijan, sanoisin.
T.Mimosa
Siis tarkoitin, että meitä ihmisiä on monenlaisia. Itse kanssa vuosia sitten kerroin avoimesti lapsettomuudestani ja ihmiset yleensä lopettivat kyselemisen, että milloin teille lapsia tulee ja niin edelleen. No sitten tulin raskaaksi hoitojen avulla (yli kolmen vuoden yrittämisen jälkeen) niin yksi erittäin läheinen ihminen (tai siis niin luulin) kysyi ensimmäiseksi, että onko se teidän molempien. Tarkoitti tietenkin, että onko käytetty lahjoittajia, mutta minua kysymys loukkasi erittäin paljon ja vastasin vain siihen tietenkin on meidän molempien ja en selittänyt asiaa sen enempää(on meidän molempien). Ja kun lapsi syntyi niin tämä kyseinen ihminen sanoi laitoksella minulle, että onhan se isänsä näköinen. Ihankuin olisin valehdellut hänelle jostain kun en aikoinaan jaksanut selittää kaikkia yksityiskohtia lapsemme alkutaipaleesta. Nykyään en ole enää kertonut kyseiselle henkilölle kuin jotain summittaista kun kyselee, että milloin toinen lapsi tulee. En jaksa selittää hänelle koko hoitohistoriaani kun kumminkin poimii sieltä vaan hänelle " tärkeät" asiat. Jotenkin tuntuu, että hän ei ymmärrä ettei kaikki saa lapsia tostanoin vaan.
No on kyllä kurjaa. Suurimmalta osalta ihmisiä puuttuu tahdikkuus ja ajattelevaisuus. Niin näiltä naisilta, joiden osalta sait kokea ikäviä hetkiä.
Toisaalta - kun ajattelee heidän kannaltaan : he ovat olleet kiinnostuneita tuosta asiasta, heille aivan outo ja uusi asia, eivät voi käsittää miten raskasta se on itelle henkisesti, eivät osaa ymmärtää, että se ei ole sama asia kuin jos puhuttaisi pääsykoetuloksista tms. He eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä kuinka iso ja raskas asia kaikenkaikkiaan hoito on sille joka sitä käy läpi. Ja siinäkin mielessä ymmärtää heidän kiinnostuksen jos olet aiemmin asiasta heille avautunut. He ajattelevat, että voivat vastakin " ottaa osaa" asiaan...
Näin minä ymmärtäisin..
Mutta ymmärrän myös sinun kantasi...
Koita jaksaa! Maailmassa on loppujenlopuksi vain vähän ymmärtäväisiä ja " oikeita ihmisiä" ...
Mulla itellä ensimmäinen hoito vasta edessä ja oon jo päättänyt etten kerro asiasta kenellekään. En yhdellekään. Mitä se kenellekään kuuluu...?! Mutta ymmärrän kyllä, että asian haluaa jakaakkin, mutta itse en tule kertomaan - oon niin paljon haavoittunut jo aiemmin avoimuudestani.