Itkettekö OIKEASTI, kun...
luette esim. odotuspalstalta, et joku saanut keskenmenon? En ymmärrä viestejä: - Olen tosi pahoillani, itku pääsi kun luin keskenmenostasi.
- Otan osaa, aamu meni itkiessä.
- Voimia & haleja, en voinut kyyneliltäni lukea loppuun.
- Tyrskähdin itkuun luettuani surulliset uutiset.
JNE.JNE.JNE.
Siis itkettekö oikeasti mitä epäilen? Minusta on kauheampaa esittää/valehdella muka osaaottavaa!
Kommentit (21)
Se oli jotenkin niin kamala ja surullinen juttu ja silloin tietenkin mietin, kuinka kamalalta tuntuisi, jos sattuisi omalle kohdalle.
Ei sitä sellainen tajua joka ei ole esim keskenmenoa itse kokenut! Ja jolla ei ole sattunut elämässään mitään traagista niin ei voi tajuta että joku voi oikeasti tuntea niitä samoja tunteita kuin toinen on läpi käynyt tai parast aikaa käy läpi.
Me ollaan niin erilaisia,me ihmiset. Toiset ei tunne mitään sympatiaa vaikka lukisi millaisen jutun, ja toiset tuntee hyvinkin voimakkaasti.
Eli jos minä esim laitan joskus jollekin viestin että itku tuli niin oikeasti on itku tullut. Koen ehkä liiankin voimakkaasti toisia kohtaan.
Te jotka ette itke, että ole yhtään empaattisia.
Toisaalta kyllä myös raivostun herkästi, jos jotain kohdellaan kaltoin, niin että kyllä negatiivisetkin tunteet lähtevät täältä yhtä herkästi. Töissä on kyllä pakko yrittää tsempata, ettei nyt joka asiaa ala itkemään, mutta joskus se on niin vaikeaa. Toisaalta myötäelän toisten ilotkin, että en joudu jatkuvasti olemaan tippa linssissä.
oma keskenmeno ja lapsettomuus on parantanut omaa kykyä eläytyä toisen vaikeuksiin. Kyyneleet tulee silmiin keskenmenouutisia lukiessa, etenkin, jos on tiedossa että uudelleen raskautuminen voi olla parille vaikeaa (jos vaikka hoidot olleet päällä) tai jos km on tullut myöhäisillä viikoilla. Tai jos on tuttu nicki.
mutta kyllä vähän itkettää jos joku on joutunut synnyttämään esim. rv18, tai kokenut kohtukuoleman tai vauva kuollut synnytyksessä...
Kyllä olen itkenyt. Muistan juuri erityisen hyvin tuon äsken mainitun tapauksen, jossa vauva kuoli kohtuun aivan lähellä laskettua aikaa. On täysin tervettä tuntea empatiaa toisia kohtaan.
Johtuu varmaan siitä että oon itse kokenut kolme keskenmenoa...
sellaista surua en toivoisi kenenkään kokevan.
Riippuu tilanteesta. Jos keskenmeno on käynyt myöhään tai tiedän nimimerkin kärsineen toistuvista keskenmenoista tms. niin kyllä itku pääsee. Samoin kohtukuolemat on tosi rankkoja juttuja, en niitä voi lukea ilman että kyyneleet tulee.
Keskenmenoja viikolla 5+5 en kyllä osaa itkeä. Mutta tiedän ja ymmärrän senkin, että jollekin keskenmenon itse kokeneelle tuokin voi olla tosi tiukka paikka lukea niistökin ilman kyyneliä. Itselläni ei siis keskenmenoja ole.
Nyt olen taas kovettunut sen verran, etten varsinaisesti itke. Tunnen kyllä suurta empatiaa kovia kokeneita kohtaan edelleen, ja nyt kun on oma lapsi, nuo lapsiin ja raskauteen liittyvät ikävyydet kolahtavat enemmän kuin lapsettomana.
Kummallisen kapea käsitys eräillä täällä. Eivät kaikki ihmiset ota osaa tai edes sure itse itkemällä. Minä kuulun siihen lajiin, joka kyynelehtii herkästi, mutta tunnen monia ihania, empaattisia ihmisiä, joiden en ole juuri koskaan nähnyt itkevän.
Ei minuakaan kyllä itketä, jos joku kertoo palstalla alkuraskauden keskenmenostaan. En ole seurannut kenenkään lapsettomuus- ym taistoa niin tiiviisti, että tunnistaisin tyyppejä. Toisaalta tietäen, että todella suuri osa raskauksista keskeytyy alkuvaiheessa, en vain pysty samastumaan siihen suruun, mitä joku kokee keskenmenostaan viikolla 5+1. Enkä sen puoleen osaa kuvitella,m että se olisi itsellenikään suuri suru. Mutta vannomatta paras. Ja jos joku lähipiirissä raskautuisi pitkän yrityksen jälkeen ja saisi keskenmenon, voisin kyllä itkeäkin.
Muutenkin itken helposti näiltä sivuilta lukemistani pienten lasten ja vauvojen sairauksista, kuolemasta tms. Tänään tuli tippa linssiin kauppaan ajellessa kun radioissa puhuttiin tsunamista ja tuli mieleen pikku-Paavo ja mietin kuinka hirveä vuosi hänen vanhemmillaan on täytynyt olla.
Monesti tulee vaan pala kurkkuun, mutta hyvin kirjotettu juttu (surullinen tai ilonen) saa mut itkemään!
Riippuu toki päivästäkin, joskus jaksaa enemmän kuin toisina päivinä.
Raskaus ja synnytys tekee vielä enempi itkuherkkyyttä.
Mutta tunnustan että itken, joskus itken kirjottaessani omiakin juttuja vaikka kuinka upee fiilis on kun esikoinen katsoo suoraan silmiin, ottaa kädestä kiinni ja kävellään eteiseen ihmettelemään pientä kiveä lattialle! ;)
Kyllä minä ainakin itken kohtukuolema, lapsen kuolema ym. juttujen takia.
Kun on kahden äiti niin tuntuu todella mustalta, että jonkun toisen lapsi kuolee. Ihan normaalia mun mielestä, itken aina kun luen perhesurmistakin. Kun kuvittelee että omaa lasta joku vahingoittaisi, pientä nallepyjamaista lasta...
Te jotka ette itke, että ole yhtään empaattisia.
En ole itkenyt tänne kirjoitetuista jutuista kertaakaan. Empaattinen voi olla ilman kyynelten vuodatustakin, omituinen olet jos et sitä ymmärrä.
Tottakai jokin tarina kohtukuolleesta lapsesta joka pitää kuitenkin synnyttää, vetää hiljaiseksi ja tietyllä tapaa surulliseksi, mutta jos tässä kaikkia maailman surullisia tapahtumia alkaisi itkemään, niin eihän sitä kerkeäisi mitään muuta tehdä kuin itkeä.
Tv:tä katsellessa tosin on tullut muutaman kerran kyyneleet silmiin noiden eläintenpelastustiimin ja elämäni eläinten takia, mutta niissäkin ne kyyneeleet ovat olleet raivon takia.
En vain ole itkuherkkä ihminen.
Tiedän muuten ihmisen joka itkee miltei kaikesta, mutta hänessä ei ole empaattisuutta tippaakaan.
Nuoren naisen kuolinilmitus, jossa kaipaamaan jäävät odotusarvoltaan pienet lapset, se saa hiljentymään. Mutta en tuppaa itkemään kasvottomien ihmisten vastoinkäymisten takia. No, aika harvan tutunkaan tapahtumat niin paljoa koskettavat.
Nuoren naisen kuolinilmitus, jossa kaipaamaan jäävät odotusarvoltaan pienet lapset, se saa hiljentymään. Mutta en tuppaa itkemään kasvottomien ihmisten vastoinkäymisten takia. No, aika harvan tutunkaan tapahtumat niin paljoa koskettavat.
vesi alkaa virrata kun katson telkasta tuntemattomien lasten suvivirrren veisuuta. Tuollaiset saavat liiikuttumaan.
Työkaverin vaimon tuhoontuomittu taistelu syöpää vastaan kostuttaa välillä silmäkulmat, häneltä jää lapsi äidittömäksi.
Olen kyllä sellainen, että esim. päiväkodin tai koulun juhlissa liikutun tosi herkästi, mutta en minä vieraiden ihmisten kohtaloita itke. Jos jollekin pienelle lapselle, etenkin tytölle, on jotain ikävää tapahtua, liikutun kyllä ja saatan pari kyyneltäkin kieräyttää, mutta en ryhdy isosti tyrskimään.
Silloin kun itsellä oli pieniä lapsia, sitä oli vielä herkempi. Mutta se palstameininki, että parutaan kaiken maailman kamaluuksia ja oikein mässätään niillä, on sekä vierasta että vastenmielistä eikä mielestäni oikeasti empaattista ollenkaan. Siinä halutaan ennen muuta tirkistellä.
On niin helppo samaistua.