12-vuotiaalla ei yhtä ainoata kaveria

En osaa oikein auttaa, kun on sama ongelma.

Niiden koulukavereiden kanssa korkeintaan kulkee koulumatkan ja on yhteydessä tietsikan välityksellä, kun pelaavat netissä.

On yksi harrastus kerran viikossa, jossa ei ole kavereita ja jonne pitää pakottaa menemään.

Ulos saan lähtemään vain jos mennään yhdessä, vaikka kävellen kauppaan. Yksin ulos ei mene.

Tällä meidän lapsella on huonot sosiaaliset taidot ja on arka ja hiljainen. Ollaan käyty perheneuvolassa ja sielä ovat huolissaan lapsesta. Pelkäävät, että teininä syrjäytyy ja istuu vain tietsikan ääressä. Sen vuoksi oli psykiatrisellakin tutkimuksissa ja ei todettu muuta kuin sosiaalisten taitojen häiriö. Psykiatrisella olivat ehdottomasti sitä mieltä, että säännöllinen ohjattu harrastus on pakollinen.



Meillä on muitakin lapsia ja niiden kanssa kyllä leikkii ja pelaa lautapelejä sisällä.

11- ja 13-vuotiaat. En ole huolissani. Olen itse ollut ihan samanluontoinen lapsena jo, eli introvertti erakko. Ei siinä minusta mitään vikaa ole, ei se ole jotain mikä täytyisi yrittää muuttaa. Jos lapsi itse ei koe elämänsä olevan epätyydyttävää, yksinäistä ja tylsää niin ei mitään hätää. Toiset vaan on introvertteja ja meidänlaisillemmekin on paikka maailmassa kyllä :)



Meillä saa myös vapaasti pelata, niin me vanhemmatkin tehdään :D Nörttiperhe kun ollaan.

jos lapseni itse ei kaiapaisi kaveria, mutta jos kokee itsensä yksinäiseksi, olisin todella huolissani.



Miten aiemmin, siis nuorempana, onko ollut kavereita vai ei?

Ovatko poikia?

13-vuotias on tyttä ja 11-vuotias poika. Hyviä tietokonenörtin alkuja molemmat ;-)

olispa sillon ollut tuollaisia perheneuvoloita ja ohjausta eteenpäin. Nykyisinkään en pysty luomaan syvällisempiä ystävyyssuhteita. On vaan työkaverit töissä.

niin huolestuisi.

Jotkut meistä tarvitsevat paljon omaa tilaa ja yksin olemista, sillä he väsyvät sosiaalisissa tilanteissa (vaikka pitiäsivätkin niistä).



Koulupäivä on melkoista hälinää, ja jos lapsi tarvitsee paljon omaa tilaa, nauttii hän siitä että saa olla koulupäivän jälkeen ihan vaan yksikseen.

Tämmöiselle lapselle olisi kovin ahdistavaa ja väsyttävää jos illatkin pitäisi vielä viettää kavereiden kanssa tai ryhmäharrastuksissa.

Ei halua harrastaa, ei ulkoilla, ei mitään. Kotona notkuu. piirtää ja lukee. Pelais vaan, jos annettais.

Koulu menee hyvin. Koulukaverit on kavereita koulussa, muttei vapaalla.

Kaverit on koulussa, kyselin jo opettajalta, kun poika notkuu illat kotona. Koulussa on kuulemma hyvä porukka, jossa parantavat maailmaa kaiket päivät. Samalla porukalla pelaavat yhdessä jotain peliä, kukin kotonaan. Olen jo yrittänyt sanoa, että tulisivat meille pelaamaan tai mielummin ulkoilemaan siinä välillä, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt ketään.

Harrastus on, mutta vain yksi kerran viikossa. Se on mieleinen, mutta sieltäkään ei ole kaveria löytynyt. Poika on siinäkin vähän väliinputoaja. Taitojensa puolesta kuuluisi jo isompien ryhmään, mutta ikänsä puolesta ei vielä. Siinä pienempien ryhmässä pojat ovat selvästi omaa poikaa nuorempia, joten se varmaan vaikuttaa tuohon kaveriasiaan.

Olen sinänsä vähän hämillään tilanteesta. Poika on aina ollut sosiaalinen ja kavereita on ollut paljon. Muutos on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Liittyykö se ikään vai mitä on tapahtunut. Sen ainakin tiedän, että yhden kaverin kanssa tiet erosivat, kun se kaveri alkoi liikkua porukassa, joka tekee kaikkea pahaa. Oman poikani mielestä noiden toiminta on lapsellista ja typerää.

sovi sinä vamhempien kanssa suoraan. Olisin huolissani kyllä. Ja joku harrastus, jos kerran piirtää, johonkin taidekerhoon tai sarjakuvajuttuun tai mitä vaan.

olispa sillon ollut tuollaisia perheneuvoloita ja ohjausta eteenpäin. Nykyisinkään en pysty luomaan syvällisempiä ystävyyssuhteita. On vaan työkaverit töissä.

siis muutenkin kuin vain siksi kun muu maailma sanoo että pitäisi olla ystäviä? Entä kärsitkö silloin lapsena yksinäisyydestä vai olitko omasta vapaasta valinnastasi itseksesi, tyytyväisenä?

Itsellänikään ei ole yhtään ystävää eikä kaveria (paitsi mieheni) mutta minä en kyllä semmoisia kaipaakaan. Yhtään lisää ihmissuhteita olisi kauhea taakka ja rasitus.

Mikä on harrastus? Urheiluko?



Omat lapset on fyysisiä niin meillä urheillaan mutta yhtälailla voisi ajatella jotain jotain muuta vaikka musiikki tai kuvaamataito?



Tai lapsi voisi ehkä tykätä partiosta? Tai avaruuden tutkimisesta?



Minusta on tärkeää että keksitään mielenkiintoa arkeen. Että olisi jotain porukoita ja tehdään jotain mielekästä. Kesäisin on erilaisia leirejäkin joissa teemana vaikka tehdään elokuva tai vaan piirrellään. Ihan tavallisia lapsia siellä on ja tutustuu muihin ikäisiin joita kiinnostaa samat asiat.



On hyvä mennä kokeilemaan, sä voit vaikka viedä ja menette sen parituntisen kerhon jälkeen syömään lapsen valitsemassa raflassa?



Mutta tärkeää on tekeminen. Ei se että tekee yksin kotona. On aina joku juttu jota odottaa.

Vaikka joukkueurheilua täällä niin usein morkataan, niin ainakin oma ujo poikani on porukkaan päästyään muuttunut sosiaaliseksi ja saanut liudan uusia kavereita.



EI muuta.

Lapsi on aidosti yksinäinen. Kaverit ovat jääneet, nuorempana niitä oli jokunen. Osalla on jo murrosikä vauhdilla käynnissä, meillä vielä legot kiinnostaa enemmän kuin kaupalla notkuminen.

Eniten pelottaa, että kun lapsi on yksinäinen ja altis, on se ensimmäinen löydetty kaveri sitten väärää seuraa. Pelkään, että näiden pettymysten ja onnettoman lapsuuden jälkeen on kynnys esim. Huumeisiin matala.



Lapsi on sosiaalisesti hieman kömpelö, ja oikeasti itkenyt monesti kotiin tullessaan. Monet uudet tuttavuudet ovat jostai syystä päättyneet kiusaamiseen. Hän ei kerro kuitenkaan mistä syystä. Mukavan näköinen, iloinen tyyppi ja vaatteistaan ei ole syytä kiusata.



En tosiaan tiedä miten auttaisin. Äidin huoli ja suru on valtava.

Ap