Perheet muuttavat vähän väliä,ajatteletteko yhtään lapsia?

Sillähän on ollut miehiäkin useita ja muuttaa ihan yhtenään.

muutaman kerran ja vaihtamaan koulua. Kun lapset aloitti koulun, päätin, että heidän ei tarvitse vaihtaa koulua.

Ei lasten kanssa muuttaminen ole mitään huvia.

Sain itse asua koko lapsuuteni ja nuoruuteni samassa paikassa ja saman olen tarjonnut lapsillenikin.

joskus on pakko muuttaa. Me vaihdettiin vähän isompaan ja alueelta toiselle ajatuksena, että tämä on viimeinen muutto ja koulut käydään yhdessä paikassa. Kun katsoo, miten hitaasti päiväkodissa kaverisuhteet syntyvät, niin ei voi kun todeta, ettei koskaan enää - ellei siihen ole todella hyvää syytä.

Uskon että lapsille oli kuitenkin parempi saada ruokaa lautaselle ja vaatteet päälle kuin tuttu kaveripiiri. Molemmilla kerroilla oli siis vaihtoehtona jäädä työttämäksi edelliselle paikkakunnalle.

Tosi kummajaisia.



Tuskin kukaan huvikseen muuttaa kesken lasten koulu-uran, mutta silti pieni vaihtuvuus tekee kyllä ihan hyvää. Näin lapset oppivat luontevan suhtautumisen uusiin ihmisiin ja saavat vähän laajempaa perspektiiviä elämään.



Me olemme muuttaneet useammankin kerran, ja toki lapsilla tutustuminen uusiinluokkatovereihin ja kulttuureihin on aina vienyt oman aikansa. Mutta silti isommat lapset ovatsitä mieltä, että on epäreilua, jos pikkuveli (joka siis ei olekoskaan muuttanut) ei saisi kokea asumista ulkomailla. Eli jo nämä alakoululaiset ovat sitä mieltä, että vaikka muuttaminen on aina ollutkin rankkaa, niin silti lopulta se on ollut rikastuttava kokemus.

Tämä onkin sellainen syy,että siinä olette toimineet perheen parhaaksi.Ap varmaankin tarkoitti näitä "huvikseen" muuttajia joita on yllätyksekseni yhä enemmän ja enemmän.Tiedän tämän asian työni kautta.

ja on kyllä kurjaa katsottavaa lasten kannalta. Samassa kaupungissa asutaan, mutta koulua on vaihdettu kolmesti ja saman pienen alueen sisällä on muutettu neljäänkin kertaan.

Mutta näillä perheillä on muutenkin elämänhallinta hukassa.



Harkitsisin tarkkaan kyllä ihan normaaliperheessäkin sitä muuttoa edes kerran, kun lapset ovat jo kouluikäisiä. Kavereiden saaaminen ja uusien suhteiden luominen on tosi pitkä prosessi ja aikaavievää hommaa. Ja sitten vielä ikävä vanhojen ystävien perään jne.



Itse olen onnellinen, kun olemme asuneet koko ikämme samassa paikassa ja minulla on pitkäaikaisia ystäviä, osa ihan hoidosta saakka.

on muuttanut elämässään toistakymmentä kertaa. Olen ollut miehen kanssa yhdessä reilun vuoden, tänä aikana lapsi ja äiti ovat muuttaneet neljästi. Myös silloin kun mies oli vielä eksänsä kanssa, he muuttivat kuulemma usein.



Mitään järjellistä syytä tähän en ole keksinyt, ainakaan siltä ajalta kun mies ja ex olivat yhdessä. Ex oli kotona lapsen kanssa ja mies kävi autolla töissä, työpaikat olivat aina suht lähellä ja kaikki asunnot ovat olleet n. 30km säteellä toisistaan.



On jotenkin riipaisevaa, kun lapsi aina puhuu "uudesta kodista" tai "siitä kodissa jossa oli sitä ja tätä" "se koti missä äiti minä ja X asuttiin" (x siis kulloinenkin miesystävä..). Huhhuh! Omille lapsilleni toivon voivani tarjota mahdollisimman pysyvän asuinpaikan. Kerran tai pari nyt voi lapsuuden aikana muuttaa, mutta tollanen 3x/vuosi on ihan älytöntä...

Lapset oppivat uusia kieliä joita Suomessa olisi oppinut vain teoreettisellä tasolla ja änkkäaksentilla ja näki muutakin kuin suomalaista elämää.



Rakastava perhe on tärkein ja lapset ymmärtävät, että maailma on avoin ja juuttuminen samalla paikkakunnalle ei välttämättä ole paras ratkaisu.

joskus on pakko muuttaa, mutta nyt en kirjoita siitä.



Luulen, että tämä muuttobuumi liittyy samaan asiaan, kun se, että haetaan parisuhteissa uutta ja uutta, kun kyllästytään niin pian.

Eikä ajatella niitä lapsia yhtään.



Tiedän muutamia tuttavia, jotka ovat muuttaneet suuren kaupungin keskustaan ihan vain sen takia, että kaupat ym huvitukset ovat lähellä.

Sinne jäi lasten kaverit, koulut ja turvalliset asuinympäristöt.

lasten elämä (=kasvaminen isoksi) on täynnä jatkuvia muutoksia jo ihan sellaisenaan. Siksi minusta on hyvä, että koti ja lähiympäristö pysyvät samoina, silloin on joku turvallinen perusta, josta käsin käsitellä näitä muutoksia.

Me muutettiin 7 kertaa ennen kuin täytin 18, ja mulle se oli tosi huono asia. Mutta riippuu varmaan paljon lapsesta, monille esim. ulkomailla asuminen voi olla varmasti ihan hyväkin juttu.

Tosi kummajaisia.

Tuskin kukaan huvikseen muuttaa kesken lasten koulu-uran, mutta silti pieni vaihtuvuus tekee kyllä ihan hyvää. Näin lapset oppivat luontevan suhtautumisen uusiin ihmisiin ja saavat vähän laajempaa perspektiiviä elämään.

Me olemme muuttaneet useammankin kerran, ja toki lapsilla tutustuminen uusiinluokkatovereihin ja kulttuureihin on aina vienyt oman aikansa. Mutta silti isommat lapset ovatsitä mieltä, että on epäreilua, jos pikkuveli (joka siis ei olekoskaan muuttanut) ei saisi kokea asumista ulkomailla. Eli jo nämä alakoululaiset ovat sitä mieltä, että vaikka muuttaminen on aina ollutkin rankkaa, niin silti lopulta se on ollut rikastuttava kokemus.

viime vuosina usein, mutta juuri siksi olemme pyrkineet pitämään esim. lasten koulun samana.



Sanottakoon vielä että pakko ei ole johtunut esim. siitä että emme olisi hoitaneet raha-asioitamme, vaan muista syistä, lähinnä huonoa tuuria. Parisuhdekin on samalla hyvällä mallilla kuin ennenkin, eli ero ei myöskään ole syynä.

Me ollaan aina asuttu Turussa tai ympäristökaupungeissa. Meillä on aina ollut vahva turkulainen identiteetti. Voin sanoa, että Turku ympäristöineen ja Turunmaan saaristo on minun kotini. Tunnen kaikki paikat läpikotaisin ja paljon ihmisiä. Kaupunki ja lähiseutu on minulle hienosti kerroksellinen: tunnen sen historian, minulla on omia muistikuvia eri paikoista eri ikäkausina ja lisäksi on vanhempien ja isovanhempien kertomat, paikkoihin liittyvät muistot ja tarinat.



Olemme tosin asuneet lyhyitä aikoja muualla, ulkomaillakin. Mutta aina on ollut koti myös Turussa.



Äitini on kotoisin saaristosta ja sielläkin olen paljon aikaa viettänyt, joten se myös minulle henkinen koti. Osa isovanhemmista on siirtokarjalaisia ja myös sitä identiteettiä meillä kotona jo lapsesta vahvistettu.



Minusta on oikeasti rikkaus, että sukumme hallussa ovat vielä niin äitini kotipaikka kuin isäni kotitalo ja isäni isovanhempien tilat. Voimme mennä sinne koska tahansa käymään.



Minusta on ihanaa, että voin edelleen mennä lapsuudenkotiini. Siihen taloon, johon muutimme vanhempieni kanssa, kun olin alle 3-vuotias ja jossa vanhempani yhä asuvat. Voin aina palata kotiin.



Toisin on miehellä, jonka vanhemmat eronneet ja joista molemmat asuvat persoonattomissa vuokrakaksioissa. Mies ei voi ikinä mennä "kotiin" takaisin. Hänelle lähin vastine on isovanhempiensa talo, onneksi nämä jaksavat siellä vielä asua. Siellä mies käykin useammin kuin vanhempiensa luona.



Millainen suhde kotiin ja kotipaikkaan on ihmisellä, joka on muuttanut jatkuvasti lapsuudessaan?

Lisäksi lapset tutustuvat paljon helpommin uusiin ihmisiin. Tietysti, jos on opetettu, että muualta tulevat ovat huonompia, niin eiväthän muuttajien lapset sitten tietysti tutustu keneenkään.

Mun puolesta muutto ei ole pulma, jos se hoidetaan hallitusti.



Mut erään perheen kohdalla häiritsi se, että roikkuvat kahden paikkakunnan välillä, joilla välimatkaa 300-400 km. Miettivät muuttaako vai ei. Uudella paikkakunnalla päiväkodit oli varattuna, kun päättävät, etteivät muuta. Silti jäävät miettimään, jos muutaman kuukauden päästä kuitenkin muuttavat. Lapset elää jatkuvassa epävarmuudessa.



Tämän perheen kohdalla häiritsi se, että harkitsivat samaan aikaan myös sijaisperheeksi alkamista.



Mietin, että en haluaisi että lastani sijoitettaisiin heidän perheeseensä. Mutta sitä ei kait bio-äidiltä kysytä. Onneksi lapseni eivät ole sijoitusuhan alla.

Jenkkilässä armeijassa työtä tekeville... Muutto 2 vuoden välein, ihan mihin tahansa. Mun ystävä muutti hänet tavattuani perheensä kanssa Connecticutista kahden vuoden jälkeen Hawaijille, sieltä Saksaan. Tätä he tekivät koko isän armeijauran ajan.



Perheessä kasvoi 5 täyspäistä, tervejärkistä lasta. Heistä tuli melkoisia maailmankansalaisia, jotka ovat kotonaan ihan missä vaan.



Jos sinä pelkäät muuttamista, ei se tarkoita että se olisi kaikille huono juttu. Normaali-ihminen saa kyllä kavereita, tavara on vain tavaraa. Miksi pitäisi takertua johonkin paikkaan/ihmisiin loppuiäkseen?

En tunne yhtään perhettä, joka muuttelisi huvikseen.



Vaikka kuinka näkisi "työkseen" (pankin virkailijat, kaupungin asuntotoimiston työntekijät, päiväkotien tädit?) näitä muuttajia niin ei voi tietää syitä taustalla.

Olen asunut lapsena ja nuorena Helsingissä Kalliossa, Suutarilassa, Vallilassa, Länsi- ja Itä-Pasilassa ja Pukinmäessä. Olin innoissani jokaisesta muutosta ja kun kouluiässä asuimme jossakin pidemmän aikaa, kyselin, josko pian pääsisi taas muuttamaan.



Aikuisena, kun on tullut omia muuttoja eteen, on alkanut tajuta, miksi aikuisista se muutto ei ollutkaan ihan niin kivaa.



Muutoista ei ollut mitään haittaa. Päiväkodin ja eskarin aikana ei muutettu eli ei tarvinnut vaihtaa ryhmää ja kaverit pysyivät. Kouluakaan en vaihtanut muuten kuin kouluasteiden välillä. Kun muutettiin kauemmas koulusta ala-asteen aikana, menin kouluun junalla. Junamatka kesti muistaakseni 7 minuuttia. En kärsinyt.



Musta muuttaminen sinänsä on lapselle ihan samantekevää, jos muutetaan niin lähelle, että julkisilla pääsee ja lapsi voi jatkaa samassa koulussa ja pitää saman ystäväpiirin. Koti on ihmisissä, ei tavaroissa ja seinissä.