Miten saatte itsenne tsempattua luopumaan ylimääräisestä tavarasta?

Mietin kuinka kauniilta TYHJÄ TILA sitten näyttää, kun olen saanut romukasan johonkin pois.



Lupaan itselleni, että mikäli nyt yhtäkkiä intoudun ompelemaan/keittämään mehua/pelaamaan shakkia/rullaluistelemaan voin ihan hyvin marssia kauppaan ja ostaa uudet vermeet hävitettyjen tilalle.



Pidän kirjaa loppuunkuluneista/kirpparille tai kavereille menevistä vaatteista, ja olen päättänyt että kun olen päässyt sadasta eroon, saan ostaa 10 uutta. Kosmetiikassa suhde on 30/10.



Ja muista ap, älä osta MITÄÄN uutta. Oikeasti, MITÄÄN. Pakota itsesi miettimään missä aiot uutta tavaraa säilyttää. "Johonkin kaappiin" ei ole mikään ratkaisu. Älä ota edes ilmaiseksi, jos et ole 100% varma että keksit jotain tekemistä tavaralle, ja käytät sen sitten loppuun.

Liiasta luopuminen tuntuu hyvältä. Romukasat ahdistavat. Ikinä en ole kaivannut jälkeenpäin sellaista, minkä olen kantanut kirpparille. Ajattelen, että joku toinen voi tarvita sitä enemmän ja saada vielä iloa siitä, mikä minulla kerää pölyä ja tekee hyllyt ahtaiksi.



Mutta en olekaan ollenkaan hamstraajatyyppiä. Anoppi on. Hän ei osaa luopua mistään, ja saadakseen väljyyttä kaappeihinsa hän lahjoittaa vanhaa kamaa minulle. Lahjaksi saatuja käsin tehtyjä vaatteita ym. en raaski viedä kirpparille, joten ne sitten jäävät pyörimään. Aargh.

Jemmarien mielestä heillä on vain tarpeellista tavaraa ja sellaista, josta ei voi sanoa, että se ei koskaan voisi olla tarpeellista. Kuka voi vannoa, ettei joskus olisi kysyntää paripuolelle kengälle, josta on pohja halki?



Romuläjän kasvattaminen on luonnekysymys. Harva jemmaaja kärsii omaisuutensa keskellä, vaan pikemminkin haikailee että saisi lisää säilytystilaa elämänsä sisällölle.



Moni taisi arvata, että rakas aviopuolisohan se oli mielessä, kun tämän kirjoitin. Nimimerkillä "Alistunut ja toivonsa menettänyt kierrätyskeskuksesta, missä mikään ei kierrä".