Lue keskustelun säännöt.
Miksi nainen ei vaan voi myöntää, jos ei ole kovin hyvä äiti?
31.01.2013 |
Monet miehet ovat myöntäneet, että eivät ole olleet riittävän hyviä isiä lapsilleen. Sen sijaan sellaista naista en ole koskaan nähnyt joka olisi myöntänyt saman - vaikka siis olisi ollut poissaoleva tai lastaan laiminlyönyt äiti. Nainen kertoo kyllä vuolaasti, miten ahtaat yhteiskunnan raamit äitiydelle ovat (kuten se, että sen lapsen kanssa pitäisi viettää aikaa, vaikka olisi kivempaakin tekemistä - mitä naisen elämän rajoittamista!) tai sitten käyttää termiä "olin terveesti itsekäs ja elin täysillä tämän ainoan elämäni". Lapsella kun niitä elämiä ilmeisesti on sen verran useita, että yhden lapsuuden voi käyttää vaikka äitiään ikävöidenkin.
Tämä tuli mieleeni, kun luin Kirsi Pihan kolumnin hesarista.
http://www.hs.fi/elama/Se+yksi+ja+oikea+tapa+olla+vanhempi/a13056433728…
Hän kertoo kolumnissaan, noin karkeasti tiivistäen, että Jörn Donner oli huono isä sekä itsensä että poikansa mielestä, mutta että vaikka hän on tehnyt samat virheet kuin Donner niin hän ei suinkaan ole huono äiti vaan yhteiskunnallisen ahtaan ajattelun uhri.
Ei täydellistä vanhemmuutta ole olemassakaan, mutta lähtökohta pitäisi olla siinä, että jos tekee väärin lasta kohtaan, kantaa siitä vastuun.
Kommentit (28)
Ehkä se oli kiireessä ja harkitsemattomasti kirjoitettu, mutta silti tuli tunne, että lapsi on hänelle jollain lailla vieras. Yhdessä lauseessa hän vertasi suhdetta lapseen samanlaiseksi kuin suhdetta muihinkin ihmisiin. Minä en voi allekirjoittaa sitä. Minun suhde lapseeni on aivan erilainen kuin suhde kehenkään muuhun, koska lapsen elämä on minun käsissäni. Ja jo tieto siitä, että lapsi rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta (koska hänellä ei ole vaihtoehtoa!!) tuo mukanaan niin suuren vastuun, että sitä yrittää kriittisesti miettiä omaa tapaansa olla äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et vaan ole huomannut, kuullut tms.
terkuin ei hyvä äiti
koska edelleen äitiys katsotaan olennaisemmaksi rooliksi naiselle kuin isyys miehelle. Huonoksi äidiksi tunnustautuminen on kuin tunnustaisi olevan epänaisellinen, tunteeton, kylmä.
Näin anonyymissä nettijutustelussa virheidensä tunnustaminen on ihan toinen juttu, mutta ei se täälläkään kaikille kovin helppoa ole, sen verran kiukkuisia keskusteluja täällä käydään...
tavallaan ja oon sen myöntäny myös ystävilleni.
ovat kilpaa tunnustamassa omia syntejään äitinä, kun kukaan ei varmasti ole siihen pakottanut? Miksi mennä kertomaan lehteen, kuinka paljon lastaan rakastaa/ei rakasta, kun se oma lapsi sen kuitenkin lehdestä joskus lukee tai avulias kaveri sen hänelle kertoo? On hienoa, että rikotaan äitimyyttiä, mutta hyvänen aika, se lapsi muistaa lopun ikänsä, että äidille oli tärkeämpää saada itselleen medianäkyvyyttä kuin miettiä oman lapsensa tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on outoa kehua sillä, "että enpä lukenut lapsellini iltasatuja, kun oli niin paljon mielenkiintoisempaa lähetellä työtekstareita".
Eipä olis maailmankaikkeus paljoa hetkahtanut, jos Piha olisi jättänyt osan noista höpökolumneistaan kirjoittamatta. Donner nyt sentään on oikeasti saanut mielenkiintoisia juttuja aikaan. Pihan kirjalliset työt on hepposta kamaa Donnerin kirjojen rinnalla.
Sen ymmärrän, jos joku on poissaoleva vanhempia ja tekee jotain merkittävää ja tärkeää työtä - on vaikkapa kirurgi tms. ja oikeasti korvaamaton työssään. Mutta että kaiken maailman höpöhommien tekijät pitävät itse itsensä superkiireisinä ja hössäävät iltaa myöten töitä, jotka nyt olis ihan sama tuleeko ne tehdyiksi vai ei, niin sitä en oikein jaksa ymmärtää.
Asiaa.
Kuten myös aikoinaan jonku miehen kirjoittama viesti samasta asiasta.
http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1764903/nettisurffaa…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miksi on joku kehumisen aihe olla niin "kiireinen" ettei ehdi olla lapsensa kanssa. Jos on aina niin kiireinen, ettei ehdi elää elämäänsä, niin se on vain merkki siitä, ettei ole kaksinen organisoija.
En muuten ainakaan oikeassa elämässä ole kohdannut ketään, joka olisi myöntänyt olevansa huono äiti? Päinvastoin, minusta monet hokevat olevansa lapselleen se paras äiti vaikka ehkä parantamistakin olisi...
Mä en ole kyllä koskaan esim. unohtanut lukea lapselle satua, jos kerran sellaista olen luvannut tehdä. Miten muka voi olla niin kiire, ettei ehtisi? Aina pitää lupauksensa pitää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin kolumnin enkä pitänyt sitä kehuskeluna. Piha totesi, että on huutanut / tehnyt töitä / lykännyt iltasatua. Faktana kertoi, että on tullut paikoin priorisoitua muita asioita kuin lapsen tarpeita. Ei hän asialla ylpeillyt, kunhan totesi.
Minusta on outoa kehua sillä, "että enpä lukenut lapsellini iltasatuja, kun oli niin paljon mielenkiintoisempaa lähetellä työtekstareita".
tuossa tekstissä oli, että siinä ei käytetty kertaakaan tuttavallista me-muotoa, vaikka jotenkin odotin että se sieltä putkahtaisi. Tosi usein elämästään tilittävät ihmiset kirjoittavat muotoon "kaikkihan me joskus olemme tehneet sitä ja tätä". Se ärsyttää itseäni suunnattomasti. Joten ihan suoraselkäistä tekstiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi lasta, ikäerolla 20 vuotta. Sanoisin, että vanhemmalle olen tällä hetkellä erittäin hyvä äiti, se on helppoa kuin heinänteko tätä nykyä... Nuoremmalle olen totaaliyh, ja hyvyyteni äitinä vaihtelee jaksamiseni mukaan. Hyvänä päivänä olen erinomainen, huonona kurja.
Välillä olen "terveesti" itsekäs välillä vain itsekäs. Koululaiselle uskoisin olevani paljon parempi äiti kokonaisuudessaan kuin nyt taaperolle, ja kun lapsi on täysi-ikäinen olen toivottavasti loistoäiti.
Niin ja molemmille olen tietenkin paras äiti, koska olen ainoa äiti!
hyvä äiti, koska lasteni kanssa on jatkuvasti jotain ongelmaa. Nuorinta en saa menemään edes iltapäiväkerhoon koulun jälkeen ja vanhemmalla lapsella on railakas tempperamentti, joka kiehahtelee lähes joka päivä. Yhtä riitelyä joka päivä. Eilen illalla laitoin korvatulpat, kun en jaksanut enää kuunnella enkä vääntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äitiyden vaivalloisuutta usein vähätellään, ja annetaan ymmärtää, että siinä ne lapset menevät vähän kuin sivussa. Mutta lapset tarvitsevat läsnäoloa, ja ihmisen on mahdoton olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Jos haluaa luoda uraa ja olla paljon lapsen kanssa, on tosissaan tiukoilla. Siksi monien on, ihan inhimillisistä syistä, tingittävä jommasta kummasta, joko vähentää töitä tai vähentää lapselle annettua aikaa.
Mutta kolme jo aikuista lastani sanovat että olen ollut hyvä.
Piha kehuskellutkaan, mutta yrittää esittää, että on hyväksyttävää olla paljon pois lapsen luota ja olla vastaamatta hänen tarpeisiinsa ja pistää työ (tai muut asiat) usein ja voimakkaasti lapsen kanssa olemisen edelle, ja laittaa tämän "monimuotoisen äitiyden" alle. Hyvää äitiyttä on toden totta monenlaista, mutta poissaoleva äitiys ei sen otsikon alle mahdu.
(miten paljon Piha on oikeasti itse poissa, en tietysti tiedä.)
Mua ihmetyttää eniten se, että niitä lapsia on pakko tehdä, vaikka ei ole valmis antamaan heille tarpeeksi läsnäoloa. Nykymaailmassa lapsen hankkiminen on täysin vapaaehtoista.
Tosin yleensä huumorin varjolla, vakavasti olen puhunut asiasta vain yhden omalla kohdallaan vähän samansuuntaisesti tuntevan ystävän kanssa.
Luen kyllä lapsille iltasadut, laitan monipuolista ja suht terveellistä ruokaa ja pussaan ja halaan joka päivä, mutta teen sen ihan mekaanisesti. Olen ollut masentunut ison osan siitä ajasta kun minulla on ollut lapsia (ei ensimmäisinä vuosina, mutta sen jälkeen koko ajan), ja äitiyteni on suureksi osaksi ihan näyttelemistä. Lukeminen ja halaileminen on helppoa kun siihen ei tarvita omia vuorosanoja, samoin lautapeleistä selviän suht ok, mutta kaikkinainen leikkiminen ja jopa pitempi jutteleminen tuntuu minusta tosi vaikealta.
Olen huono äiti, mutta sen toitottaminen av:lla ei ole erityisen huolestuttavaa, kun täältä saa aina vain niitä haukkuja ja kehotuksia "hakea apua", mikä ei ainakaan minulle ole tullut kun sitä olen perheneuvolasta hakenut.
Patistan kyllä lasta olemaan itsekseen ja ärähdän, jos esim. maksan laskuja ja lapsi tulee kielloistani huolimatta jotain siihen sähläämään. Toisaalta sylittelen, juttelen, luen ja leikinkin päivittäin hänen kanssaan. Otan mukaan lähikauppaan, kirjastossa käydään, joskus uimassa. Perusarkea minusta.
tavallaan ja oon sen myöntäny myös ystävilleni.
Ja kerran itkin sitä myös ystävilleni, mutta he eivät ottaneet minua todesta. Kerroin mm. että olen lyönyt lastani. Sain selkääntaputteluja ja vakuutteluja, että olen hyvä äiti kaikesta huolimatta.
Ne äitiyden ahtaat raamit siis rajaavat näinkin päin. Ei pystytä ottamaan vastaan, jos joku sanoo olevansa huono äiti. Huono äitiys on muka vain jotain niin räikeää huonoutta, että viranomaiset puuttuvat siihen. Mutta kyllä minusta on sekin, että suutuspäissäsi läpsäiset lastasi. Vaikka vain sen kerran.
Ja henkisellä puolella vähättely, poissaolo, välinpitämättömyys, huonosti kohtelu, rumasti puhuminen ym. vaikka vain joskuskin ovat ihan yhtä huonon äitiyden merkkejä kuin fyysinen kurittaminenkin. Tai se kännissä olo lapsen edessä, mitä Piha ei pitänyt ollenkaan huonona, vain omana tapanaan, mihin hänellä kai sitten pitäisi olla oikeus kun ei suostu syyllistymään.
Erossa jätin lapsen isälleen ja aloitin itse alusta toisella paikkakunnalla.
Olen itsekäs paskiainen.