Aiheesta ja sen vierestä

Muutama ajatus omasta perspektiivistäni koskien äitiyttä ja siitä kumpuavia asioita. Sitä lähes raketti tieteeksi ja jumalalliseksi kuviteltua täysin normaalia osaa hyvin monen naisen elämässä.

Kaikki lähtee raskaudesta, mikä monesti tuodaan esiin ”elämän onnellisimpana aikana”. No en ainakaan itse näin kokenut. Ensimmäiset kuukaudet voin huonosti ja olin hyvin väsynyt. Sitten voin erittäin paksusti, ihan sama mitä puin päälle niin olo oli kuin ilmapallolla. Ilmapallolla johon lisättiin jatkuvasti rasvoittuvat hiukset, teinimäinen finnien puhkeaminen, hyvin vaihtelevat mielentilat, huonosti nukutut yöt ja jatkuva pissahätä.Ei aina huumori riittänyt. Sitten joku tyyppi tulee koskettelemaan mahaani (kuinka usein ihmiset muuten koskettelevat toisten ei raskaana olevien mahoja?) ja lässyttämään mulle kuin jälkeen jääneelle kuinka ihanaa kaikki onkaan, teki mieli sanoa suksi vittuun siitä! Neuvolassa oltiin milloin mitäkin mieltä mun hyvinvoinnista, riippuen aina sijaisen sijaisen sijaisesta, joko söin liikaa tai en syönyt tarpeeksi, olin ties millä käyrällä ja asteikolla ja jos en halunnut johonkin keskusteluryhmään olin vastuuton. Tuolloin vatsassani kasvava lapseni ja minä voimme molemmat fyysisesti hyvin. Ja ei, en kokenut tarvetta millekään tissiryhmälle. Mun mielestä oli hyvin selvää, että vastasyntynyt tarvitsee äidinmaitoa ja imettäminen onnistuu apinaltakin joten miksi ei minulta. Ja kerran sellaisessa poikkesin. Vartin läsnäolon jälkeen mun oli pakko poistua, koska en vaan kestänyt niitä keskusteluja kuinka tulevalle Erkki-Pekalle oli jo yo-juhliin saakka kaikki asiat valmisteltu, kaikki mahdolliset oppaat vanhemmuuteen ja kasvatukseen liittyen oli kahlattu läpi. Myös suku, kummit, kaimat ja naapurit oli tiedotettu ja koulutettu lapsen kasvatukseen liittyvistä uusimmista trendeistä. Missä vaiheessa hävisi se maalaisjärki, oma ajattelu ja usko itseen sekä siihen lapseen? Vanhemmat ja syntyvä lapsi, ylipäätänsä kaikki me, olemme yksilöitä. Ongelmia tulee siinä vaiheessa kun asiat eivät menekään niin kuin THE BOOK on kertonut ja sitten ollaan pasmat sekaisin. En mä sano, että ohjeet huonosta on, hyvä että tietoa on saatavilla, mutta joku raja pitäisi olla. Tässä maailmassa on muutenkin jo niin flegmaattisia ihmisiä, ettei ihme kun kaikessa nähdään kriisin mahdollisuus sitten kun asiat eivät menekään niin kuin joku muu on sanonut tai kirjoittanut. Ajatelkaa joskus itsekin! Kirsi Piha kirjoitti kolumnissaan, ettei ole yhtä ja oikeaa tapaa olla vanhempi. Ja näinhän se on! Olemme kaikki erilaisia, tietyt asiat toimii toisilla ja elämäntilanteetkin muuttuvat jolloin moni asia menee uusiksi.

Sitten koitti synnytys. Synnytyssaliin meni yksi ihminen, sieltä poistui kaksi ihmistä. Kodissamme ei siis asu me, täällä asuu tänäkin päiväni mun tytär ja minä, kaksi irrallista ajattelevaa yksilöä.

Lapsesta saakka mun tyttäreni on käynyt ihan kaikki samat kehitysvaiheet mitä normaalit terveet lapset kahlaavat läpi. Hienoa seurattavaa se on, mutta en mä nyt koe tarpeelliseksi kirjoittaa siitä paikallisen lehteen ja postata jatkuvalla syötöllä faceen kun ensimmäinen kiinteä ruoka on syöty, pillimehu juotu, palapeli kasattu, ympyrä piirretty jne. Kaikki me nämä asiat läpi käydään elämämme aikana. Toki mielenkiinnolla seuraan lapseni kehitystä, mutta lähinnä siitä syystä että hän kehittyy ikänsä mukaisesti itseään varten. Tähän päivään asti asiat ovat menneet omalla painollaan ilman oppaita, jatkuvaa turhaa virike tulvaa. Lapseni on saanut omaan tahtiinsa kokeilemalla oppia elämän perustaitoja ja samalla tutustua itseensä ja luoda pohjaa minuudelleen. Mä olen siinä sivusta seuraajan ja tukijan roolissa, en se joka tuo asiat naaman eteen ja ohjaa näin suuntaa. Nukkumaan on menty aina samaan aikaan ja sängystä on poistuttu samaan aikaan, muutamaa yötä lukuun ottamatta meillä on nukuttu aina hyvin.

Kasvatuksellisissa asioissa on aloitettu kyllä ja ei-tasolta suomalaista yhteiskunnallisia normeja myötäillen. Opeteltu ilmaisemaan itseään, toisten kuuntelemista ja arvostamista, opeteltu mikä on oikein ja mikä on väärin, opeteltu lapsen ja aikuisen yhtäläisyyksiä ja eroja, opeteltu kokeilemalla ja tekemällä asioita itse. Opeteltu sitä, että me kaikki olemme erilaisia mutta ihan yhtä arvokkaita.

Meillä lapsi osallistuu arkipäiväisiin asioihin ja kaikkea ei tehdä valmiiksi. Lelut siivotaan leikin päätteeksi, vaatteet puetaan itse, astiat viedään pois ruokailun päätteeksi, sanotaan ole hyvä ja kiitos, katsotaan silmiin kun keskustellaan, kokeillaan asioita itse, mutta aina saa pyytää apua ja aina on sitä annettu. Jos lapsen kasvattaa siihen, että hän saa kaiken valmiina niin varmasti oppiminen hidastuu. Ja vaikka asian oppiikin aikanaan, ei sitä välttämättä halua tehdä kun joku toinenkin voi sen tehdä puolesta. Ja on niitäkin lapsia jotka haluaisivat tehdä, mutta vanhempien hillitön vimma paapoa tukahduttaa mahdollisuuden. Oma toiminta petaa sen tien, mitä lapsesi tulee kulkemaan!

Tyttäreni ja minä ilmaisemme tunteemme ilmein, elein ja sanoin, hyvässä ja pahassa. Keskustelemme tunteista, syistä ja seurauksista. Kaikki ei millään aukea lapselleni, onhan hän vasta neljävuotias, mutta jonain päivänä ne aukeavat. Tyttäreni käyttäytyy useimmiten hyvin. Hänellä on kuitenkin hyvin vahva oma tahto ja ajatukset, temperamenttia riittää (olisiko äidin perintönä tullut?) ja yhteenotoilta ei olla vältytty eikä kuulukaan. Kotonamme on rakastava ilmapiiri ja uskon, että kotona tehdyt rajojen kokeilut luovat hyvän ja vahvan pohjan kaikelle muulle. Rajoja haetaan yhdessä ja erikseen, mutta rajat on aikuisen asetettava, kaikessa ei pidä mennä lapsen tahdon mukaisesti välttääkseen itkupotkuraivarin! Kotona on mennyt hermot, molemmilla. Minä olen huutanut, lapseni on huutanut. Kotonamme myös nauretaan, hymyillään, halataan, silitetään, itketään, lohdutetaan, mitä vain, avoimesti ja vilpittömästi.

Olen niitä äitejä jotka käyvät töissä. Tyttäreni pääsi / joutui (kuppikunnasta riippuen) päivähoitoon yksivuotiaana. Hän oli ensimmäiset 2,5 vuotta hyvin pienessä päivähoito-ryhmässä, hän kasvoi samojen lasten ja hoitajien erittäin hellässä huomassa nuo vuodet kodin ohella. Näinä vuosina tyttäreni sai joukon ystäviä, oppeja ja iloja, uskoa itseensä, uskoa muihin lapsiin sekä aikuisiin, kyvyn ja luottamuksen luoda ihmissuhteita. Uskallan veikata, että kuitenkin enemmän mitä olisin hänelle pystynyt tarjoamaan kotihoidossa. Kotona olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä. Alkushokin jälkeen lapseni lienee ymmärtänyt, ettei häntä tarhaan ole hylätty vaan se on hyvä paikka viettää aikaa vanhempien töissä ollessa, vanhemmat tulevat aina takaisin, häntä rakastetaan edelleen aivan yhtä paljon.

Tänä päivänä hän on hieman isommassa (noin 20 lasta) 3-6-vuotiaiden päivähoidossa. Ja ainakin tyttäreni on päivästä toiseen innosta piukeana, se lienee varmin merkki onnellisuudesta?! Ja jos joku väittää, ettei tuon ikäinen vielä tiedä mitä tahtoo niin…monessa asiassa pitääkin paikkaansa, mutta kyllä lapsi jos on kasvatettu tasapainoiseksi ja tarpeeksi ”rohkeaksi” osaa ilmaista itseään tämän sortin tasolla. Kuunnelkaa ja tulkitkaa lastanne.

Minä siis käyn töissä viitenä päivänä viikossa. Välillä olen työmatkoilla, joskus päivät ovat pitkiä jne. Tyttärelläni on kuitenkin myös the ISÄ, isovanhemmat, kummit ja muu turvallisiksi, rakastavaisiksi ja tutuiksi osoittautunut verkosto, hän ei tarvitse minua kaiken aikaa kaikkeen. Hän tietää missä olen, mitä tekemässä ja koska palaan ja sen, että palaan ja rakastan häntä nyt ja aina! Minä pidän työstäni ja saan siellä toteuttaa osaamistani ja vahvuuksiani. Halusin palata työelämään, koska koen olevani parempi äiti yhdistäessäni nämä kaksi asiaa, perheen ja työn. Se toimii meillä hyvin! On turha tulla sanomaan, että mitä hankit lapsia jos et niitä jaksa hoitaa ja viettää aikaa. Kyllä mä jaksan, mä jaksan jopa varmasti ajoittain paremmin kuin moni muu. Mä en pakene mun ”äitiyden tuomaa vastuuta” töissä. Mä koen voivani henkisesti paljon paremmin kun saan tehdä töissä ”aikuisten fiksuja asioita”, harjoittaa omaa osaamistani kuin se, että mä olisin kotiäiti. Toisille sopii kotiäitiys, mulla ei ole sitä vastaan mitään, toisille ei. Nämä valinnat eivät tee kenestäkään huonompaa tai parempaa vanhempaa lapselleen. Sä voit olla huono äiti tai isä, kävit töissä tai et, sillä ettet rakasta lastasi, kuuntele lastasi, opettele lastasi, opeta lastasi, kasva ja kehity lapsesi kanssa ja mukana, kun et ole oikeasti läsnä ja tarkoitan henkisesti läsnä! Ja monella muulla tapaa. En usko, että tyttäreni on seuraava Auvinen tai Saarinen, ainakaan sen takia että mä olen uraäiti! Tyttäreni ja minä vietämme kuitenkin hyvin paljon aikaa yhdessä touhuten mitä milloinkin ja joskus vaan sohvalla maaten, nauttien siitä mitä teemme ja siitä että teemme sen yhdessä.

Minä myös vietän vapaa-aikaa, tällä tarkoitan sitä aikaa kun en ole töissä enkä kotona. Eli esim. urheilen, tapaan ystäviäni, käyn matkoilla jne. En mä tätä liian usein harjoita, mutta itsekkäästi harjoitan silti. Se on mun aikaa olla minä ja käyttää ko. aika ihan miten ja mihin mua huvittaa. Jos en muuta keksi niin voin sitten tuijottaa vaikka seinää tai nukkua, mutta se on vain ja ainoastaan mun aikaani ja mun päätöksiäni. Mun mielestä jokaisen meidän tulisi viettää sellaista vapaa-aikaa missä on vain ”minä”. Ihan vain silläkin että tulee törmättyä siihen omaan minuuteen säännöllisesti, mietittyä niitä omia arvoja ja intressejä, muistuttaa itseään siitä omasta olemassa olostaan ja osata olla yksin. Kun tietää kuka on, arvostaa itseään, viihtyy omassa seurassaan, osaa arvostaa muitakin paljon enemmän ja pystyy antamaan itsestään paljon enemmän. Enkä mä tuolloin koe huonoa omaatuntoa poissaolostani vaan nautin elämästäni yhtälailla kuin nautin siitä kotana tai töissäkin. Lapseni on tuolloinkin the ISÄnsä, isovanhempiensa jne. seurassa ja nauttii olostaan heidän kanssaan yhtä lailla.

Niin usein valitetaan sitä kuinka raskasta lapsiperheen arki on, oli sitten omana valintana päädytty kotivanhemmuuteen tai perheen ja työn yhdistämiseen. Nämä kaikki ovat pitkälti omia valintoja ja ne kannattaa yrittää hahmottaa ennen kuin lasta alkaa hankkimaan. Ei se elo ole kellon ympäri pelkkää hymyä, tuoreen pullan tuoksua, kiireetöntä tai stressitöntä kummassakaan vaihtoehdossa. Minä valitsin perheen ja työn yhdistämisen monestakin syystä, hallitsen useimmiten ajankäyttömme ja saan vielä hyvän taloudellisen vastineen työstäni, millä pystyn luomaan hyvät puitteet fyysisille tarpeillemme. Raha ei onnelliseksi tee, mutta jos saan valita kotihoidontuen ja omien ansiotulojen väliltä, niin jälkimmäinen tekee hieman onnellisemmaksi, kun ei tarvitse raha-asioista murehtia ja tietty taloudellinen turva antaa mulle ja tyttärelleni hieman liikkumavaraa. Kotiäitiys ei ole työ, äitiys missään muodossa ei ole työtä. Se on valinta, normaali luonnollinen ilmiö, eikä siitä kuulu maksaa palkkaa, leipätyöstä maksetaan palkkaa. Se, että täällä tuetaan kotiäitiyttä edes jossain määrin, on jo mielestäni sellainen asia, ettei pitäisi kitistä! Se naapurin Raimo ja Riitta kun käy töissä, pitävät huolen verotuksellaan siitä, että sinä voit olla kotona niin halutessasi. Kotona olo on oma valinta ja mun mielestä ei voi vaatia siitä enempää rahaa vaan olla kiitollinen siitä mitkä puitteet on. En sano etteikö se olisi yhtä raskasta kuin töissä käynti. Niin kotiin kuin töihinkin liittyy tehtäviä, vastuuta ja monia hoidettavia asioita. Vuorokauden tunnit saa näissä kulumaan hyvin tehokkaasti, siihen kun lisätään lapseen kohdistettava aika ja huomio, on kenen tahansa, kotona sekä työssä käyvän aikuisen jaksaminen ajoittain kortilla. Mutta tässä tullaan juuri siihen oman elämän ja ajan hallintaan, valintoihin ja vastuuseen siitä mitä tekee. Kaikki me ollaan joskus väsyneitä, eikä olla läsnä lapsillemme tai läheisimmille, ei aina itsellemmekään. Yhtä oikeaa reittiä ei elämässä ole, jokainen valitsee omansa ja muokkaa sitä tietä itselleen parhaiten sopivaksi. Toisen kulkema reitti voi tuntua helpolta valinnalta, mutta sei tuskin pidemmällä aikavälillä palvelee sinua parhaiten jos ollenkaan.

Ja mua on naurattanut kohina espoolaisen ”Harrin” perheen ympärillä..jos toiset saavat hanskaan 9000e kuukaudessa yhteensä ja kokevat etteivät ole rikkaita, niin kyllähän siitä helvetin moinen hulina saatiin käyntiin. Kannattaa tosiaan muistaa se, että Suomessa verotus on jopa epäinhimillisen kovaa siinä vaiheessa kun alat oikeasti tienaamaan. Monet ovat tehneet helvetisti duunia sen eteen, että saavat tietyn ammatin ja siellä tietyn aseman. Verottaja ei palkitse sua siitä kovasta työstä, vaan ottaa aina vain enemmän, mitä korkeammalle kiipeät, kannustavaa eikö totta?! Ja nämä hyvin tienaavat, pulittavat yhteiskunnalle pitkän pennin, näillä penneillä pyöritetään yhteiskuntaa. Ei Harri tietääkseni valittanut huono-osaisuuttaan, toivat vain esiin täysin realistisen faktan! Heillä on moni asia hyvin, hyvin siksi että vanhemmat ovat tehneet töitä, mutta eivät ole miljonäärejä tai muutenkaan elä äveriäästi, kiitos osaksi verotuksellemme. Eli moni tuilla elävä voi olla ihan hiljaa ja nöyränä, koska Harri perheineen maksaa monen teidänkin edestä veroja ja kantaa kortensa kekoon kaikkien meidän puolesta.

Annetaan kaikkien meidän tablata tavoillamme, ei kitistä turhasta etenkin silloinkin kun kyse on omista valinnoista, ei olla kateellisia siitä mitä toisella on ja mitä itsellä ei. Jos elämässä jotain haluaa, ei pidä tyytyä vaan tehdä asioita sen eteen. Kasvattakaa lapsistanne aktiivisia ajattelijoita, pullamössöä offline ihmisiä täällä on jo tarpeeksi. Ajatteleva, itseensä luottava itsenäinen ihminen luo ympärilleen paljon enemmän hyvää, luo mahdollisuuksia, luo uutta, uskaltaa olla erilainen, uskaltaa kokeilla uusia asioita ja toimintamalleja, uskaltaa edistää itseään ja yhteiskuntaamme. Meidän koko kehityksemme on tämän varassa jos aiomme mennä eteenpäin!