9v. tytön jatkuva syyllisyyden tunne eri asioista

http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunteiden_aakkoset/syyllisy…

Se alkoi noin 8-9-vuotiaana ja kesti muutaman vuoden. Kun kerroin äidilleni tunteistani, hän sanoi, ettei kannata välittää. Joskus hän vei minut naapuriin leikkimään tms.



Myöhemmin olen tajunnut, että olisin tarvinnut enemmän asioiden eettistä pohdintaa. Esimerkiksi iltarukous, jossa olisi pyydetty asioita anteeksi Taivaan Isältä, olisi ollut hyvä. Siihen olisi voitu lukea vaikka jokin raamatunlause päälle. Vanhempani eivät tietenkään voineet keksiä tällaista vaihtoehtoa, koska eivät olleet yhtään uskonnollisia. Mutta ehkä pyhäkoulussa tai vastaavassa voisi saada samanlaisen kokemuksen turvallisesta Taivaan Isästä.

sun täytyisi ohjata nyt se tytär ajattelemaan muita asioita. Ei ole hyväksi käydä hänen kanssaan noita joka ilta läpi. Ja ainakin jos niin tekee, pitäisi tehdä selväksi ettei syytä syyllisyydentunteeseen ole silloin kun sitä ei oikeasti ole, ja opastaa etsimään jotain muuta ajattelemista ja tekemistä. Syyllisyyden pyörittelystä tulee helposti muuten kielteinen tapa joka imee pessimismiin ja surullisuuteen, aikuisena jopa masennukseen ja huonoon itsetuntoon.



Itse olin samanlainen lapsena mutta minut hassua kyllä "pelasti" kristinusko. Kotona ei siihen uskottu mutta kuulin telttakokouksesta asiasta, ja mun murehtivaan luonteeseen sopi kuin nenä päähän ajatus että ihminen todella ON paska läpisyntinen mutta että synti on sovitettu Jeesuksessa. Näin sain sekä hyväksynnän itselleni epätäydellisenä (sitä minulla ei luonnostaan ollut, olin perfektionisti joka tunsin syyllisyyttä jos en ollut kaikessa täydellinen) ja vielä anteeksiannon.



Mutta on toki muitakin reittejä kuin uskonto.

eihän tuo ole normaalia http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunteiden_aakkoset/syyllisy…

kyllä. Aika monelle tulee vaihe jossa kohtaa jollain tapaa oman riittämättömyyden tunteensa ja rajalliset mahdollisuutensa, ja sen ettei aina toimi edes omien ihanteidensa mukaan vaikka pohjimmiltaan haluaisi. Kohtaa siis ihmisyytensä.

Se on varsinkin perfektionismiin taipuvaisille kova paikka, mutta yleensä asiasta pääsee kyllä yli, varsinkin jos on lähellä aikuisia jotka ohjaavat siinä mistä tunnettu syyllisyys on tarpeellista ja mistä ei, ja ohjaavat myös oman ajattelun ohjaamiseen niin ettei lapsi jää syyllisyysajatuspyörittelyn vangiksi. Lapselle voi esimerkiksi opettaa tavan pitää huolivartti tai puolituntinen tiettyyn aikaan, ja että sen ulkopuolella näitä asioita ei murehdita vaan keskitytään muuhun.

Ei, hän ei tee mitään tuhmuuksia vaan kyse on ihan arkipäiväsistä asioista esim. piirsin vahingossa kynällä pöytään.

Onko lapsesi syyllisyys tuskailut asioita, joita hän tekee? (sanoi kaverille ilkeästi, ei pelastanut kaikkia kastematoja koulumatkalla pois tieltä) vai onko ne suurempia asioita, joihin hän ei konkreettisesti pysty vaikuttamaan? (joku meni autolla punaisia päin, kuullut aikuisten keskustelusta että jollain menee huonosti?) Muistan, että äitini sanoi minulle, että lapsien ei kuulu murehtia huolista, jotka ovat aikuisten huolia. Sitten pohdittiin asioita, jotka ovat aikuisten huolia ja mitkä lasten huolia.



Ainakin minusta tullut tavallinen työssäkäyvä aikuinen, joka tosin pohtii edelleen monia asioita ja kokee monista asioista syyllisyyttä. Kasvanut sen verran, että ymmärrän ettei kaikille asioille voi mitään ja mietin mitkä asiat ovat tärkeitä ja mihin haluan panostaa.



Jännä,että edelliset kirjoittajat tuosta uskonnosta niin puhuvat, sillä olen aikuisiällä kovasti pohtinut uskonnollisia asioita ja tullut siihen tulokseen, että jokaisessa uskonnossa jokin asia mättää ja pahasti (ei provo, jokainen uskokooon mihin haluaa, kunhan ei tuputa sitä muille, eikä satuta muita uskonnon nimissä)

että oli samanlainen. Pyysi itku kurkussa anteeksi kun oli ajatellu ohi kulkeneen tädin olevan hieman lihava...nyt on alkanut onneksi vähentyä tuo kun ikää 10v.



Kannattaa vaan mahdollisimman paljon vahvistaa itseluottamusta ja jättää syyllistäminen vaikka tyttö joskus jotain ei toivottavaa tekisikin.

Tyttäreni tuskailee juuri näitä pieniä mitättömiä asioita kuten että sanoi kaverille ilkeästi, ehkä katsoi koulussa kaverin koepaperiin ym. Eräs kirjoittajista antoi hyvän vinkin pitää illalla sellainen huolivartti jossa käydään asiat läpi eikä sitten koko iltaa tuskailla niiden kanssa. Eikä tuo iltarukouskaan varmasti pahitteeksi olisi, sillä hän itse eräänä iltana totesi, että Jumala antaa onneksi kaikki synnit anteeksi. Kiitos kaikille asiallisista vastauksista.

Minä olin/olen ihan samanlainen, nyt aikuisena tosin osaan jo järkeillä syyllisyyden tunteet vähemmäksi.



Mitään syytä sille en ole keksinyt, äiti kertoi että oli jo aika pienenä minusta huomannut tämän luonteenpiirteen. Kasvatus meillä ei ollut mitenkään erityisen ankaraa, eikä pikkumokista toruttu, aika pahasti piti tehdä että oikeasti suututtiin.



Olen pohtinut voisiko johtua siitä, että olin hyvin tomera ja itsenäinen lapsi. Ehkäpä en saanut vanhemmilta sitten tarpeeksi tukea, kun he ajattelivat että pärjään kyllä. Olisiko sitten siitä seurauksena se, että tunsin olevani kaikesta vastuussa, ja pikkuvirheetkin tuntuivat isoilta. En tiedä. Jälkeenpäin ajatellen olisin varmaan kaivannut sitä että saisin välillä olla pieni ja avuton kuitenkin vaikka vaikutin niin pärjäävältä. Nykyäänkin joudun säännöllisesti muistuttamaan itseäni että en ole enkä voi olla vastuussa kaikesta tässä maailmassa.



Eli varmasti olisi tytölle hyvä tehdä selväksi että sinä olet pieni veilä eikä sinun tarvitse murehtia kaikesta. Voit kertoa myös että ajatukset eivät voi vahingoittaa, ja kaikki ihmiset joskus tekevät virheitä ja ne voi korjata jos on oikeasti tehnyt jotain väärää.

Uskomantonta miten monia meitä löytyy.



Minäkin surin kaikkea mahdollista lapsuudessa. Jos heitin kiven tielle mietin tuskissani illalla että mitä jos joku siihen kompastuu.



Suuria ongelmia myös esiintyi tilanteissa joissa aikuisia ei ollut neuvomassa. Jos poistuin viimeisenä jostain tilasta enkä tiennyt pitikö ovi laittaa lukkoon vai ei, menivät yöunet miettiessä että tapahtuiko jonkun ihmisen elämässä nyt jotain ihan hirveää kun lukitsin oven eikä hän päässytkään sisään. Jos siellä olivat vaikka hänen kotiavaimensa ja joutui jäämään ulos yöksi! Tai jos taas jätin oven lukitsematta saattoi tilaan mennä murtovarkaita! Jne.jne.



Mulle olisi auttanut kovasti jos olisi vain jankutettu että en ole syyllinen ja syntinen vahingossa tehtyihin virheisiin. Toisaalta tahallaan tehdyt virheetkin pitäisi laittaa johonkin perspektiiviin. Jos lumityöt tulivat laiskuuteni takia tehtyä hieman huonosti niin postinkantaja ei seuraavana aamuna oletettavasti sen takia liukastu ja kuole.



Nyttemmin olen ihan normaali perheenäiti, tosin yhä melkoinen perfektionisti, mutta onneksi elämässä ei enää ole aikaa pohtia jokaista pikkuasiaa puhki. Muutenkin asiat ovat aikuistumisen myötä löytäneet oman perspektiivinsä ja tärkeysjärjestyksensä. :)

Tuo kuulostaa hyvin tutulta. Olin itse juuri tuollainen lapsena. En halua pelotella, eikä kyse välttämättä ole siitä teidän perheessä, mutta itselle kehittyi paljon myös pakko-oireita lapsena, olin hyvin neuroottinen lapsena.



Nyt siis aikuisiällä on diagnosoitu pakko-oireinen häiriö.



Tarkkaile lastasi, tuleeko hänelle esim muita neuroottisuuteen viittaavia juttuja esille. minulla alkoi jo esim ala-asteella käsienpesu.

[quote author="Vierailija" time="30.01.2013 klo 12:32"]

Jännä,että edelliset kirjoittajat tuosta uskonnosta niin puhuvat, sillä olen aikuisiällä kovasti pohtinut uskonnollisia asioita ja tullut siihen tulokseen, että jokaisessa uskonnossa jokin asia mättää ja pahasti (ei provo, jokainen uskokooon mihin haluaa, kunhan ei tuputa sitä muille, eikä satuta muita uskonnon nimissä)

[/quote]

Jännä miten tässä on ensin ihmettelyä tuosta uskovien kirjoittelusta, suora veto uskontojen mätäisyyteen ja sitten uskokokoon kuka mihin haluaa, ei tuputa etc.

Tämän havaitsit "aikuisena", onko usko siis sinusta lapsellista tai vain lapsille? Sopisiko sinulle siis parhaiten niin että kukaan ei koskaan mainitsisi uskovansa mihinkään? Niin, uskonnot ovatkin usein ihmisten itsensä keksimiä eri järjestelmien ylläpitämiseksi ja toisten ihmisten hallitsemiseksi, mutta usko josta edellä kirjoittaneet ihmiset kertovat onkin sitä henkilökohtaista uskoa ja omaa kasvua, juuri mistä oikeasta uskosta, kun sen löytää, on kyse. Uskonto josta he puhuvat voi olla juuri sitä oikeaa uskoa yhteen oikeaan Luojaan.

Yleensä täällä päin maailmaa ajatelllaan uskoa sinä "kristinuskona". Muslimit puhuisivat hieman samoista asioista mutta mitäpä onkaan heidän uskontonsa omilleen ja maailmalle tehneet. Ihan varmasti pahaa on tehty myös kristinuskon nimissä. Mutto oikea usko on ihan eri asia kuin uskonto. Yllättyisit kuinka suvaitsevainen on Jumala kun vain tutkisit ja ajattelisit. Jumala hyväksyy kaikki ihmiset sellaisenaan kuin he ovat ja kasvattaa meitä jos annamme. Silloin pääsee syyllisyydestä. Vanhemmat ketkä eivät hyväksy lapsiaan kaikkine "virheineen" kasvattavat lapsensa syyllisyydentuntoisiksi. Kannattais ottaa oppia taivaan iskästä, kuka on kaikkialla.