Miksi lapsettomuudesta ei saa olla surullinen?

Tällä palstalla haukutaan kärkkäästi naiset, jotka kertovat kärsivänsä lapsettomuudesta ja näin ollen lähipiiriin syntyviä vauvoja on vaikea tavata. Miksi te äidit ette anna muille lupaa olla surullinen? Miksi loukkaannutte siitä?

Ja koska tämän palstan tuntien minutkin haukutaan pian pystyn niin mainitsen heti alkuun, että itse en kärsi lapsettomuudesta, mutta ymmärrän hyvin että se on myös henkisesti raskas taakka kantaa.

Ei kukaan. Mutta lapsettomuuteen liittyy usein silmitön itsekkyys, mun mielestä tosiystävä ei jätä toisen elämän tärkeimpiä hetkiä huomiotta oman surun takia. Siis sellaisen surun vielä ymmärrän, että akuutisti tapahtuu jotain. Mutta kun se kaverin raskaus ja vauvan syntymä ei tipahda yllätyksenä taivaalta, niin siihen voi itseään tsempata.

Muutenkin on todella keskenkasvuista ulottaa oma tuollainen suru koskettamaan muita ja purkaa sitä muihin. Kuten jo tuhannesti todettu, toisen vauva ei ole lapsettomalta pois, ja se olisi ihan hyvä sisäistää.

Surullinen asia lapsettomuus on, tottakai sellainen on ihmiselle traagista.

Mutta se on ikävää, että se paha olo kaadetaan sitten niiden niskaan jotka ovat syyttömiä tilanteeseen.

Ei ole sen tuoreen äidin onnesta pois, jos yksi tai kaksi lähipiirin ihmistä ei ryntää salamana palvomaan äiti ja vauvaa. Eihän?

Periaatteessa tuo on noin, mutta oikeassa elämässä ehkä asiat ovat monimutkaisempia. Lapsen kaipuu voi olla niin suuri, ettei hallitse tunteitaan vaikka haluaisi.



Sallin kyllä surun. Itse lapsettomuusaikana koin vaikeaksi erityisesti vieraiden vauvauutiset, ystävien vauvat aiheuttivat haikeutta mutta eivät estäneet kanssakäymistä. Mutta jos lapsettomuus olisi jatkunut vielä pidempään, en tiedä miten sitten lisi käynyt.

ei ole kaatamista niskaan. Hassua minusta miten jotkut eivät tajua sitä tuskaa vaikka itselle omat lapset kaikki kaikessa ovatkin. Niin ne ovat lapsettomallekin.



Mun oli helppo ymmärtää ystäväni lapsettomuuden lohduttomuus vaikka olin itse nuori ja lapseton, vaikea ymmärtää ainoastaan miten kaikki eivät ymmärrä sitä surun ja suruun kuuluvan vihan ja katkeruuden määrää. Pääsin sittemmin itsekin siitä herkusta nauttimaan :(



Mutta siis kun lapsettomuuteen kuuluu se itsekeskeisyys, olla oman surun sokaisema, niin kai arvostelijat tajuatte että se koskisi teitäkin jos siinä tilanteessa olisitte. Olkaa empaattisia, älkää tuomitko. Syvässä surussa ihmiseltä ei voi odottaa maailman suurinta huomaavaisuutta.

En vain osaa samaistua tuollaiseen tilanteeseen, en osaa keksiä tilannetta itselleni johon vertaisin.

En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa minun suruni estäisi kohtaamasta toista hänen ilonsa keskellä. Avaa se minulle.



Kuolema on eri asia tai vakava sairaus, en pyydä, että hautajaisista tarvitsee tulla juhlimaan minun synttäreitä, tai sairaalasta juostava onnittelemaan lastani ylioppilasjuhliin.

Ei kukaan. Mutta lapsettomuuteen liittyy usein silmitön itsekkyys, mun mielestä tosiystävä ei jätä toisen elämän tärkeimpiä hetkiä huomiotta oman surun takia.

Oman elämän suurin tragedia voi olla niin suuri taakka, että siinä jonkun kaverin päinvastainen onni voi olla ihmiselle liikaa. Se ei tarkoita sitä, että olisi itsekkäistä syistä iloitsematta kaverin onnesta, vaan sitä, että oma tuska ylittää kaverin ilon. Jos kerran tuntee itsessään, että ei pysty itkemättä iloitsemaan kaverin vauvasta, silloin on parempi pysyä poissa kaverin luota.

Minusta monet lapsia saaneet ihmiset voivat olla todella itsekkäitä. He ottavat sen henkilökohtaisesti, jos joku sureva ihminen ei pysty iloitsemaan vieraan ihmisen elämässä tapahtuvista asioista. On todella itsekästä vaatia vuosikaudet lasta yrittänyttä ystävää tulemaan luokseen ja lykätä lapsensa hänen syliinsä. Kuvottavan ajattelematonta.

Hänen kanssaan olen puhunut paljon tästä aiheesta.

Hänen kohdallaan on ikävää, että ihmiset jotka tietävät lapsettomuudesta, pimittävät asioita häneltä. :/ Ei kerrota enää vauva uutisia ja lapsista ei muka saisi puhua.



Ovatko nämä piilottelijat sitten kohdanneet jonkun lapsettoman joka ei kestä ollenkaan vauva uutisia ja eivät halua loukata?



Jos sille tielle mennään, että joka asialta varjellaan, me ei voida tehdä enää mitään koska aina löytyy joku joka loukkaantuu.

Tällä palstalla haukutaan kärkkäästi naiset, jotka kertovat kärsivänsä lapsettomuudesta ja näin ollen lähipiiriin syntyviä vauvoja on vaikea tavata. Miksi te äidit ette anna muille lupaa olla surullinen? Miksi loukkaannutte siitä?

Ja koska tämän palstan tuntien minutkin haukutaan pian pystyn niin mainitsen heti alkuun, että itse en kärsi lapsettomuudesta, mutta ymmärrän hyvin että se on myös henkisesti raskas taakka kantaa.

Ei kukaan. Mutta lapsettomuuteen liittyy usein silmitön itsekkyys, mun mielestä tosiystävä ei jätä toisen elämän tärkeimpiä hetkiä huomiotta oman surun takia. Siis sellaisen surun vielä ymmärrän, että akuutisti tapahtuu jotain. Mutta kun se kaverin raskaus ja vauvan syntymä ei tipahda yllätyksenä taivaalta, niin siihen voi itseään tsempata.

Muutenkin on todella keskenkasvuista ulottaa oma tuollainen suru koskettamaan muita ja purkaa sitä muihin. Kuten jo tuhannesti todettu, toisen vauva ei ole lapsettomalta pois, ja se olisi ihan hyvä sisäistää.

vaikka se satuttaa toista ihmistä? "Keskenkasvuista ulottaa oma suru koskemaan muita", enemmän keskenkasvuisempaa on, ettei tajua tosielämässä tunteiden hallinnan olevan vaikeampaa kuin siitä kirjoittamisen. Helppo se on maalta huudella, kun merellä tuulee..

Ei kukaan. Mutta lapsettomuuteen liittyy usein silmitön itsekkyys, mun mielestä tosiystävä ei jätä toisen elämän tärkeimpiä hetkiä huomiotta oman surun takia.

Oman elämän suurin tragedia voi olla niin suuri taakka, että siinä jonkun kaverin päinvastainen onni voi olla ihmiselle liikaa. Se ei tarkoita sitä, että olisi itsekkäistä syistä iloitsematta kaverin onnesta, vaan sitä, että oma tuska ylittää kaverin ilon. Jos kerran tuntee itsessään, että ei pysty itkemättä iloitsemaan kaverin vauvasta, silloin on parempi pysyä poissa kaverin luota.

Minusta monet lapsia saaneet ihmiset voivat olla todella itsekkäitä. He ottavat sen henkilökohtaisesti, jos joku sureva ihminen ei pysty iloitsemaan vieraan ihmisen elämässä tapahtuvista asioista. On todella itsekästä vaatia vuosikaudet lasta yrittänyttä ystävää tulemaan luokseen ja lykätä lapsensa hänen syliinsä. Kuvottavan ajattelematonta.

Ja myös sekundaarinen lapsettomuus satuttaa. Siihen ei yleensä riitä ihmisillä ymmärrystä.

En vain osaa samaistua tuollaiseen tilanteeseen, en osaa keksiä tilannetta itselleni johon vertaisin.

En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa minun suruni estäisi kohtaamasta toista hänen ilonsa keskellä. Avaa se minulle.

Lapsettomuus on kriisi, jossa ei ole näkyvissä loppua. Kukaan ei voi luvata varmaksi mitään - saako lapsen vuoden vai kymmenen vuoden kuluttua vai ikinä? Kriisin käsittely on melko mahdotonta, jos se jatkuu akuuttina kymmenenkin vuotta.

Minulle lapsettomuus on sitä, että koen olevani äiti ilman lasta: minussa on aivan hirvittävä määrä rakkautta sille pienelle ihmiselle, joka ei ehkä koskaan tule.

ja yhdessä vaiheessa oli todella vaikeaa kuulla lähipiirin vauvauutisia. Väistämättä aloin itkeä, joten oli hyvä, jos olin kotona tai pääsin nopeasti yksin piiloon. En tietenkään halunnut itkeä toisen nähden.



En kokenut olevani itsekäs. En pystynyt iloitsemaan toisen onnesta, kun mielessä oli koko ajan se oma epäonnisuus ja se tieto, että me ollaan yritetty kauiten eikä vieläkään... Vähitellen siihen sitten tottui eikä minulle tehnyt koskaan kovin tiukkaa nähdä kavereiden vauvoja. Olin valmistautunut tosiaan monta kuukautta enkä kokenut, että se vauva oli minulta pois mitenkään. Vain yllättävät tilanteet musersivat.



Minustakaan ei ole tarvetta rynniä katsomaan sitä kaverin vauvaa, jos kokee, ettei voi käyttäytyä siellä normaalisti. Tuosta ei nauttisi kukaan. Toisaalta siihen tapaamisen pystyy kauan valmistautumaan, ostamaan jotain pientä kivaa ja miettimään tapaamisen kulku. Harvemmin tarvitsee monta tuntia vauvaperheessä kahvitella ja varmemmaksi vakuudeksi voi selitellä kiireitä ja miten vain pistäydyn nopeasti... Koen siis, että jos ei pysty omassa elämässään näkemään vauvoja tai vauvojen äitejä, tarvitsee ammattiapua. Lapsettomuutta saa surra ja monelle se on todellinen tragedia, jota mielestäni muiden lapsellisten pitäisi ymmärtää, mutta elämästä ei voi tehdä täysin lapsetonta, vaikkei omia lapsia saisikaan. Se ei vain ole vaihtoehto, joten niitä toisten lapsia vain pitää oppia sietämään - tavalla tai toisella. Tai muuten tosiaan on pääkopassa pahasti jotain pielessä.

Sairastin nuoruudessani anoreksian ja hormonitoiminta meni niin sekaisin, että hoitava lääkäri epäili, etten välttämättä saa koskaan lapsia. Viime keväänä parantunut syömishäiriö tuli puheeksi työkaverini kanssa ja tämä työkaveri oli sitä mieltä, että lapsettomuuteni on minulle aivan oikein, kerran olen itse sen aiheuttanut.



Aivan kuin en tietäisi, että todennäköisesti voisin saada lapsia, jollen nuoruudessani olisi ollut sairas. Myönnän ettei todellakaan ollut helppoa olla iloinen kyseisen työkaverin raskaudesta.