Yksin vauvan kanssa: seinät kaatuu päälle

mene mukaan vaikka MLL:n tai seurakunnan kerhoihin, niistä saa tosi nopeasti uusia ystäviä, joilla on myös lapsia.



Käy kirjastossa, ulkoilemassa jne.

Ne eivät olleet minun juttuni. Seurakunta on täälläpäin aivan lahkolaisten kynsissä, joten sinne en mene. Olen yrittänyt tehdä kaikkea: käydä lenkillä, kirjastossa, leffassa. Mutta olen aina yksin. Mieheni kyllä huolehtii vauvasta ja on monta kertaa sanonut, että voin hyvin lähteä joku perjantai "tyttöjen kanssa tuulettumaan", mutta kun ei heitä tunnu huvittavan minun seurani. Pari kertaa olen käynyt vanhassa kotikaupungissani (joka sijaitsee 3 tunnin junamatkan päässä). Suoraan sanottuna vituttaa kun oikeat ystävät löytyvät jostain kaukaa, mutta kotona on vain vaipanvaihtoa, syöttämistä ja nukkumista.

- Ap

ja kaipaat takaisin kotiin :)

En kaipaa. Rakastan lastani valtavasti, mutta oma mielenterveys kärsii. Se ei voi tehdä lapselle hyvää, että olen kotona surullisin mielin.

Ne MLL:n kerhot ovat nyt sinun juttusi. Jos olet itsepäinen etkä sopeudu uuteen tilanteeseen, kärsit itse ja kärsii lapsi ja koko perhe. Itsekkyytesi estää sinua ja lasta olemasta mahdollisimman onnellisia. Ystävyyssuhteet eivät korvaa perhesuhteita. Eivätkä perhesuhteet ystävyyttä. Älä roiku menneessä, ystävysty.

Tiedän tunteesi AP. Itsellä oli esikoisen äityisloman aikaan samanlainen fiilis. Meillä tilannetta hankaloitti vielä miehen työ, jonka vuoksi joutui välillä matkustamaan ja olemaan viikon pois kotoa. Vaikka minulla on omia harrastuksia oli todellan hankalaa, silloi kun mies oli reissussa, ei ystäviä/sukulaisia lähellä eikä saanut edes iltaisin omaa aikaa. Pienen lapsen kanssa kun ei varsinkaan talvella voi hirveästi puuhailla ulkona, kun ei vielä liiku ym. Onneksi löysimme kivan perhepäivähoitopaikan, kun lähdin töihn heti äitiysloman loputtua. Elämään tuli muutakin sisältöä lapsen hoidon lisäksi. Oli mukavampi olla kotona lapsen kanssa iltaisin ja viikonloppuisin.

Kai tohon voisi kommentoida kuivasti, että "semmosta se on". Äitien vakiovastaus kaikkeen, mikä on vähän "semmosta", negatiivista. ;)



Olen itse ollut kotona lapsen kanssa nyt 1,5 v ja aika yksinäistä tämä on ollut varsinkin ensimmäisen vuoden aikana. Kai sille on joku järkisyy, että vanhat tuttavat alkavat karsastaa äidin seuraa juuri tuossa vauvavaiheessa. En tiedä, onko se sitä, että annetaan toisen olla "rauhassa" ja keskittyä lapseen, ei haluta vaivata vai onko se sitä, että seura ei ole kiinnostavaa - ja varsinkaan lapsen seura. Ehkä molempia.



En minäkään ole vielä tähän päivään mennessä innostunut joista äiti-lapsikerhoista. Ajattelen jääräpäisesti, että elämän jpitäisi olla luonnollista ja kestää luonnolliset muutokset. Nykypäivän ystävyys on vaan sellaista elämänvaiheystävyyttä, jossa ollaan kavereita niin kauan kuin molemmat jakavat saman elämänvaiheen.



Omalla kohdallani olen huomannut myös vanhoissa äitikavereissa sellaista asennetta, että halutaan piruilla tietyistä lapsen kehitysvaiheista. Haluavat ilmeisesti käsitellä jotenkin omia negatiivisia äitiyskokemuksiaan? Mutta siis se, että pelkkä äitiys yleensä ei riitä kaveruuden perusteeksi noissa mammakerhoissa, vaan pitäisi olla täsmälleen saman ikäisiä lapsia.



Ei voi olla ihan tervettä sellainen, että ihan vauvasta lähtien ihmiset opetetaan syrjimään toisia ihmisiä iän ja elämäntilanteen perusteella. Lapset jaetaan keskenäänkin eri karsinoihin sen perusteella, miten vanhoja he ovat, jotta saavat ikäistään seuraa. Jos lapset oppisivat pienestä pitäen, että maailmassa on eri ikäisiä ihmisiä erilaisine elämäntilanteineen, niin heistä saattaisi kasvaa paljon tasapainoisempia aikuisia. Eivät olisi aikuisina sellaisia pikkusieluisia ihmisiä, että jos kaverin elämäntilanne muuttuu, niin ei osaa suhtautua siihen normaalisti...



Vastustan sellaista ehdottomuutta, että esim. vauvan tai taaperon vanhempien tulisi kaveerata pelkästään toisten samassa tilanteessa olevien kanssa.

laita paikkakunta ja sähköposti tälle palstalle niin saatat löytää uusia tuttuja tätä kautta

Mene tanssikurssille, hanki kuntovalmentaja ja käy salilla, ala vapaaehtoiseksi spr-ystäväksi, liity vpk:hon, mene kuoroon, ilmoittaudu zumbaan, mene arki-iltana pubiin, hankkiudu viiniseuran jäseneksi, ala paikallispolitiikkaan, vaihda kuulumiset puolitutun kanssa kaupassa, pyydä naapuri päiväkahville, järjestä alueellesi pienten lasten äiti-lapsi puistopuuhapäivä, soita paikalliseen urheiluseuran puolitutulle jäsenelle ja kysy jos voisit vaikka talkoilla joskus, soita äidillesi... Maailma on täynnä ihmisiä, et ole yksin.

Kiitos heille, jotka edes hiukan ymmärtävät ja yrittävät tsempata. Vittuilioita en edes jaksa huomioida. Joku sanoi, että harrasta jotain. Olen aivan yhtä yksinäinen bodypump tunnilla kolmenkymmenen tuntemattoman kanssa kuin mitä olisin kotona. Kokeiltu on. En kaipaa muiden äitien seuraa, haluaisin vain välillä - edes kerran puolessa vuodessa - olla vain minä ja jutella kavereiden kanssa jostain muusta kuin porkkanasoseesta ja vaippamerkeistä. Jotenkin olen kuitenkin hyväksynyt yksinäisyyteni (vaikka se vituttaa) ja yritän ajatella, että pian alkaa työt. Työporukkamne on onneksi mahtava. Eihän työkaverit korvaa ystäviä, mutta voittavat he mennen tullen tämän yksinäisyyden tunteen, joka pahentaa oloani. -Ap

No miksi ihmeessä et pidä yhteyttä työporukkaasi jos teillä hyvä sellainen on?? Ja ehkä kannattaisi antaa mahdollisuus uudelleen perhekahviloille, muskareille ja muille vauvatapaamis-jutuille. Veikkaan että niistä löytyy aina yksi ihminen vähintään joka myös on yksinäinen ja haluaisi puhua muusta kuin vaippamerkeistä ;) Ethän sinä mitään menetä jos käyt niissä? Jos oot täysin down kotona ollessasi niin ei kai se perhekahviloissa ym. voi paskemmaksi enää mennä? Eli se mitä mun mielestä sun pitäisi tehdä on oikeasti toimia yksinäisyyden poistamiseksi eikä vaan valittaa enää.

on 5 lasta ja sosiaalisen elämän rakennan kodin ulkopuolelle. Minä sen teen. Jos en mene jumppaan kaverin kanssa niin toki silloin hankala tutustua muihin! Ja itse en jauha lapsistani. He on osa elämääni ja osa on muuta, vaikka ystävyyttä.

aika älytöntä luulla, että siellä seurakunnan perhekahviloissa tms., jonka ne "lahkolaiset" on vallanneet, olisi vain yhdentyyppisiä ihmisiä. En ihmettele yksinäisyyttäsi, jos suljet kokonaisia ihmisryhmiä mielenkiintosi ulkopuolelle ainoastaan ennakkokäsitystesi perusteella.



Sama tuolle, joka "ei hyväksy karsinointia" eikä siksi jaksa olla kiinnostunut lapsiperheellisistä. Keitähän muita on edes vapaalla päivisin kuin eläkeläisiä ja vanhempia pienten lasten kanssa? No, tietysti työkkärin odotustila voisi olla seuraava paikka.



Hiukan avoimuutta peliin!

Harmi, että olet jäänyt tuolla tavalla yksin, itsellä taas tuntuu että ei aika riitä kaikkien kavereiden näkemiseen enää vauva-aikana. Asun paikassa, jossa suurin osa ystävistäni ei puhu omaa äidinkieltäni, mutta ollaan vauvan kanssa tultu hyvin toimeen.



Esimerkiksi käyn vaunujen kanssa päiväsaikaan museoissa, vauvaelokuvissa, konserteissa, gallerioissa, kahviloissa, puistoissa, kirjaston keskustelupaneeleissa, vauvojen musiikkikerhossa yms. ja kaikissa olen tutustunut uusiin ihmisiin, joista osasta on tullut ihan ystäviäkin. Kannattaa rohkeasti ottaa kontaktia kanssaihmisiin :) Monet ihastelee vauvaa, mutta alun jälkeen varsinkin ihmiset, joilla ei itsellä ole lapsia keksivät muitakin keskustelunaiheita kuin vaippamerkit.



Tsemppiä uusien ystävien löytämiseen, oliskohan netissä joku sivusto josta voisi bongata seuraa vaikka aamulenkille?

En koe sitä paikkaa ja sitä ajatusmaailmaa minulle sopivaksi. Perhekahvilassa, juuri MLL:n, olen käynyt kerran tutustumiskäynnillä kun neuvolasta tarjottiin tuoreelle äidille kahviseteli. Eli olen käynyt ja kokeillut ja todennut, että porukka sielä on minua vanhempaa (olen 24v) ja täysin eri elämäntilanteessa kuin minä! Heillä on oma (tai pankin) rivitalokolmio kun taas minä asun lähiökerrostalossa vuokralla. Heillä oli kirkkohäät ja minulla viiden minuutin vihkiseremonia maistraatissa. He ovat kotiäitejä, jotka jäävät kotiin kunnes kullanmurut ovat vähintään kolme vuotta vanhoja kun minä vaan hoidan "pakollisen osuuden" alta pois.



Tämän aloituksen pointti ei ollut, että palstalaisten pitäisi keksiä minulle harrastus. Tämän pointti oli purkaa turhautumistaan siitä, että äidiksi tulon jälkeen ystävät ovat kaikonneet. Ja en ymmärrä miksi. Olen yksinäinen. Haluaisin vain ymmärtää, miksi ystäväni voivat keskenään tehdä mitä huvittaa, mutta eivät edes kohteliaisuuksissaan viitsi kysyä, josko minä mahdollisesti haluaisin liittyä seuraan.

-Ap

No en ihmettele miksi olet yksinäinen jos oikeasti valikoit noin rankasti ihmisiä kehen tutustua... Seurakunnan kerhossa tuskin pääasia on se ajatusmaailma vaan vauva ja siihen liittyvä aktiviteetti. Ja haloo, jos olet kerran käynyt perhekahvilassa ja siellä sattui olla tupa täynnä vanhoja kirkkohäät pitäneitä ikuisuuskotiäitejä niin voisitkohan hui ottaa oikein riskin ja koittaa uusiksi?



Ensin vähän tuli harmitus sua kohtaan että kun olet yksinäinen yrityksistä huolimatta mutta en enää ihmettele tämän viimeisein tekstisi jälkeen, jos on noin suppea maailmankatsomus, ennakkoluulot ja tuomitseva meininki niin yksinhän siinä helposti jää... Ja hei, älä viitsi syyttää äidiksi tuloa siitä että ystävät ovat kaikonneet, etköhän sinä itse sen ole myös osaksi saanut asenteellasi aikaan. Kysy suoraan ystäviltäsi että missä mättää niin ei tarvitse palstalla pohtia :) Tsemppiä nyt kuitenkin ja vaikka oletkin omasta mielestäsi muiden kotiäitien yläpuolella niin avaa vähän silmiäsi, voit yllättyä että mukaviakin uusia tuttavuuksia voi löytyä ;)

pyydä muualla asuvia ystäviäsi kylään yöksi tai pariksi? ala aktiivisemmin soitella heille, tai laittele viestejä, ihan vaan vaik että kysyt miten päivä sujuu..