Lue keskustelun säännöt.
Tunnistaako ihminen itse jos on maaninen?
19.01.2013 |
Olen ollut vuosia masentunut. Tiedän syyn masentuneisuuteen. Pari vuotta sitten tein tietoisen päätöksen ja halusin karistaa menneisyyden taakan harteilta. Nyt tuntuu että elämääni on tullut ihania ihmisiä ja lähes päivittäin saa nauraa niin että mahaan sattuu. Tuntuu että tämä on "liian hyvä" Uskallanko iloita, onkohan tämä normaalia? Pelkään että onko tämä maanis-depressiivisyyttä.
Kommentit (5)
ei, elämässähän ei kuulu koskaan olla iloinen ja energinen. Jos menee hyvin, on sen oltava sairasta.
Mä ihan todella tahtoisin elää vielä sitä aikaa jolloin joka liikahdusta ja ilmettä ei heti oltu diagnosoimassa jollakin tapaa jotenkin epänormaaliksi. Tämä jos mikä on ajassamme vastenmielinen ilmiö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei, elämässähän ei kuulu koskaan olla iloinen ja energinen. Jos menee hyvin, on sen oltava sairasta.
Mä ihan todella tahtoisin elää vielä sitä aikaa jolloin joka liikahdusta ja ilmettä ei heti oltu diagnosoimassa jollakin tapaa jotenkin epänormaaliksi. Tämä jos mikä on ajassamme vastenmielinen ilmiö.
ikävä kyllä tähän tämä yhteiskunta on mennyt, surullista.
Ihminen joka on diagnosoitu bipoksi on jatkuvasti varuillaan tekemistensä kanssa.. ei uskalla tuntea iloa, ei uskalla tehdä elämässään isoja päätöksiä jne Eli heidät aivopestään olemaan tekemättä mitään
kun naapuri jolla ei diagnoosia saa ryypätä milloin haluaa, saa käydä viihteellä, saa vaihtaa mielipiteitään, saa omistaa sopivan määrän sosiaalisia suhteita jne
Koska tämä maailma meni tämmöiseksi?
ei, elämässähän ei kuulu koskaan olla iloinen ja energinen. Jos menee hyvin, on sen oltava sairasta.
Mä ihan todella tahtoisin elää vielä sitä aikaa jolloin joka liikahdusta ja ilmettä ei heti oltu diagnosoimassa jollakin tapaa jotenkin epänormaaliksi. Tämä jos mikä on ajassamme vastenmielinen ilmiö.
ikävä kyllä tähän tämä yhteiskunta on mennyt, surullista.Ihminen joka on diagnosoitu bipoksi on jatkuvasti varuillaan tekemistensä kanssa.. ei uskalla tuntea iloa, ei uskalla tehdä elämässään isoja päätöksiä jne Eli heidät aivopestään olemaan tekemättä mitään
kun naapuri jolla ei diagnoosia saa ryypätä milloin haluaa, saa käydä viihteellä, saa vaihtaa mielipiteitään, saa omistaa sopivan määrän sosiaalisia suhteita jne
Koska tämä maailma meni tämmöiseksi?
ei, elämässähän ei kuulu koskaan olla iloinen ja energinen. Jos menee hyvin, on sen oltava sairasta.
Mä ihan todella tahtoisin elää vielä sitä aikaa jolloin joka liikahdusta ja ilmettä ei heti oltu diagnosoimassa jollakin tapaa jotenkin epänormaaliksi. Tämä jos mikä on ajassamme vastenmielinen ilmiö.
ikävä kyllä tähän tämä yhteiskunta on mennyt, surullista.Ihminen joka on diagnosoitu bipoksi on jatkuvasti varuillaan tekemistensä kanssa.. ei uskalla tuntea iloa, ei uskalla tehdä elämässään isoja päätöksiä jne Eli heidät aivopestään olemaan tekemättä mitään
kun naapuri jolla ei diagnoosia saa ryypätä milloin haluaa, saa käydä viihteellä, saa vaihtaa mielipiteitään, saa omistaa sopivan määrän sosiaalisia suhteita jne
Koska tämä maailma meni tämmöiseksi?
koska joudun käymään x2/kk mt-toimistolla keskustelemassa bipostani (mitään bipoa minulla ei ole, olen masentunut ihan syystä jota en nyt halua tuoda julki)
Tuolla keskustelen hoitajan kanssa arjestani. Toki osaan suodattaa puheitani, en tuo esille todellakaan koko elämääni. Tuo nainen tarttuu aivan kaikkeen kävelylenkeistäni lähtien.
Aivan silkkaa paskaa ja kohta pääni todellakin sekoaa, jos tuolla joudun vielä hyppäämään. Typerää lässytystä ja huomaan keskustelun mielipuolisuuden siinä vaiheessa, kun kerron eukolle ihan tekaistuja juttuja joihin hän tarttuu ammattimaisin ottein.
Ensi kerraksi olen jo miettinyt puheen. Katsotaan mihin ottaa eukko kiinni. Hän peilaa kaikkea käytöstäni diagnoosin kautta, hän ei osaa katsoa minua ihmisenä jolla on menneisyys ja tulevaisuus. Hänen puheensa on täynnä fraaseja. Jos vain sairaspäivärahoistani ei olisi kyse, mä loepttaisin käynnit tuolla just ja heti.
No masennuksen myönnän.. se minulla on. Suren kovasti tekemiäni ratkaisuja jotka johtivat siihen etten voi tehdä töitä. (ok takana rankka työpaikkakiusaaminen pienellä paikkakunnalla)
Minä menetin kasvoni ja maineeni ja koska tarvitsin sairaslomaa otin sen riskillä bipo dg.
Nyt tarvitsen voimaa, jotta pääsen toiselle paikkakunnalle ja voisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Nyt kuitenkin kaiken bipo höpötyksen jälkeen pelkään toimintani/suunnitelmani olevan maanista ja siksi täällä jarruttelen
hypomanisassa saattaa ehkä jäädä miettimään että hetkinen.. mutta maniassa se on liian myöhäistä.
Oma bipouteni paljastui lääkäreille kolmannen itsariyrityksen jälkeen, kun heti kun pääsin jalkeille rupesin "hoitamaan" huoneeni muita potilaita, kysymässä kansliasta missä pidetään katetripussit, voin kyllä vaihtaa muille, missä on jääkaappi kun yhdellä olisi jano jne jne....