Lue keskustelun säännöt.
Olen huomiohakuinen, narsistinen, epävakaa...
19.01.2013 |
En kykene huomioimaan riittävästi toisia ihmisiä, esim lastani. Miten oppisin asettamaan lapsen tarpeet etusijalle? Se kun tuntuu aina joustamiselta. Lisäksi häpeän miestäni, itseäni ja lastani, en osaa rakastaa niin kuin pitäisi.
Olen käynyt terapiassa jo 7 vuotta, haluaisin muuttua, mutta en osaa. Viime kuukausina olen varmaan käyttänyt aktiivisesti aikaa 1000 tuntia (siis oikeasti liioittelematta) siihen, että löytäisivät ratkaisun millaiseksi ihmiseksi minun tulisi muuttua, miten löytäisin ratkaisun.
Välillä on jaksoja, jolloin unohdan nämä asiat. Miten oppia aikuiseksi ja kantamaan vastuuta?
Pitäisikö minun muuttua vai hyväksyä itseni? Hyväksyminen tuntuu luovuttamiselta, onko sitten oikein, että en siivoa, en huolehdi asioistani, en maksa laskuja ajallaan, istun vain ja mietin suurimman osan ajasta. Olen yrittäjä ja tehnyt hirmuvähän töitä viimeaikoina.
Ryhdistäytymistäkin mietin, mutta se tuntuu valheelliselta. Ja hetkelliseltä. Vaatisi motivaatiota, mutta en tiedä mikä motivaatio voisi olla. Kun oikeasti asiat eivät muutu ryhdistäytymällä. En usko, että olen masentunut, kun aamuisin usein ajattelen, että tänään keksin ratkaisun. Sitten miettii ajoit 10 tuntia joka suunnasta ja kun mitään ei keksi alkakaahan se väsyttää ja masentaa.
Onko kellään maalaisjärkisellä jotain sanottavaa? Anteeksi kun kysyn täältä, mutta mitä ihmettä mun pitäisi tehdä.
Terapeutti ymmärtääkseni haluaa lopetella hoitosuhdetta, joten sieltäkään ei varmaan neuvoja saa.
Kommentit (12)
Nyt tuli itku. Varmaan hyvä kun kirjoitin tänne. Ainakin hetkellisesti tuntui siltä, että tilanne missä nyt olen johtuu siitä, että koska terapia on loppumassa, olen yrittänyt niin hirveästi... Että pärjäisin jotenkin, että olen oikeasti viime kuukausina vain istunut ja miettinyt 1000 tuntia. Jotta osaisin huolehtia itsestäni ja jotta jotenkin voisin löytää vastauksia, olla huolehtiva, muuttua paremmaksi.
Olis kiva jos joku kommentoisi. Kiitos jo etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutti ei ikinä oikein ole suoraan sanonut mikä mulla on... Jotenkin vaan hyväskysyminen tuntuu niin luovuttamiselta. Siltä, että minusta ei koskaan tullut mitään.
Kuulostaahan se aivan hullulta, että käyttää noin hirveästi aikaa siihen, että yrittää löytää vastauksia. Ja jättää muut asiat tekemättä ja keskittyy siihen että vain etsii ja etsii ratkaisua.
Ihan pimeää. Mä oon selkeästi ihan hirveästi yrittänyt että olisin valmis lopettavani terapian. Mä en hitsi tajunnut, että se voisi olla syy.
koskaan en saanut kuulla, tarkalleen mikä minua vaivasi. Mitään parannusta ei tilanteeseeni tullut. MIkään ei muuttunut. Paitsi että synnynnäisten ongelmien lisäksi koin itseni terapian jälkeen mielenterveysongelmaiseksi. Jos en olisi mennyt terpapiaan, en ehkä olisi tehnyt olemassaolostani sellaista erityisongelmaa kuin tein ja olisin ollut luonnollisempi ja onnellisempi.
Toivon, että sinä et joutunut rahalla maksamaan omaa terpiaasi, joka on näköjään ollut tasan yhtä hedelmätön.
Et kuulosta kovin ongelmaiselta, narsismista nyt puhumattakaan. JOs olisit narsisti, et täällä kyselisi, oletko sitä. Narsisti ei tajua narsismiaan.
Elä elämääsi ja koita unohtaa, että koskaan olitkaan terapiassa. Olet normaali, kaikkine vikoinesikin. Ongelmasi on, että huomaat ne. Moni pitää itseään normaalina äitinä ihan samoilla ominaisuukislla kuin sinä nyt piiskaat itseäsi. Luovu tuosta asenteesta. SE pilaa elämäsi. Anakin se pilasi mun elämäni ja nyt nelikymppisenä mun on liian myöhäistä aloittaa alusta.
Kiitos, paska terapia. Pilasit parhaat vuoteni.
Et minustakaan kuulosta pätkääkään narsistiselta, epävakaa ja huomionhakuinen voit hyvinkin olla (voi, olen mainio antamaan nettidiagnooseja!)
Sinun pitää terapiassasi ottaa suoraan kiertelemättä asiat puheeksi sellaisina kuin ne koet. Kerrot suoraan, että sinua ahdistaa terapian loppumisajatukset ja koet, ettet ole valmis vielä lopettamaan. Itket ja purat ahdistustasi siellä.
Ymmärrän sua hyvin, itse kävin persoonallisuushäiriöisenä 9 vuotta psykoterapiassa ja monesti koin, etten ollut missään suhteessa hyötynyt terapiasta vaan olin vain saanut taakakseni sen jatkuvan asioiden vatvomisen ja omien ajatusteni, tunteitteni ja kokemusteni arvottamisen ja sen pohtimisen, ovatko reaktioni suhteessa muuhun maailmaan ja elämään.
Nyttemmin voin kuitenkin sanoa, että terapiasta on ollut ihan valtavasti hyötyä, olen tasapainoisempi ja vähemmän taipuvainen ahdistumaan. Ja paljon muutakin hyvää muutosta on oikeasti tapahtunut, vaikka silloin ei siltä tuntunut.
Mikään suuri muutos ei tapahdu hetkessä ja takapakkia tapahtuu kaikissa suurissa muutosprosesseissa. Eikä mikään terapia tee ihmisestä täydellistä ja kokonaan "tervettä" (mitä se sitten onkin), omat pienet viat pitää oppia sietämään, sekin kuuluu tervehtymisprosessiin (siinä mulla meni paljon aikaa mutta se on ollut ehkä tärkeintä!)
Terapiaprosessi jatkuu ihmisen mielessä vaikka konkreettiset tapaamiset terapeutin kanssa loppuvatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos se terapian tehtävä on se, että terapiasta tulee tarpeeton? Mulla ei siis varmaan ole siinä vaiheessa kun 1000 tuntia on just miettinyt, että miten muuttua.
Ja seiska myös.
Mutta kun on aika huono ja haluaisi olla parempi. Mutta niin, että se paremmuus ihmisenä olisi realistista, eikä valheellista toiveajattelua. Ja olen jo pidempään elänyt aivan pellossa, en jostain syystä huolehdi asioista, juuri ollenkaan. Ihan oikeasti. Ei sekään ole hyvä, että hyväksyy sen, ettei huolehdi mistään enää, ottaa vain kaiken ajan itselle ja syö suklaata. Ennen oli varmaan joskus vuosia sitten muuta vikaa, mutta olin laiha, ahkera, vastuuntuntoinen, auttavainen, en silloinkaan ollut eteenpäinmenevä tai itsenäinen. Mutta huonommaksi taitaa minullakin kaikki mennyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turha pohtia niin paljon, alat vaan aamulla heti hellimään lastasi ja miestäsi, keität aamupuurot kaikille, viet lapsen hoitoon ja menet töihin, missä ahkeroit niin kuin kuuluu.Iltapäivällä haet lapsen hoidosta, laitat ruoan perheelle, syötte kaikki sitten yhdessä ja juttelette mukavia päivän tapahtumista. Sitten siivoat kun mies leikkii iloisesti lapsesi kanssa ja sitten laitatte lapsen yhdessä yöpuulle, annatte tietenkin ensin iltapalan ja luette sadun kun iltapesut on tehty. Suukottelette lastanne ja luette iltarukouksen. Näin yksinkertaista se on. Noudata tätä niin onnellisuutesi kasvaa.
Näin yksinkertaista, äläkä mieti mitään vaan nauti perheestäsi!
Turha pohtia niin paljon, alat vaan aamulla heti hellimään lastasi ja miestäsi, keität aamupuurot kaikille, viet lapsen hoitoon ja menet töihin, missä ahkeroit niin kuin kuuluu.Iltapäivällä haet lapsen hoidosta, laitat ruoan perheelle, syötte kaikki sitten yhdessä ja juttelette mukavia päivän tapahtumista. Sitten siivoat kun mies leikkii iloisesti lapsesi kanssa ja sitten laitatte lapsen yhdessä yöpuulle, annatte tietenkin ensin iltapalan ja luette sadun kun iltapesut on tehty. Suukottelette lastanne ja luette iltarukouksen. Näin yksinkertaista se on. Noudata tätä niin onnellisuutesi kasvaa.
Näin yksinkertaista, äläkä mieti mitään vaan nauti perheestäsi!
Hieman kapea näkemys "oikein tekemisestä" ja naisen roolista. Myös MIEHEN kuuluu osallistua kotitöihin. HOX! Mieskin voi laittaa ruokaa ja siivota. Nyt eletään 2000-lukua ja naisella saa yhtälailla olla vapaa-aikaa kuin miehellä. Naisen paikka ei enää ole nyrkin ja hellan välissä, jos et ole huomannut. Toisaalta kaikki eivät ole uskonnollisia eli kaikkien ei tarvitse rukoilla.
Sitten haluan vastata alkuperäiseen viestiin. Ehkä helpottaa, kun aikaa terapiasta on kulunut. Kuten aiemmin joku totesi, on terapian lopettaminen oma prosessinsa. Huolta saattaa aiheuttaa, että kuinka sen jälkeen pärjää yms. Epävarmuus on siis tavanomainen tunne tässä vaiheessa.
Jos nyt uskallan neuvoa, niin sanoisin että ole itsellesi armollinen. Ihan varmasti teet joka päivä jotain hyvää ja onnistut: hymyilet, olet läsnä lapsellesi tai saat hoidettua jonkin asian vaikka se olisi pienikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitäpä jos vaan olisit ja eläisit ja se siitä. Pohdi erittäin paljon vähemmän itseäsi ja käytöstäsi. Mä tunnen aika monta itsekeskeistä tyyppiä, enkä juurikaan jaksa stressata heistä. Olen aika itsekeskeinen ihminen välillä itsekin, mutta silti joidenkin taholta jopa oikein pidetty ja rakastettu, mutta eihän kaikki tykkää eikä tarvitsekaan. Eli anna olla. Jos et varsinaisesti ole ilkeä ja paha muita kohtaan, niin mitä huolta sulla on. Kaikki on omalla tavallaan epätäydellisiä.
Jos havaitset nuo viat itsessäsi, et ole kovin narsistinen tai ainakaan persoonallisuushäiriöinen. Ongelma on muualla, itsensä hyväksynnässä.
Saatat olla hyvinkin paljon ns. epäonnistunut perfektionisti, on-off-tyyppinen nopean palkinnon havittelija, jolle arki ja epäonnistuminen vain ovat liikaa. Tällaiset ihmiset ramppaavat usein vuosikausia terapiassa, eikä terapeutilla ole mitään motiivia lopettaa terapiaa ainakaan kovin nopeasti.
Ensimmäinen askel on hyväksyä itsesi. Olet tuollainen, et koskaan muuksi muutu. Vaikka terapoisit kuinka, vaikka kuinka miettisit itsellesi toista elämää, yrittäisit matkia muita, tietäisit juuri sen tavan, jolla haluat elää. Vain nykyhetkellä on merkitystä, vain sillä, mitä olet valmis tekemään nyt.
Toiseksi ala etsiä syitä sille, miksi lapsesi pitää huomioida. Cats in the Cradle - mitä jos lapsesi suhtautuu sinuun aikuisena kuten sinä häneen nyt? Mitä, jos lapsesi ei pysty ihmissuhteisiin siksi, että sinä et yritä? Jne. Etsi itsestäsi empatia, jostainhan kumpuaa myös halusi olla erilainen äiti kuin nyt olet. Miksi haluat olla erilainen, mitä tahdot lapsellesi? Haet ne itsellesi merkittävät syyt olla hyvä äiti, ja olet niin hyvä äiti kuin pystyt ja ANNAT ITSELLESI ANTEEKSI, sitten kun rajat tulevat vastaan.
Kolmanneksi. Pieni on suurta. Älä ajattele, että sinun pitää onnistua kaikessa, maksaa kaikki laskut, siivota koko talo, ryhdistäytyä äitinä nyt heti. Siinä piilee perfektionistien sudenkuoppa. Sitä ei vaan jaksa, koska itselleen kasaa henkisesti niin suuren taakan, ettei koskaan voi edes aloittaa.
Ajattele elämääsi pieninä osina, ja sitä, millä tavalla sinulla on hyvä olo itsesi kanssa, ihan vaikka seuraavan tunnin sisällä. Viet nyt tuosta nuo pari kippoa tiskiin, peset yhden koneellisen pyykkiä ja sitten istut juomaan kupillisen teetä tai kahvia, tulee hyvä fiilis, koska otit askeleen siihen suuntaan kuin halusit. Koska välität itsestäsi, haluat olla tasapainossa. Et tee velvollisuuksia siksi, että ne ovat velvollisuuksia, vaan siksi, että sinulle tulee hyvä olo saavutetuista asioista. Pieniä askelia on helppo ottaa joka suuntaan, yksi lasku, yksi työjuttu, yksi kiva asia lapsen kanssa, etkä edes ajattele sitä haavekuvaa, joka päässäsi elää "kun nyt ryhdistäydyn, saan KOKO tämän asian..." EI!! Vaan niitä pieniä asioita, pieniä asioita!
t: yks samanlainen
Persoonallisuustestikö sinulle kertoi tuon vai terapia/terapeutti?
10 vuotta takana työtä, että saisin itseni vakaammaksi. Lääkitystäkin kokeillut.
Mä oon mitä oon, enkä muuksi muutu!
Ehkä itsesi hyväksyminen sellaisena kuin olet vapauttaisi aikaa ja energiaa hillitä niitä kaikkein haitallisimpia piirteitä? Kun kerran olet kovasti työtä jo tehnyt, tunnistat varmaan, milloin alat toimia haitallisesti ja voit joko pysäyttää itsesi tai tietoisesti valita toimivasi vastoin sitä mikä olisi sinulle luontaista.