Älkää tehkö niitä lapsia alle 3v ikäerolla! Se on raskasta vanhemmille ja haitallista esikoiselle.

Suurin ikäero on 2,5v :D

Että ei vielä aikuisenakaan olla väleissä, kun on sisarukset syntyneet liian pienellä ikäerolla! Voi jestas, tämähän selittääkin monta asiaa....

Meilla 2 ekaa lasta syntyivat 2v erolla ja ovat kuin paita ja peppu. Ei ollut edes raskasta. Se on nääs perheestä kiinni. Jotkut jaksaa jotkut ei mutta mitä sisaruksiin tulee niin ehdottomasti pienet ikäerot aina paremmat sisarussuhteen kannalta!

Nyt aikuisena mun suhde siskoon on kyllä joten kuten asiallinen, mutta sen sijaan mies saaa kärsiä hullusta mustasukkaisesta akasta. Pelkään hylkäämistä ihan sairaasti ja jos mies jättäisi niin tappaisin itseni. Psykologi on todennut, että tämä johtuu emotionaalisesta hylkäämisestä, kun äiti siirsi kiinnostuksensa siskooni kun olin 1,5 v. Mitään muuta pahaa lapsuudessani ei tapahtunut.

Itse olen siskoni kanssa alle 3 vuoden ikäerolla, ja olemme viikottain tekemisissä, käymme lomareissuilla yhdessä jne.

Luokaton väite tuo sinun aloite!

Jokainen nainen jonka tunnen, joka on tehnyt lapset peräperää, on sitä katunut katkerasti. En käsitä perustetta että lapsilla on sitten leikkikaveri. Leikkikavereita löytyy naapurista. Pikkusisarus katkaisee esikoisen pikkulapsiajan perheessä ja siitähän ei seuraa kuin mustasukkaisuutta ja tappeluja. Siitä seuraa se, että sisarukset eivät ole väleissä aikuisenakaan, kun koko ajan on epäilys että vanhemmat rakastaa toista enemmän.

Tämä on varmaankin totta sellaisissa perheissä, joihin vauva syntyy kuninkaaksi. Meille vauva syntyi aina perheeseen ja eli perheen rytmillä ja sopeutui perheen tapoihin. Edellisen lapsen pikkulapsivaihe ei katkennut mihinkään.

Kauhiaa yleistystä, taas.... Meillä kuopus ja keskimmäinen on reilun kahden vuoden ikäerolla, eikä ole mitään tuollaisia ongelmia ollut.

Ja itse olen aikuisiällä läheisin toiseksi nuorimman sisareni kanssa, itse nuorin.

Saisiko esikoisten kokemuksia myös! (Tuossa yllä taitaa jo olla yksi).

Jokainen nainen jonka tunnen, joka on tehnyt lapset peräperää, on sitä katunut katkerasti. En käsitä perustetta että lapsilla on sitten leikkikaveri. Leikkikavereita löytyy naapurista. Pikkusisarus katkaisee esikoisen pikkulapsiajan perheessä ja siitähän ei seuraa kuin mustasukkaisuutta ja tappeluja. Siitä seuraa se, että sisarukset eivät ole väleissä aikuisenakaan, kun koko ajan on epäilys että vanhemmat rakastaa toista enemmän.

mikähän trolli tämäkin on, väitätkö tosiaan että kaikki nykyään 50-70v ihmiset eivät ole väleissä sisarustensa kansa tai olisivat muuten jotenkin sosiaalisesti jälkeenjääneitä. Sodan jälkeisistä lapsista puhun, siihen aikaan kun oli tapana tehdä lapsia, peräperään.

Ne nuoremmat kun saavat sitten huomiota siltä esikoiseltakin vanhempien lisäksi.

2v. On juuri optimaalinen ikäero lapsille, mutta vanhemmistahan se riippuu miten osaa lapsiaan huomioida ja kasvattaa, ja miten jaksaa vaikkapa kahden vaippaikäisen kanssa.

Meilä on kaksi ihanaa poikaa, eikä ole vakavia mustasukkaisuusoireita ilmennyt. Ihan normaaliahan se mustasukkaisuus, vanhempien huomiosta ja rakkaudesta kilpaileminen on, mutta kun yritän antaa huomiota ja syliä molemmille, niin ihan mukavasti on mennyt. Isompi tönii pienempää päivittäin, mutta se saadaan pysymään aisoissa jäähyillä...

näiden kymmenen minuutin ikäerolla syntyneiden kanssa on ollut välillä rankkaa ; ) Siihen nähden parin vuoden ikäero olisi ollut huima helpotus.

Minulla ja veljelläni on ikäeroa 1 v 9 kk ja olemme aina olleet kuin paita ja peppu, hyvässä ja pahassa. Meillä on lapsuudesta saakka ollut hyvin läheinen sisarussuhde, enkä muista mitään kateutta tai katkeruutta kummankaan osalta. Olimme peräkkäisillä luokilla koulussa, joten meillä oli paljon yhteisiä ystäviä ja jopa harrastuksia. Kumpikaan ei eristäytynyt omaan tyttöjen tai poikien maailmaan, vaan yhteisessä toveripiirissä tutustuttiin puolin ja toisin luontevasti molempien ympyröihin.



Lapsena säälin niitä sisaruksia, joilla oli juuri tuo 3 vuotta tai enemmän ikäeroa. Tuntui, ettei niistä sisaruksista ollut samanlaista "iloa" kuin omastani, kun olivat joko liian kakaroita tai liian vanhoja yhteisiin juttuihin. :D

Just näin, peräti kaksi pientä lastahan on niin ylitsepääsemättömän järkyttävä taakka, ettei ketkään normaalit kaksi vanhempaa voi sellaisesta selviytyä. Eikä kukaan lapsi voi kasvaa ja kehittyä normaaliksi, jos vieressä on sisaruksia häiritsemässä. Suomeenkin pitäisi saada Kiinan mahtava yhden lapsen systeemi!

Pallo ei kestä tätä lisääntymistä.

Toinen siskoni on 2 vuotta nuorempi, olemme tapelleet aina ja nytkään emme ole erikoisissa väleissä.

Sen sijaan 7 vuotta nuorempi siskoni on minulle hyvin läheinen, tuntuu ihan samanikäiseltä näin vanhempanakin.



Omat lapseni ovat 4 vuoden ikäerolla. Ihan ok, ei kummempia murheita, molemmilla omat kaveritkin, mutta viihtyvät myös yhdessä. vanhempi kivasti ottaa huomioon nuoremman.

Mäkin oon ihmetellyt omaa sairaalloista mustasukkaisuuttani, kun mitään oikeaa hylkäämistä en mielestäni ole koskaan kokenut. Veljeni tosin syntyi, kun olin 1 v 6 kk.

Meilla 2 ekaa lasta syntyivat 2v erolla ja ovat kuin paita ja peppu. Ei ollut edes raskasta. Se on nääs perheestä kiinni. Jotkut jaksaa jotkut ei mutta mitä sisaruksiin tulee niin ehdottomasti pienet ikäerot aina paremmat sisarussuhteen kannalta!

Nyt aikuisena mun suhde siskoon on kyllä joten kuten asiallinen, mutta sen sijaan mies saaa kärsiä hullusta mustasukkaisesta akasta. Pelkään hylkäämistä ihan sairaasti ja jos mies jättäisi niin tappaisin itseni. Psykologi on todennut, että tämä johtuu emotionaalisesta hylkäämisestä, kun äiti siirsi kiinnostuksensa siskooni kun olin 1,5 v. Mitään muuta pahaa lapsuudessani ei tapahtunut.

kuullut juttuja, että vauvan tullessa olin hyvinkin mustasukkainen, mutta sen jälkeen aina, aina niin kiltti lapsi.

Mäkin oon ihmetellyt omaa sairaalloista mustasukkaisuuttani, kun mitään oikeaa hylkäämistä en mielestäni ole koskaan kokenut. Veljeni tosin syntyi, kun olin 1 v 6 kk.

Meilla 2 ekaa lasta syntyivat 2v erolla ja ovat kuin paita ja peppu. Ei ollut edes raskasta. Se on nääs perheestä kiinni. Jotkut jaksaa jotkut ei mutta mitä sisaruksiin tulee niin ehdottomasti pienet ikäerot aina paremmat sisarussuhteen kannalta!

Nyt aikuisena mun suhde siskoon on kyllä joten kuten asiallinen, mutta sen sijaan mies saaa kärsiä hullusta mustasukkaisesta akasta. Pelkään hylkäämistä ihan sairaasti ja jos mies jättäisi niin tappaisin itseni. Psykologi on todennut, että tämä johtuu emotionaalisesta hylkäämisestä, kun äiti siirsi kiinnostuksensa siskooni kun olin 1,5 v. Mitään muuta pahaa lapsuudessani ei tapahtunut.

Ovat aina olleet parhaat kaverukset. Alusta asti toki käytettiin paljon energiaa ja miettimistä siihen, että isoveli osallistui vastasyntyneestä asti siskon hoitamiseen, omaksui roolinsa suojelijana ja opastajana. Huolehdittu siitä, että kumpikin saa oman kahdenkeskisen hetkensä aina äidin tai isän kanssa myös. Suunnittelu ja vaivannäkö on kannattanut, sillä sisaruskateudesta ei ole juuri ollut murhetta.



Sosiaalinen ja reipas, joskin tuliluontoinen pikkusisko on ollut hyvää seuraa hieman arastelevammalle ja varovaisemmalle isoveljelle. Isoveljen itsetunto on kohonnut, kun on saanut olla taitava ja ihailtu. Pikkusisko taas sinnikkäänä tyyppinä on kehittynyt huimaa vauhtia pyrkiessään pysymään isoveljen perässä.



Olihan se varmaan silloin vauva-aikana hetken raskasta, mutta isompi oli opetettu jo potalle, puhui järkeviä jne. siskon syntyessä, joten hienostihan noiden kanssa pärjäsi. Ja nytkään kun ovat 6v ja 8v, en todellakaan osaisi mitään muuta ikäeroa toivoa. Jos joskus "teemme" toiset kaksi lasta, niin toivottu ikäero on ilman muuta noin 2 vuotta. Suosittelen kyllä.

toinen 2v ja toinen 7v minua vanhempi.



Meidän perheen esikoinen (siis siskoni) olisi ehdottomasti hyötynyt pienellä ikäerolla syntyneestä sisaruksesta. Nyt 5 vuotta perheen pikkuprinsessana yksin kasvaneena on vielä aikuisenakin yritystä kuningatarmaiseen käytökseen.



2 vuotta vanhempi siskoni on paras kaverini, eikä me oltaisi ilman yhteistä liittoutumaa selvitty isosiskon prinsessaelkeistä.



Itselläni on kolme alle kolmen vuoden sisään syntynyttä lasta. Ei kaduta eikä väsytä, vaan ennemminkin onnittelen itseäni hyvistä valinnoista.

ja kaukalon takalaita. Liian pieni ikäero johtaa traumoihin, liian iso ikäero johtaa traumoihin ja ainokaiseksi jääminen se vasta traumoihin johtaakin...

Mieheni on ainut lapsi, ja hän olisi halunnut sisaruksen, jottei "olisi aina ollut niin ujo ja hiljainen, sisaruksen kanssa olisi tullut edes kinattua". Minulla taas on 18 vuotta vanhempi veli, joka vanhempieni kuolemaan asti oli minulle mustasukkainen kuopuksen asemastani. Siis ollessaan jo reilusti yli kuudenkymmenen!

Ei, mikään ei koskaan ole hyvin...

Mä en ole katunut päivääkään tätä järjestelyä. Lapsilla ikäeroa 2 v 4kk.



Eikä tehty toiselle leikkikaveria. Vaan ihan puhtaasta halusta, että toisen lapsen oli jo aika tulla.



Esikoisella ei esiintynyt mustasukkaisuutta yms. Hänet osattiin ottaa myös huomioon.



Tappelut ja eripura kuuluu sisaruuteen, jos et tiennyt. Mä olen tapellut paljonkin siskoni kanssa ja meillä on lähes 11 vuotta ikäeroa. Ja aikuisena ollaan läheiset kaverit. :)

Jokainen nainen jonka tunnen, joka on tehnyt lapset peräperää, on sitä katunut katkerasti. En käsitä perustetta että lapsilla on sitten leikkikaveri. Leikkikavereita löytyy naapurista. Pikkusisarus katkaisee esikoisen pikkulapsiajan perheessä ja siitähän ei seuraa kuin mustasukkaisuutta ja tappeluja. Siitä seuraa se, että sisarukset eivät ole väleissä aikuisenakaan, kun koko ajan on epäilys että vanhemmat rakastaa toista enemmän.

mikähän trolli tämäkin on, väitätkö tosiaan että kaikki nykyään 50-70v ihmiset eivät ole väleissä sisarustensa kansa tai olisivat muuten jotenkin sosiaalisesti jälkeenjääneitä. Sodan jälkeisistä lapsista puhun, siihen aikaan kun oli tapana tehdä lapsia, peräperään.

En tunne yhtään naista, joka olisi katunut sitä, että sai lapsensa alle 3 vuoden ikäerolla.

Kokenut neuvolatäti kertoi muinoin, että alle kolmen vuoden ikäero on siitä hyvä, että silloin lapset leikkivät keskenään. Isommalla ikäerolla tulee eri leikit ja eri kaverit.



Mikä erikoisoikeus esikoisella on pitää oma yksityinen ja erityinen pikkulapsiaika? Eihän sitä ole nuoremmillakaan sisaruksilla.



Useimmissa tuntemissani perheissä pienestä ikäerosta on enimmäkseen hyviä kokemuksia. Isompi lapsi on uuden syntyessä tarpeeksi iso ymmärtääkseen pienen sisaren hyödyt, mutta tarpeeksi pieni, ettei ole mustasukkainen.



Joidenkin naisten mielestä vauva-aika on niin ihanaa, että siitä pitää saada nauttia täysin rinnoin, kirjaimellisesti. Sitä häiritsee kovasti, jos toinenkin on vielä pieni samaan aikaan. Useimmat ajattelevat niin, että kahdesta lapsesta samaan aikaa ei ole kuitenkaan kaksinkertaista vaivaa, kun se yksikin voi vaatia jo 100%.



Isompi ikäero ei pelasta mustasukkaisuudelta ja siltä epäilykseltä, että vanhemmat rakastavat toista enemmän. Muistelkaapa omia sisaruksianne.