Koti-ikävä sisarusten vierailun jälkeen

Etten ole yksin. Samaa haikeutta on havaittavissa myös silloin kun lähden kotikaupungistani kohti omaa kotia, mutta silloin surumielisyys on paljon lievempää.



Harkitsen tässä tosissani, voisinko vielä asua kotikaupungissani vaikka se on kovin pieni eikä siellä asu enää tuttuja.. On niin kummallista, kun ei enää tiedä vanhempien ja sisarusten arjesta kaikkea, vaikka vielä viisi vuotta sitten siinä oli itsekin läsnä.



-ap

siloin kun asuin yksin. ja ei ollut edes autoa.

Tai siis. Ei varmaan pitäisi, vaan olla tyytyväinen, että viihtyy nahkoissaan ja kodissaan ja kaupungissaan.



Mutta ois vaan niin kivaa kaivata lapsuudenkotiaan ja sisaruksiaan ja vanhaa kotikaupunkiaan! Nyt tapaamme vuodessa ehkä tunteja, ei todellakaan päiviä kerrallaan. Sen, mikä nyt joulupöydässä menee ja jos sattuvat silloin vanhemmillemme, kun olen perheineni pakkovierailulla siellä.



Minulla on nyt se perhe, jota kaipasin koko elämäni. Lapsuudenperheessäni koin aina olevani ruma ankanpoikanen, käenpoika. Nyt keskityn luomaan lapsilleni sellaista kotia ja perhettä, että HE voivat aikaan ikävöidä sitä aikaa ja näitä ihmisiä, jotka perheen tekivät.

Haluaisin asua lähempänä sukuani (200 km välimatkaa). Kaipaan sukua lähes päivittäin ja mummo kaipaa lastenlapsiaan. Mieheni ei halua muuttaa sinne. Enkä tiedä, viihtyisinkö niin pienellä paikkakunnalla, mutta minusta tuntuu, että olen onnellisimmillani kun saan olla sisarusteni ja vanhempieni kanssa. Heidän seurassaan saa olla aivan oma itsensä. Meillähän ei ole tällä nykyisellä paikkakunnalla mitään tukiverkkoa, kavereita kyllä on, mutta ei sukulaisia lainkaan.



Olis ihanaa, jos vaikka nytkin sais mennä äidin luo kahville. Ois vaan mukava rupatella ja lapset sais tavata isovanhempiaan.



Välillä ihan itken tilannetta, ja lapsetkin itkee kun kaipaa mummoa ja mun sisaruksia.

tämä vaihe alkoi mulla kun esikoinen syntyi. Muutin opiskelemaan kaupunkiin jossa nyt asun, ja viihdyin tosi hyvin täällä. Ja viihdyn edelleen, mutta kun vanhempani kävivät katsomassa vauvaikäisiä lapsiamme, niin tuntui haikealta kun lähtivät. Joskus ihan itkinkin. Ja äiti sanoi samaa. Ennen aina soitettiin kyläreissun jälkeen, kun oli päästy perille kotiin, mutta noihin aikoihin alettiin panna tekstiviesti, ettei alkais puhelimessa itkettää :)



Nyt kun lapset käyvät kerhoissa ja harrastuksissa täällä missä asumme, ei niin usein tule lähdettyä vanhempien luo kyläilemään. Ollaan jotenkin kiinnitytty tähän asuinpaikkaan tiukemmin, niin en enää kaipaa vanhaa kotikaupunkia ja sukulaisia niin paljon.

mutta kaikki haikailimme takaisin. Nyt minä ja mieheni ostimme sieltä kakkosasunnon ja kummasti ne sisaruksenikin viihtyvät siellä...



Eli kyllä on tosi tavallista haikailla lapsuusmaisemiin.



Ja ainakin minulla se ikävä voimistuu aina, kun maailma oikein murjoo.

sitä pahentaa vielä se, että sisarukset asuvat sen verran kaukana, että harvoin päästään näkemään tai viettämään enemmän aikaa yhdessä.