Avoista oloa alkuvuosi ja äsken räjähti.

Tässä onkin se että mä vähättelen:

Ei mua hakattu. Ei ole koskaan hakattu. Vain uhkailtu. Ja tönitty. Ja työnnetty seinään. Tänään siis läpsitty päähän (jos sen voi tehdä kevyesti niin sitä se oli, ei jää jälkiä).

Onko tämä niin vakavaa väkivaltaa että pitää erota? Alkuun ajattelin että lapsi unohtaa, nyt kun on vanhempi jo niin iso ei auta enää tuollakaan perustella että asia olis jotenkin ok. Missä menee raja? Olen minäkin joskus läppässyt jotakuta, yli kymmenen vuotta sitten.



Ja toisaalta se raja on niin selvä. Jos mun tytär joskus olisi miehen kanssa joka edes halveksuisi häntä, tämä äiti olisi suojelemassa ja ohjaisi pois parisuhteesta. (ehkäpä omiin kokemuksiin sitten viitaten)

Väkivallalla uhkaavaa miestä en kuvitellut saavani, enkä sellaista soisi tytöillenikään.



Miksi ihmeessä en halua itselleni samaa hyvää kuin tytölleni? Voi että voi nainen olla tyhmä!!! :( siltä nyt tuntuu.

Joku aiemmin sanoi että olen nujerrettu. Niinhän se on. Uskon hyvää kaikissa ihmisissä ja toivon parempaa ja toivon onnea ja rakkautta. Ja annan anteeksi.

Ja mä uskon anteeksipyynnöt ja "lupaan että..." -puheet.

Sanon vain että voi vittu,

mikään ei ole tärkeämpi mulle kun mun lapset.



Ei mikään.



Mun mieheni ei siis ole väkivaltainen juoppo siinä mielessä ehkä kun sinä ajattelet: ei juo päivät läpeensä ja hakkaa vaimoa siinä sivussa.



Juomiseen liittyy lieveilmiöt ja minusta juominen ei ole normaalia mutta ei todellakaan siis jokapäiväistä. Ja edelleenkään, turpaani en tänäänkään saanut.

Onko lasten kasvuymäristö tasapainoinen?

Onko sinun tunteillasi väliä, vai vaan sillä miltä miehestä tuntuu?

Saako ihmisiä töniä ja läpsiä?

Saako ihmisiä työntää päin seinää?

Saako ihmisiä uhkailla?

Saako lapsiakin?

Vai ainoastaan sinuako saa alistaa?

Oletko sinä huono ihminen, joka ansaitsee tuollaisen alistamisen?



Jos tuon pikku läpsimisen takia on vielä oltava parisuhteessa, niin lupaan, että kyllä sinä vielä kunnolla saat turpiisikin, silloin vaan olet jo niin alistettu, että et saa lähdettyä mihinkään.

Lapset sitten kasvavat samaan käytösmalliin. Tytöistä tulee alistettuja syyllisiä ja pojista hakkaajia.



Jos mies lähtee terapiaan, niin teillä on ehkä mahdollisuus. Lähteekö mies?



Rakastatko? Ketä rakastat eniten, miestä vai lapsia?





Onnentyttö

Ei sitä tänne kannata sitten itkeä jos on jo tehnyt päätöksensä jäädä alistavaan ja väkivaltaiseen suhteeseen. Mitäpä sitä ihmettelemään.



Itse en katsoisi sekuntiakaan. Vaikka ei "turpaansa saisi" niin tuo on väkivaltaa. Jos tykkäät siitä, niin fine. Kadutko tuohon jäämistä viiden tai kymmenen vuoden päästä? Mitä luultavimmin. Muistavatko lapsesi tämän vanhempina? Mitä luultavimmin.



No mutta, kaikkea hyvää silti AP:lle. Itse en jäisi, en hetkeksikään.



Ainahan meissä kaikissa on jotain hyvää. Ja miehesi tekee näemmä usein selväksi kenellä se valta suhteessanne on. Näyttää että voisi tirvaista turpaan jos haluaisi. Osoittaako siis hyvyttään kun ei vedäkään mustelmille? Niin, mieti.

itse olen kokenut isäni ja isäpuoleni pahoinpitelyt äitiini ja sitten itseeni ja yölliset pelkotilat, poliisien soittelut paikalle, vaikka mitä. terapeuttini mukaan masennukseni ja paniikkioireiluni johtuu juuri lapsena kokemastani pelosta, hermoston herkistymisestä epävakaissa oloissa, perusturvallisuuden murenemisesta.

jos se mitä miehesi tekee sinulle on epämiellyttävää ja pelottavaa ja lapset aistivat, näkevät sen on se liika ja syy eroon. jos kauan olette jo yrittäneet niin miksi jatkaa jos vaan huononee tilanne? lapsille voisi olla tärkeeää rauhallinen rakastava koti ilman uhkaa-

et selvästikään halua erota ja haluat kuulla että muitakin vaihtoehtoja on ja että tilanne ei ole vielä ihan paha.



No, tässä tulee:

tilanne ei ehkä ole vielä niin paha. Mutta, nyt sinun pitää pistää mies seinää vasten ja sanoa, että jollei suostu terapiaan joku sun kanssa tai yksin, niin ero tulee. Uhkaat siis. EHkä mies itsekin ymmärtää, että nyt oltiin jo niillä rajoilla, että niiltä ei ole paluuuta. Mutta toivoa on aina. Nyt on itsestäsi kiinni, alistutko pelkäksi uhriksi vai otatko asian haltuusi.

kai sä tajuat, että toi kuvio pelkästään pahenee. Sä annat ton anteeksi, ja seuraavan kerran tulee avokämmenestä. Sä sanot, että sua ei ole hakattu - mutta voin luvata sulle, että sä tuut saamaan turpaan nyrkistä ja kunnolla. Toi on kierre, ja se pelkästään syvenee.

Älä vähättele sitä.

Nyt kun on oikein Tauski esimerkkinä, voit verrata väkivallan pahenemista julkkiksiin. Jossain vaiheessa on naama sinisenä. Voi tulla pysyviä vammoja. Sä voit kuolla tohon.

Mitä vittua sä oikein kelaat?

ollaan hiuskarvan päässä siitä,että jotain sattuu vauvallekin.



Et nyt oikeasti ole ajatellut lastesi parasta. Mitä luulet, että sille vauvalle tapahtuu, jos mies tirvaisee vähän kovempaa sinua naamaan?

Tässä onkin se että mä vähättelen:

Ei mua hakattu. Ei ole koskaan hakattu. Vain uhkailtu. Ja tönitty. Ja työnnetty seinään. Tänään siis läpsitty päähän (jos sen voi tehdä kevyesti niin sitä se oli, ei jää jälkiä).

Onko tämä niin vakavaa väkivaltaa että pitää erota? Alkuun ajattelin että lapsi unohtaa, nyt kun on vanhempi jo niin iso ei auta enää tuollakaan perustella että asia olis jotenkin ok. Missä menee raja? Olen minäkin joskus läppässyt jotakuta, yli kymmenen vuotta sitten.

Ja toisaalta se raja on niin selvä. Jos mun tytär joskus olisi miehen kanssa joka edes halveksuisi häntä, tämä äiti olisi suojelemassa ja ohjaisi pois parisuhteesta. (ehkäpä omiin kokemuksiin sitten viitaten)

Väkivallalla uhkaavaa miestä en kuvitellut saavani, enkä sellaista soisi tytöillenikään.

Miksi ihmeessä en halua itselleni samaa hyvää kuin tytölleni? Voi että voi nainen olla tyhmä!!! :( siltä nyt tuntuu.

Joku aiemmin sanoi että olen nujerrettu. Niinhän se on. Uskon hyvää kaikissa ihmisissä ja toivon parempaa ja toivon onnea ja rakkautta. Ja annan anteeksi.

Ja mä uskon anteeksipyynnöt ja "lupaan että..." -puheet.

että lapsesi ottavat parisuhdemallia vanhempiensa parisuhteesta. Tyttösi ajautuu samanlaisiin suhteisiin ja antaa kohdella itseään samalla tavalla, sitäkö oikeasti haluat?

Siihen sinä olet nimittäin tilannetta johtamassa.

Niin nimittäin teet.

Jos et lähde niin toivon että joku tekee lastensuojeluilmoituksen ja lapset saavat kodin jossa ei tarvi pelätä.

http://www.image.fi/artikkelit/aivan-tavallinen-perhe

Kun mua ei lyöty tajuttomaksi, lapset nukkuu, mies on pois kotoa. Musta tuntuu tämä koko juttu liian mitättömältä ilmoittaa minnekään. Mikä on ihan hölmöä.

Yritän saada tässä juurikin tätä perspektiiviä, mikä on normaalia. Järki sanoo että jos mun yksikään ystävä ilmoittaisi miehensä käyttäytyvän noin, patistaisin jo pistämään eron vireille. Kun kyseessä olen minä itse, järki pakenee ja mä en tunnista enää itseäni ja mitä tehdä.

Tuen takia siis taisin kirjoittaa ensisijaisesti.

Tilanne ohi ja tuntuu mitättömälle, mietit mikä on normaalia. Kuulostaa niin tutulta, meillä ei tosin väkivaltaa mutta juopon muita vinkeitä. Tarpeeksi pitkään kun olet epäterveessä suhteessa, alat vähätellä tapahtuneita ja kadotat todellisuudentajun normaaliuden suhteen. Vaikka kuinka vaikealta tuntuis, ota lapset ja lähde tai pistä mies menemään.

Et kai vaan ole se sama ap, joka marraskuussa (??) kysyi neuvoja tilanteeseensa narsistimiehen uhrina. Vastasin hänelle useamman kerran. Jälkeenpäin mietin, mitä hänelle mahtaa kuulua. Ja nyt luin tämän. Voi itkut.



Ehkä olet eri henkilö mutta vastaukseni on sama. Lähde. Sinulla ei oikeasti ole vaihtoehtoja. Mies ei tule muuttumaan, pahenee vain.



Miksi sinulla on niin kova tahto jäädä omaan kotiin. "Kotiin?" Mitä kodinomaista on tuollaisessa? Sinulla voisivat olla asiat hyvinkin, turvallinen olo lastesi kanssa.



Turvallista oloa et voi saada ennen kuin lähdet.



Tule kirjoittamaan, mitä sinulle kuuluu.

Halaus!

[i



Mun mieheni ei siis ole väkivaltainen juoppo siinä mielessä ehkä kun sinä ajattelet: ei juo päivät läpeensä ja hakkaa vaimoa siinä sivussa.



Juomiseen liittyy lieveilmiöt ja minusta juominen ei ole normaalia mutta ei todellakaan siis jokapäiväistä. Ja edelleenkään, turpaani en tänäänkään saanut.

[/quote]

Minäkin toivoisin, että jos et tosiaan ymmärrä etkä tahdo erota miehestäsi, niin anna lapset huostaan.



Mies, joka läpsii naista, jolla on vieläpä lapsi sylissä ja toinen lapsi on paikalla, on sairas, vaikka miten päin yrität asiaa selittää. Ja ok, miehesi jätti sinut raskaana ollessasi ulos, lukkojen taakse, ja lapsi päästi sut sisälle.

Kuvitteletko sinä, aikuinen ihminen, että tuollaisessa ilmapiirissä kasvaa terveitä ja tasapainoisia ihmisiä? Mitään et ole lapsiltasi vielä lopullisesti riistämyt, jos nyt ymmärrät tehdä, mitä ÄIDIN on tehtävä. Mutta jos kulissit ja "koti" on sulle niin paljon tärkeämpää, niin pidä tunkkisi. Ei tuohon oikein nuuta oi enää sanoa.



Ja sorry, tiukkaa kieltä käytän, mutta näen joka ikinen päivä koulussa sinunkaltaistesi jälkikasvua ja sitä surua ja tuskaa, miltä he yrittävät kypsymättömiä vanhempiaan suojata. En viitsi kaunistella siis yhtään. Jos sulla on vastuunkantokykyä ja rakkautta lapsiasi kohtaan niin tee johtopäätökset.

Kiitos vastanneille.



Tätä juuri kaipasin ja tarvitsin. Ravistelua ja todellisuutta.

Tänään juttelin ulkopuoliselle asiasta myös...



Miehen kanssa tänään on asiaa käyty läpi ja hän ei tunnu ymmärtävän tilannetta. Minä kuulema yllytin. Huoh.

Positiivista siis se että juteltiin mutta lopputulosta ei vielä saatu. Tietenkään. :( mä haluan olla myös sellaisessa mielentilassa että puhun rauhassa. Käyttäydyn rauhallisesti. Lapset olleet tänään "ok", juteltiin isomman kanssa asiasta ja neuvoin kääntymään myös muiden aikuisten puoleen jos siltä tuntuu. Että äidille ja isälle jos ei voi/halua jutella, ei tarvitse vaan saa ja pitää kertoa jollekin muulle. Onneksi hänellä on meita aikuisia ympärillä.



Teille jotka ihmettelette miksi tässä olen vielä, asiat eivät ole mustavalkoisia silloin kun on syvällä näissä kierteissä. On syytetty ja alistettu pitkään, eikä heti alkuun osannut muuta kuin myötäillä. Jo ennen lapsia siis. Nyt tilanne on se että pitää varansa kostamisen ja muun pelossa. Ja rakkaus, sokea ja tyhmä sekoittaa pakkaa kummasti. En todellakaan koskaan kuvitellut olevani tässä tilanteessa, enkä vieläkään usko olevani se nainen joka väkivaltatilanteessa ei ota jalkoja alleen vaan jää paikoilleen lamaantuneena.



Mutta lupasin jo aikoinaan, ja lupasin eilen etten tätä villaisella paina. Ja siis meillä prosessi jatkuu...



Kiitos tuesta ja sanoista, kannustuksesta ja kokemuksista. Juuri sitä tarvitsin herättelyksi. Om shanti.