Muita, joiden lapset vähän kömpelöitä, ei opi mitään aikaisin... muiden kehuskelu harmittaa

ei olla itse kehuskeltu heidän saavutuksillaan eikä kukaan muukaan ole erityisemmin kehunut. Ei ole osattu sellaista kaivatakaan.

on yksi vähän yli 1-vuotias lapsi, joka kehittyy ihan normaaliin tahtiin (kai). Silti hän on musta maailman uhmeellisin lapsi, jonka jokaisessa edistysaskeleessä säkenöi selkeä nerous.

ovat oikeasti huonoitsetuntoisia ja vanhempina epävarmoja. Säälittäviä. Pahimpia ovat ne, jotka oikein kerjäävät toisilta kehuja (myös lapset). Huomaa, mistä on pieni elämä tekemällä tehty.

Omaa lastani on kehuttu paljon ulkonäöstä ja vaatteista. En kehu lastani muille, koska kunnioitan häntä sen verran ettei hän ole minulle mikään egonjatke. :) Joissain asioissa hän on selvästi fiksumpi kuin ikäisensä ja toisissa niin sanotusti jäljessä.



On silkkaa hölmöyttä verrata omaa lastaan muiden lapsiin. Niiden nerolapsien äidit ovat ihan sen nerouden keksineet. Älä usko kaikkea. Toiset äidit tuntuvat itsekin uskovan oman tuikitavallisen lapsensa "nerouteen".



Anna uskoa, mutta älä itse usko.

Joskin asiaan voi vaikuttaa se, että hänellä on puheessä viivästymää ja kuullun ymmärtämisessä vaikeutta. Diagnoosia ei ole, joten tulee muuten vain perässä.



On aina ollut sellainen kömpelö. Muut luistelivat täyttä päätä, pojasta täytyi pitää kiinni ettei kaadu. Tässä yksi esimerkki. Nyt vielä 6-vuotiaana ei osaa ajaa ilman apupyöriä.



Eli joo, eipä ole oikein päässyt millään kehumaan. Ei se nyt ole tärkeää, mutta olisihan se kivaa kun poika pääsisi loistamaan edes jollakin taidolla. Noissa äitiporukoissa kun aina kilpaa vertaillaan, kuka on paras ja missä. Kuka on ensimmäisenä lähtenyt kävelemään jne. Minä olen aina ollut hiljaa.



Ylpeä olen silti lapsestani, ei sen puoleen =)

ovat oikeasti huonoitsetuntoisia ja vanhempina epävarmoja. Säälittäviä. Pahimpia ovat ne, jotka oikein kerjäävät toisilta kehuja (myös lapset). Huomaa, mistä on pieni elämä tekemällä tehty.

älyttömän vaivaannuttavaa, varsinkin jos itse kokee että kyseinen lapsi on vaikka normaalia hidasälyisemmän oloinen.

Mun lapsi oli kömpelö ja arka pienenä. Joskin oppi aika aikasin kävelemään, mutta ei kiipeillyt eikä muutakaan niinkuin toiset ikäisensä. Mutta nyt 7-vuotiaana seisoo päällään ja kiipeilee ja roikkuu niin että pahaa tekee. Juoksee ja hyppii ja tekee kärrynpyöriä. Ihan yhtäkkiä muuttui. Lapset vaan tekee erilaisia juttuja eri aikaan. Pois turha huoli :)

Joskin asiaan voi vaikuttaa se, että hänellä on puheessä viivästymää ja kuullun ymmärtämisessä vaikeutta. Diagnoosia ei ole, joten tulee muuten vain perässä. On aina ollut sellainen kömpelö. Muut luistelivat täyttä päätä, pojasta täytyi pitää kiinni ettei kaadu. Tässä yksi esimerkki. Nyt vielä 6-vuotiaana ei osaa ajaa ilman apupyöriä. Eli joo, eipä ole oikein päässyt millään kehumaan. Ei se nyt ole tärkeää, mutta olisihan se kivaa kun poika pääsisi loistamaan edes jollakin taidolla. Noissa äitiporukoissa kun aina kilpaa vertaillaan, kuka on paras ja missä. Kuka on ensimmäisenä lähtenyt kävelemään jne. Minä olen aina ollut hiljaa. Ylpeä olen silti lapsestani, ei sen puoleen =)

Enkä koe sitä vertailuna, jos toisen lapsi on oppinut jonkin asian ennen omia lapsiani. Itse tiedän, että oma lapseni on itselleni rakkain ja ihan varmaan jollain tavalla lahjakas.

Mieluumin vaikka lahjakas astrofysiikassa kuin lahjakas sormiruokailija. ;D

muille äideille oman lapsensa kaunetta.

Se kauneus kun on todellakin makuasia ja tietysti se oma lapsi, jolla on vanhemmiltaan perittyjä tuttuja piirteitä, vaikuttaa monesti sievemmältä kuin muut lapset. Tuollaisissa tilanteissa tuntee yleensä vain myötähäpeää.

Se merkitsee lapselle eniten, että on oman vanhempansa silmissä ihmeellinen, ihana, taitava ja rakastettu. Kyllähän muiden kehut hivelee korvia ja mieltä, mutta ei niiden varaan kannata heittäytyä. Minä ihmettelen niitä, jotka kehumalla kehuvat lapsiaan ja heidän suorituksiaan muille. Ihan kuin se olisi jotenkin "hyvää äitiyttä", kun lapsi kasvaa yläkäyrillä, oppii kävelemään ja käymään potalla puolivuotiaana, puhuu 1-vuotiaana jne. Olisivat kiitollisia eikä ylpeitä! Meidän esikoinen on monessa asiassa ollut ikäisiään keskimäärin taitavampi, mutta ikinä ei ole tullut mieleenkään leuhkia asiasta. Ei hänen kehittymisensä ole mitenkään (tai ainakaan merkittävästi) minun ansiotani. Toki iloinen olen ja lastani kannustan, mutta en vertaamalla muihin.

Ihan samat kokemukset, paitsi että lapsi on erikoislapsi. Keksittymisen kanssa vaikeaa, mikä heijastuu erittäin paljon koulunkäyntiin.



Oma lapseni on kiltti, empaattinen ja erittäin rehellinen ja tunnollinen, mutta samaan aikaan herkästi tulistuva, erittäin lyhytjännitteinen, kova metelöimään kun innostuu, ja kova söheltämään. Tämä erityslapsen status on saanut esim. osan naapuruston äideistä leimaamaan lastani ennakkoluuloisesti. Esim. kun joku on pihalla rikkonut vaikka jonkun lelun, ja tekijää ei tiedetä, aletaan syyttää silti meidän poikaa.

Arvaa vaan tuntuuko se pojasta kivalta, kohdata tätä samaa "rasismia" aika ajoittain. Ja JOKA kerta on käynyt ilmi, että se on ollutkin eri tekijä, ei meidän poika! Se, että riehuu ja metelöi paljon ulkona, ei tarkoita että olisi pahantekijä! Oma poikani rehellisesti tunnustaa jos on tehnyt koiruuksia, ei pysty valehtelemaan tai salaamaan mitään, vaan sitten kotona hänen on pakko tunnustaa, kun ei osaa olla ilman kertomatta.



Poika tekee tunnollisesti kaikki läksyt ja harjoitukset (joita on PALJON, enemmän kuin normaaliluokkalaisella, mikä tietenkin hyvä), mutta silti koulu sujuu heikosti. Joutuu tekemään töitä oppimisen eteen viisikertaa enemmän kuin normikoululainen, oppii niin hitaasti, mikään ei vain jää päähän vaikka kuinka "tankattaisiin"



Pojan kiltteys ja emptaattisuus jää ikäänkuin huonojen puolien takia huomaamatta toisilla ihmisillä! Poikaani ei koskaan kehuta, vaikka menisi auttamaan pikkuisia pihalla esim. heidän kaaduttuaan, tai huomio niitä pikkuisia hymyllä ja leikeissä (pikkuiset ihan otettuja tästä ja innoissaan jne). Poikani siis OSAA varoa pienempiä, ja ottaa heidät niin kauniisti huomioon.



Välillä vain ei jaksa sitä toisten aikuisten hehkuttelua omasta jälkikasvustaan, kuinka pikkuniina voitti telinevoimistelukilpailun, tai kuinka meidän poika on niin lahjakas kielissä, kun tietää miten vaikeaa tuo pelkkä peruskoulunkäynti meidän pojalle on, ja kuinka paljon sen eteen silti tehdään töitä, paljon enemmän kuin lahjakas lapsi, jonka ei tarvitse oikeastaan tehdä töitä, kun kaikki tieto vain soljuu päähän itsestään.

kuin muut, eikä loista urheilussa. Mutta fiksuja älykkäitä lapsia, ainakin omasta mielestäni. Ei haittaa yhtää muiden kehuskelut, enkä vertaa muihin, enkä omiani vaihtaisi :)

Minäkään en voi kehuskella lapsellani. En hänen ylivertaisilla taidoillaan millään osa-alueella enkä myöskään sillä, että hän olisi edes muuten sukupuolensa keskiverto edustaja. Lapseni (poika) oppi puhumaan vasta pari kuukautta kolmevuotissynttäreiden jälkeen. Puheterapiassa ollaan käyty nyt vuosi. Useita äänteitä on vielä hukassa. Tutkimuksia on tehty, ja tulos on että lapsi on vaan hitaasti kypsyvä.



Oma lapseni on siis ikäisiään poikia huomattavasti nuoremman oloinen, sellainen herkkä kaunosielu. Ei osaa ollenkaan pitkää puoliaan eikä tapella, menee lukkoon kun toiset pojat käyvät päälle. On motorisesti keskitasoa, mutta sinnikkyys puuttuu. Jos pitää esimerkiksi kiivetä köyttä pitkin leikkitelineeseen, niin hän ei vaan kiipeä, koska kokee jo heti alussa ettei osaa. Tämän piirteen vuoksi hän ei oikein myöskään pärjää missään muissakaan fyysisissä leikeissä. Tiedän että tämä on synnynnäinen luonteenpiirre eikä siihen auta "karaiseminen" vaan tukeminen, ja paljon käydäänkin lapsen kanssa erikseen harjoittelemassa liikunnallisia taitoja ettei niin hirveästi erottuisi joukosta. Askartelut ja piirtämiset eivät vähempää jaksa kiinnostaa vaikka niihinkin rohkaistaan.



Kaikki poikani kaverit ovat tyttöjä, joiden kanssa hän leikkii hempeitä leikkejä ja pusuttelee ja halailee. Lapsi on heidän kanssaan tosi onnellinen, mikä on tietenkin hyvä juttu. Mutta joskus hirvittää, että milloin muut pojat alkavat kiusata häntä. Toistaiseksi sellaisesta ei ole näkynyt merkkejä. Poikaani pidetään vaan "yhtenä tytöistä". :)





Monilla kavereillani on todella nopeasti kehittyneitä lapsia. Onneksi vain pari kehuskelee lapsillaan, mutta heidän kanssaan en vaan jaksaisi olla. En mä halua kuulla ihan koko ajan kuinka hurjan nokkelia heidän lapsensa ovat yötä päivää, suorittaessaan jo nyt, nelivuotiaana, alempaa korkeakoulututkintoa, opiskellessaan kiinaa automatkoilla ja kuinka kaikki kauppamatkat kävellään, jotta lapsi voisi tehdä samalla permantoliikkeitä koska on niissäkin niin erinomaisen ja ällistyttävän hyvä. Minusta se ei enää ole pelkkää iloa omasta lapsestaan (mikä on tietenkin tosi hieno juttu) vaan alkaa mennä jo pottuilun puolelle.

Lapsilla voi olla kömpelyyttä ja sen lisäksi epäsosiaalisuutta.

Kuulostaa hyvin tutulta! Meillä esikoinen on siis poika, ja on juurikin tuollainen jolta sinnikkyys yrittää, puuttuu. Hän ei myöskään juuri puolusta itseään: jos joku ottaa häneltä kädestä lelun, hän antaa ottaa eikä mene perään, suutu tai huuda vaan joko antaa olla tai tulee harmissaan minun/toisen aikuisen luo. Hänkään ei koskaan paini kenenkään kanssa, ei juokse metsässä tai hypi, pompi ja rieku - paitsi kotona pienemmän kanssa. Ehkä hän täällä kokee olevansa turvassa, uskaltaa mennä ja tehdä.



Omaa sydäntä joskus riipaisee, kun poika ei mene leikkeihin mukaan tai jos menee, hänen puhettaan ei muut lapset ymmärrä. Hän alkaa jutella busseista tai mummusta ja vaarista - eli hänelle turvallisista aiheista eivätkä muut lapset sitten ole ihan kartalla. Aikuisille poika tykkää jutella, koska saa heiltä kuitenkin vastakaikua, ainakin yleensä. Minä sitten välillä vähän tulkkaan, että tulee ymmärretyksi.



Ja totta kai kehun lapsiani ja iloitsen heistä, sekä heidän kanssaan! Ehkä minullakin on sitten huono itsetunto, kun "kärsin" lasteni näkymättömyydestä muiden keskuudessa. Tai kärsinkö ehkä heidän puolestaan, vaikka he itse eivät sitä edes aina huomaa?

Ei haittaa jos ei osaa puhua 3-vuotiaana :D

Ei sulla ole huono itsetunto, vaan kyllä se vaan tuntuu niin pahalta, kun oma lapsi on tosiaan "näkymätön" muille kuten kuvailit. Meillä on pienempi lapsi (1,5-vuotta) ikäistään kehittyneempi kaikilla osa-alueilla, ja hän elää ihan eri maailmassa. Kaikki ihailevat hänen sinnikkyyttään, energisyyttään, sitä että hän on kuin kala vedessä kaikkialla. Hän on sellainen "oikeanlainen" pieni poika, jonka ensisijainen päämäärä kaikessa on muuttaa ympäristöään mieleisekseen, eikä pelkää joutua konfliktiin muiden kanssa, kun esikoisemme taas on sellainen, että hän yrittää ensisijaisesti sopeutua ympäristöön ja välttää ristiriitoja.



Vaikka olen toki iloinen pienemmän puolesta, (ja iloinen äitinä siitä, että nyt tajuan etten ole tehnyt isomman kanssa mitään väärin, vaan että lapset ovat synnynnäisesti erilaisia) niin minua harmittaa kuinka tietyllä tavalla raaka maailma on jo näinkin pienille lapsille, ja kuinka heitä tarkkaillaan ja arvotetaan koko ajan. Minun on pitänyt sanoa sukulaisille suoraan, että meidän lapsia ette sitten vertaile toisiinsa ettekä muiden lapsiin lasten kuullen. Esikoisella on usein ollut paha mieli, kun joku ääliösukulainen on esimerkiksi teeskennellyt, ettei ymmärrä lasta, jotta "rohkaisisi lasta yrittämään enemmän". Myös minua äitinä on arvosteltu, koska joidenkin mielestä lasta vaan pitäisi painostaa olemaan toisenlainen, niin olisihan se. Minä taas en sellaiseen pystyisi.

14

Lapseni on sosiaalinen, avoin ja osallistuva. Oppi puhumaan aikaisin ja kaikki äänteet olivat jo 2-vuotiaana. Heti 3-vuotiaana siirtyi tukilapseksi integroituun erityisryhmään, juurikin aikaisen puheenkehityksen ja sosiaalisuuden takia. Ohjaa myös muita leikkiin mukaan ja tykkää musiikista ja taiteista (tanssi, teatteri). Lapsi ei kuitenkaan ole kädentaidoissaan kovinkaan kätevä, normaalin rajoissa silti. Varmasti löytyy myös muitakin juttuja, joissa ei ole niin hyvä nyt 4-vuotiaana (esim. hiihtäminen, luistelu, pyöräily, uinti). Lapsi saa kuitenkin kehittyä omassa tahdissaan. Saa nauttia noista lempijutuistaan, mutta ohjataan harjoittelemaan myös noita ei-niin-vahvoja puolia. Lapsi on kyllä saanut paljon kehuja onnistumisistaan, ja ehkä siksi on jo kasannut paineita mm. piirtämisen ja kirjoittamisen suhteen. Ilmoittaa monesti, että ei osaa riittävän hyvin, jotta voisi piirtää :(



Uskoisin, että kaikilla lapsilla on näitä eri osaamisen vahvuuksia. Aivan pienet kehittyvät omaa tahtiaan, mutta kyllä lapsen kokemusten ja perheen aktiivisuuden kautta erilainen osaaminen kehittyy. Harrastamme perheenä aktiivisesti ja lapsi käy ohjatussakin harrastuksessa. Uskoisin, että jos lapsi ei ole koskaan käynyt uimassa, ei hänen uintitaitonsa ja rohkeus veden kanssa ole kovin vahva. Tämä voi sitten näkyä esim. päiväkodin vesileikeissä ja uinnissa. Jos muut ovat jo pieninä suorittaneet uintimerkkejä, voi lapsi kokea paineita jo siitä, että on jäljessä muista. Mihinkään kilpavarusteluun ei kannata lähteä, mutta olisi hyvä, jos lapsi kokisi, että olisi jossain asiassa hyvä, tykkäisi siitä ja se toisi onnistumisen kokemuksia.

Ai sen taidon pitää olla jotenkin erityinen ja aikaisessa että saa olla yleä? Pah!! En ymmärrä yhtään tuollaista ajatusta. Olen aina ihan pohjattoman ylpeä lapsista kun oppivat jotain uutta. Ihan sama tuleeko se kävely 10kk ikäisenä vai 1v5kk ikäisenä, molemmilla kerroilla olen ollut iloinen ja ylpeä. Samoin kuivaksioppiminen on ollut aihe juhlaan. Kai lapsestaan saa olla ylpeä ihan tavallisistakin asioista. Pitäähän ihmiset isoja häitä, vaikka mikäs sen tavallisemaa kun rakastuminen ja naimisiinmeno. Ja jaksaa hehkuttaa lomasuunnitelmista, vaikka esimerkiksi kesälomahan on joka vuosi. Esimerkiksi kävelemään ja lukemaan opitaan vain kerran, se on ainutlaatuista ja siksi ihmeellistä ja syy olla ylpeä, ihan sama milloin se taito opitaan.

kun alan kehumaan mitä meidän erityislapsi on oppinut. Ilmeet on aika vaivautuneita ja selvästi ajattelevat, että miksi tuo on noin ylpeä kun lapsi oppii vastaamaan kysymykseen; "mikä sinun nimi on?" vasta 4 vuotiaana? Meillä on siis normaalejakin lapsia, mutta tuota erityistä tulee kehuttua enemmän.