Lue keskustelun säännöt.
Vapaaehtoisesti lapseton. Vaikuttiko lapsuudenkotisi ilmapiiri ja esim sisarussuhteet...?
06.01.2013 |
siihen, että et halua lapsia? Olen huomannut, että yksi lapsistani kaipaa enemmän omaa rauhaa kuin toiset. Hän sanoo jo 6 vuotiaana, ettei halua lapsia, on hitaampi kuin toiset ja jää verbaalisestikin alakynteen, kun ei halua kilpailla tilastaan. Ajattelija ja proffatyyppi, mutat mitä älyä lapsttomuudessa oikeasti edes olisi? Evoluutio menisi hukkaan...
Sääli, jos ei halua lapsia, koska hän on niin mukava ihminen ja olisi ihanaa, jos hän voisi aikanaan kokea vanhemmuuden ilot ja surut. Ikävää, jos hän onkin itseasiassa itsekäs ja soputumaton?
Omasta lapuudestani muistan vanhapiikatädit, jotka luokittelivat sisarustensa lapset lapsia saaviin ja lapsettomina pysyviin. Suosivat sitten itsensä kaltaisia. Ovat kyllä osuneet ennustuksissaan pelottavan oikeaan.
Kommentit (31)
Onnellisempaa lapsuutta kuin minulla oli on vaikea kuvitellat. Rakastavat vanhemmat, iso sisarusparvi (ja sisaret ovat koko ikäni olleet myös parhaita ystäviäni). Laaja rakastava suku vielä ympärillä.
Silti päätin jo ennen kouluikää, etten itse koskaan halua lapsia, eikä päätökseni ole horjunut kertaakaan (olen yli 50).
Lapsena en osannut asiaa perustella, mutta sittemmin perusteluni on kiteytynyt näin: rakastan läheisiäni todella paljon ja potentiaalisia lapsiani varmasti rakastaisin eniten kaikista.
Niinpä haluan säästää heidät syntymästä tähän maailmaan, jossa kuitenkin - kaiken ihanan lisäksi - on niin paljon pahaakin. Kun he jäävät (jäivät) syntymättä, heille ei myöskään ole voinut tapahtua mitään pahaa. (Ei tietysti hyvääkään, mutta sitähän he eivät syntymättöminä tiedä.)
En ole koskaan katunut ratkaisuani. Rakastan sisarusteni ja muita suvun lapsia hullun lailla, ja olen ymmärtääkseni myös heidän rakastamansa vanhapiikatäti. (Vanhapiikatätejäkin on muuten ollut jo parissa sukupolvessa ennen minua, tykkäsin/tykkään heistä kovasti.)
tuo sun sepustuksesi lapsettomuutesi syystä on kyllä typerin ikinä kuulemani : )
Itsekin tykkäsin lapsena kovasti vanhapiikatädistäni! Oli tädeistä läheisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jouduin jo varhain ottamaan esikoisena vastuuta nuoremmista sisaruksistani. Koen etten saanut olla lapsi oikeastaan ollenkaan, kun jouduin tekemään vanhempieni töitä ja kantamaan vastuuta asioista, joista lapsen ei kehitysvaiheensakaan mukaisesti olisi tervettä vastuuta kantaa.
Isäni oli tunnekylmä ja lapsuuteni oli melkoista kärsimystä. Myös taloudellisesti oli tiukkaa eikä mihinkään ollut koskaan varaa tai lapsiin panostettu taloudellisesti(kaan).
Päätin, että omille mahdollisille lapsilleni yritän tarjota täysin päinvastaisen kasvuympäristön ja sitä varmistellessani huomasinkin pian olevani 40-vuotias ja mielestäni jo liian vanha vanhemmaksi.
Olin siis sisaruksilleni "vanhempi" jo lapsena, nyt olen vastuussa vain itsestäni ja voin huokaista helpotuksesta.
Minä EN ole vapaaehtoisesti lapseton ja väittäisin, että yhtenä mutta merkittävänä syynä siihen on lapsuudenkotini ilmapiiri, etenkin äitisuhteeni.
Rakastavat vanhemmat, jotka edelleen onnellisesti yhdessä, isosisko ja pikkuveli. Siskolla on 3 lasta ja veljellä ei yhtään - ei varmaan haluakaan (näin olen ymmärtänyt). Minä en vain lapsia halua ja piste. En tunne mitään vihaa tai kaunaa, mutta en vain yksinkertaisesti halua. Paljon ihanampaa on viettää miehen kanssa kahdenkeskeistä aikaa, matkustella, ostella sitä mitä haluaa ja käydä töissä mieluisassa työpaikassa :) Elämäni ON ihanaa! Onhan minulla 2 kummilasta ja nämä siskon lapset, jotka täyttää lapsikiintiöni hyvin.
"tuo sun sepustuksesi lapsettomuutesi syystä on kyllä typerin ikinä kuulemani : )"
- No ehkä siksi en ole sitä koskaan kenellekään kertonutkaan :). Täällä päätin sen nyt anonyymisti tehdä. Kiinnosti, onko ajatus aivan hullu vai onko joku muukin ehkä tehnyt oman päätöksensä samasta syystä... ilmeisesti ei...
Kaikkea hyvää teille "lapsellisille" joka tapauksessa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sisarusparven nuorin ja meillä oli aina riitaista kotona. Ei mitään väkivaltaa tms. mutta isosisko oli akuutisti mustasukkainen siitä, että koki minun vieneen hänen paikkansa perheen vauvana. Äiti oli jo iäkkäämpi eikä enää jaksanut kovin mitään leikkejä tms. Lisäksi hänellä ja isällä oli ja on huono suhde, jossa isä mm. tekee isoja kodin hankintoja äidin ohi ja äiti heittäytyy siitä marttyyriksi mutta vain meidän lasten kuullen.
Ilmapiiri on vaikuttanut minuun niin, että en halua edes parisuhdetta. Kodin rauha on minulle yhtä kuin asuminen yksin. Tiedän järjen tasolla, että ihmisillä on hyviäkin parisuhteita ja onnellisia perheitä, mutta tunnetasolla pelkään, että jäisin vuosikymmeniksi marttyyriksi kuten äitini.
Monesti toivon, että vanhempani olisivat eronneet. Se olisi antanut minulle viestiä, että he edes uskoisivat johonkin onnen mahdollisuuteen.
Olen äitini ainoa, avioton lapsi. En ole koskaan tuntenut isääni. Äitini asetti minun tarpeeni aina etusijalle. Oli lämmin, rakastava ja kannustava äiti, joka ei painostanut eikä urkkinut, odotti, koska haluan itse kertoa asioista. Minulla on samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa leikin viikottain.
Silti tiesin jo 14-vuotiaana, etten koskaan itse halua lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoin jo lapsena että en halua isona lapsia. En ole ikinä ollut hoivaaja-tyyppiä, leikin lapsena enemmän poikien kanssa poikien leikkejä kuin tyttöjen kanssa prinsessaleikkejä. Kotonani oli ahdistava tunnelma, eivätkä vanhemmat leikkineey kanssani juuri koskaan. Meluaminen oli kielletty, kaikki mitä muut lapset tekivät oli kielletty. Siskoni kyllä haluaa lapsia ja uskon että hän saakin. Kuitenkin kotia enemmän on vaikuttaneet muut huonot ihmissuhteet, paskat miehet ja huonot kokemukset lähipiiristä. Kun mietin ajatusta siitä, että olen raskaana, minua ahdistaa paljon. Suurin pelkoni on raskaus.
Sääli, jos ei halua lapsia, koska hän on niin mukava ihminen ja olisi ihanaa, jos hän voisi aikanaan kokea vanhemmuuden ilot ja surut. Ikävää, jos hän onkin itseasiassa itsekäs ja soputumaton?
Siis mielestäsi lapsettomat ovat itsekkäitä ja sopeutumattomia? ...mietis uudestaan kummat ovat itsekkäitä, lapselliset vai lapsettomat...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla on 4 vuotta nuorempi sisko joka oli mun muistikuvien mukaan erittäin rasittava. Huusi eläimellistä huutoa päivät ja yöt. Kun silloin 1960-luvulla asuttiin pienissä tiloisssa (sama makuuhuone), muistin jo 5 veenä toivoneeni että se olis hiljaa ja mä saisin nukkua yöllä. Ehkä siksi mä suorastaan inhoan lapsia. Ei tulis mieleenkään hankkia niitä vaivoikseni.
Eikä mutsikaan ollut mikään kovin rakastava äiti.
Tiesin jo teininä etten hanki lapsia, enkä hankkinut. Vaikka ei sitä kukaan uskonut silloin,
kaikki vaan sanoi että "kyllä se mieli vielä muuttuu". Ei muuttunut.
Onnellisempaa lapsuutta kuin minulla oli on vaikea kuvitellat. Rakastavat vanhemmat, iso sisarusparvi (ja sisaret ovat koko ikäni olleet myös parhaita ystäviäni). Laaja rakastava suku vielä ympärillä.
Silti päätin jo ennen kouluikää, etten itse koskaan halua lapsia, eikä päätökseni ole horjunut kertaakaan (olen yli 50).
Lapsena en osannut asiaa perustella, mutta sittemmin perusteluni on kiteytynyt näin: rakastan läheisiäni todella paljon ja potentiaalisia lapsiani varmasti rakastaisin eniten kaikista.
Niinpä haluan säästää heidät syntymästä tähän maailmaan, jossa kuitenkin - kaiken ihanan lisäksi - on niin paljon pahaakin. Kun he jäävät (jäivät) syntymättä, heille ei myöskään ole voinut tapahtua mitään pahaa. (Ei tietysti hyvääkään, mutta sitähän he eivät syntymättöminä tiedä.)
En ole koskaan katunut ratkaisuani. Rakastan sisarusteni ja muita suvun lapsia hullun lailla, ja olen ymmärtääkseni myös heidän rakastamansa vanhapiikatäti. (Vanhapiikatätejäkin on muuten ollut jo parissa sukupolvessa ennen minua, tykkäsin/tykkään heistä kovasti.)