Vapaaehtoisesti lapseton. Vaikuttiko lapsuudenkotisi ilmapiiri ja esim sisarussuhteet...?

Lapset on ihania! Mutta siltikään en ole koskaan halunnut omia lapsia, ei vaan tullut mitään vauvakuumetta tai tarvetta jatkaa sukua, jatkakoot ne jotka haluaa. Paljon on tullut hoidettua siskon lapsia vauvasta asti, mutta se riittää täyttämään minun hoivatarpeeni.

ei kiinnostanut lasten hankinta enkä muista leikkejä vauvanukeilla. Hoidin veljeni lapsia 16-vuotiaasta. Omia aloin haluta vasta yli 30-vuotiiaana. Älykkötyypi, mutta sistten keskityinkin lapsiin ja heitä on nyt 4.

Minulla ei ollut kovin onnellista lapsuutta tai hyviä vanhempia, mutta vaikea sanoa onko se vaikuttanut. Taaperoajan loppuun asti oli kotini kuitenkin ihan normaali ja onnellinen, ja olin jo silloin itsekseen viihtyvä ja rasituin muiden ihmisten seurasta. Enkä muista edes silloin haaveilleeni perheen perustamisesta.



En ole paljoa prinsessa- tai kotileikkejä leikkinyt, ainakaan perinteisiä tai halunnut koskaan olla prinsessa tms. perinteinen naisellinen hahmo. Enkä lapsena/nuorena ihastunut jatkuvasti eri poikiin ja kikatellut ihastusten perään tms. mitä muut tytöt tekivät. Eläimistä olen aina pitänyt enemmän kuin ihmisistä, mutta puolison onnistuin silti löytämään. Onneksi hänkään ei ole halunnut lapsia, ja antaa minulle tarpeeksi tilaa olla (eli paljon).



Lapsuus on tietysti voinut voimistaa tätä taipumusta, ehkä jos minulla olisi ollut onnellinen lapsuus, olisin sortunut yleisen paineen alla ja ajatellut että totta kai jokaisen naisen pitää haluta lapsia ja totta kai parisuhteeseen kuuluu sitten lasten hankinta. Nyt niin ei käynyt, ja olen varsin onnellinen näin.

Meillä oli niin hullu psykopaatti hakkajaisä, että jätti ikuisen pelon ja epäluulon koko miessukukuntaa kohtaan, isän viha vaimoaan ja tyttäriään kohtaan oli käsittämäröntä ja väkivalta järjettömän raakaa, siis ei missään suhteessa lapsen ikään, kokoon tms. Nynny äiti alistui ja katsoi passiivisena vierestä kun ukko pieksää apua huutavia lapsia.



Liekö mikään ihme että sisareni ja minä emme halua perhettä ja perhe-elämää ja joutua ukon hakkaamaksi ja alistamaksi (ja joo, toki tiedän ettei kaikki miehet ole psykohakkaajia mutta tämä ei olekaan järkiasia vaan tunneasai)

Pakko sanoa että lapsesi vaikuttaa hieman asperger-tyypiltä. Sen tyyppiset ihmiset eivät aina näe maailmaa kuten muut ihmiset. Eivät välttämättä osaa kaivata sellaisia asioita kuin perhe, sosiaaliset suhteet jne.



Silloin ei voi ajatella että jäävät jostain paitsi koska toiveensa eivät ole samanlaiset kuin muiden, ja ajatuksensa toimivat erilailla. Kyse ei siis välttämättä ole siitä että ovat lapsena jotenkin niin traumatisoitunut että eivät siksi halua perhettä vaan yksinkertaisesti eivät vain halua. Tarvitsevat paljon omaa tilaa ja aikaa, saattavat jopa rasittua ihmissuhteissa.



Jos tällainen ihminen hankkii lapsia ei ole mitenkään taattua että elämä on yhtä onnea. Lapsi vaatii niin paljon läsnäoloa jota ei tällainen ihminen välttämättä pysty automaattisesti tarjoamaan. Ennen nämä ovat olleet niitä etäisiä isiä lehtiensä takana, jatkuvasti töissä ja niin edelleen, nykyaikana sellainen isyys on kuitenkin yhä vähemmän hyväksyttyä.



En sano että mikään näistä koskee vielä pientä poikaasi mutta toivoisin kuitenkin että et häntä tuomitse siksi jos ei osaa haluta samoja asioita joita sinä pidät arvossa. Ennemmin kunnioitta hänen erilaisuuttaan ja sitä mitä hänelle on maailmalle sellaisenaan annettavaa. Kannusta niihin asioihin jotka tekevät hänen elämästään hyvän ja onnellisen, ei niihin asioihin joiden uskot tekevän kaikki onnellisiksi.



Itselläni ei vielä ole lapsia enkä tiedä miten asiassa tulee käymään. Useammat läheiseni varmasti olettavat että olen niitä jotka eivät koskaan hanki lapsia. Olen hyvin itseäinen, en ole leikkinyt vaipan vaihtoa jne lapsena ja lapsuuteni oli aika karsea. Olivat täysin puulla päähän lyötyjä kun sukuun alkoi syntyä lapsia ja olin kuin luotu leikkimään niiden kanssa.



Aikustuessani olen tiedostanut että jos en hanki lapsia syy siihen ei todennäköisesti ole karsea lapsuuteni vaan ennemminkin henkilökohtaiset ominaisuuteni joista puuttuu se jokin joka saa minut pitämään lasten hankintaa automaattisesti asiaan kuuluvana. Monet kamalista oloista tulevat kun tekevät lapsia jokatapauksessa ja taas toiset tasapainoisistakin perheistä tulevat jättävät lapset tekemättä.

Monet kamalista oloista tulevat kun tekevät lapsia jokatapauksessa ja taas toiset tasapainoisistakin perheistä tulevat jättävät lapset tekemättä.

Tämän tyhjentävän kommentin jälkeen keskustelua tuskin kannattaa edes jatkaa. Näin se nimittäin on, aika turha kyökkipsykologian avulla on yrittää onkia mitään selityksiä suuntaan tai toiseen.

Kaikki edes etäisesti seksuaalisuuteen liittyvä alusvaatteista lähtien oli lapsuudenkodissa täysi tabu; kielletty, vaiettu ja hävettävä asia. Toisaalta pahemmin häiriintynyt vanhempi huoritteli ja muutenkin puhutteli ja kohteli seksuaalisesti halventavasti omia lapsiaan. Selvää lienee, että seurustelusuhteet eivät tulleet kyseeseenkään. Myös vanhempien keskinäinen suhde oli riitelyä ja huutoa päivästä toiseen, mitään hellyyttä ei koskaan näytetty ja tuskin sitä olikaan.



Yhdestäkään kolmesta lapsesta ei kasvanut ns. normaalia vaan kaikki ovat lapsettomia ikisinkkuja. Itselleni suurin syy parisuhteen puuttumisen ohella lapsettomuuteen on se, että raskaaksi hankkiutuminen olisi niin suuri häpeä, etten koskaan sen jälkeen enää voisi näyttäytyä vanhemmilleni.

Joskus on tehnyt mieli tokaista lapsettomuuskysymyksiin esim. 'Miksi et halua iguaania?' Olen 27-vuotias enkä koskaan ole tuntenut tarvetta tehdä lapsia vaikka suloisia (yleensä) ovatkin. Minulla on neljä sisarusta joista yksi, ikäeromme takia luultavasti, on läheisin. Lapsuuteni oli tavallinen, kaikkia meitä on rakastettu yhtä paljon. Sisarusten lapset ovat minulle hyvin rakkaita, omia en vain koe tarvitsevani tai haluavani.

Hyvin samanlainen tilanne kuin tämä:

Onnellisempaa lapsuutta kuin minulla oli on vaikea kuvitellat. Rakastavat vanhemmat, iso sisarusparvi (ja sisaret ovat koko ikäni olleet myös parhaita ystäviäni). Silti päätin jo ennen kouluikää, etten itse koskaan halua lapsia, eikä päätökseni ole horjunut kertaakaan.

En ole koskaan katunut ratkaisuani.

Olen tasapainoisen perheen ainoa lapsi. Omalla lapsuudellani ei mielestäni ole mitään tekemistä sen kanssa että olen vapaaehtoisesti lapseton. Sanoin jo hyvin nuorena että en tule hankkimaan lapsia, ja olen edelleen samaa mieltä, nyt 40v. Ei ole kyse parisuhteen puuttumisesta tai muustakaan, en vain halua lapsia.

Hän sanoo jo 6 vuotiaana, ettei halua lapsia, on hitaampi kuin toiset ja jää verbaalisestikin alakynteen, kun ei halua kilpailla tilastaan. Ajattelija ja proffatyyppi, mutat mitä älyä lapsttomuudessa oikeasti edes olisi? Evoluutio menisi hukkaan...

Sääli, jos ei halua lapsia, koska hän on niin mukava ihminen ja olisi ihanaa, jos hän voisi aikanaan kokea vanhemmuuden ilot ja surut. Ikävää, jos hän onkin itseasiassa itsekäs ja soputumaton?

Omasta lapuudestani muistan vanhapiikatädit, jotka luokittelivat sisarustensa lapset lapsia saaviin ja lapsettomina pysyviin. Suosivat sitten itsensä kaltaisia. Ovat kyllä osuneet ennustuksissaan pelottavan oikeaan.

..vielä lisää jotain kliseitä.

Toi on kyll aika paha, haukkua nyt yhtä lapsistaan suunnilleen jälkeenjääneeksi siksi ettei halua lapsia..?

Itsestäni en osaa sanoa mikä on vaikuttanut, en ole ikinä tehnyt mitään lapsettomuuspäätöstä vaan se on ollut jotenkin ihan sisäänrakennettu juttu. Olen ainoa lapsi, muutenkaan en ole ikinä ollut kiinnostunut mun sukulaisista vaan olen halunnut itse valita keiden kanssa kaveeraan. Ajattelija ja proffatyyppi kyll minäkin.

vaan minusta olen synnynnäisesti semmoinen introvertti erakko, ja siksi minulle parisuhde ja perhe-elämä ei ole koskaan olleet kiinnostavia vaihtoehtoja. Tarvitsen tosi paljon yksinäisyyttä, hiljaisuutta ja omaa rauhaa voidakseni hyvin, joten olen valinnut vanhapiikuuden.

Olen aloittajan lapsen kaltainen pohtijatyyppi, mutta kotioloilla en usko olevan päätökseni  kanssa paljoakaan tekemistä. Korkeintaan äitini viestillä, että olen tärkeä ja rakas riippumatta siitä, mitä minusta elämässäni tulee. Se antaa rohkeutta tehdä niin kuin uskoo itselleen oikeaksi.

Veikkaisin, että on vaikuttanut. Muutamia mahdollisia tekijöitä on ainakin se, että olen perheeni ainoa lapsi ja se, että vanhemmat ovat menneet töihin jo kun olin 2 kuukauden ikäinen, milloin minulle hankittiin lastenhoitaja. Vanhempiani en kuitenkaan kokenut tai koe tunteellisesti etäisinä, vaikka tällä hetkellä hyvin kaukana heistä asunkin. Sisarusten puutteen ja seuraamiselleni omistautuneen aikuisen ansiosta lähdin jo varhain tutustumaan ympäristööni ja sen moninaisiin ihmisiin.

Luonteeltani olen nykyään introvertin ja ekstrovertin sekoitus, eli viihdyn mainiosti omien ajatusten parissa tai muiden ajatuksiin tutustuen mutta toisaalta en aidosti osaa päättää onko muiden ihmisten tapaaminen hauskanpidon, harrastusten tai keskustelun merkeissä sittenkin hauskempaa. Kaipaan siis toisaalta omaa rauhaa ja toisaalta runsaasti aikuiskontakteja kodin ulkopuolella ja tämän takia en ole vielä osannut itselle lapsia kuvitella. En myöskään ole valmis asettumaan aloilleni maailmassa. Tätä en kyllä pidä lasten kannalta sinänsä huonona mutta kaipaan mieheltä molemminpuolisesti vahvasti itsenäistä suhdetta ja tämän kääntöpuolena ei ole kovin todennäköistä että parisuhde seuraa perässä kun seuraavan kerran vaihdan mannerta. En kyllä sulje pois vaihtoehtoa, että joskus lapsia hankkisin mutta en aio tehdä niitä vain esim. iän kasvaessa (olen nyt 34), vaan sen täytyy oikeasti tuntua halutulta asialta. 

Jollain tapaa se on vaikuttanut lapsettomuuteni, joka ei ole ihan vapaaehtoista. Äiti sai minut nuorena, ja koko lapsuuteni kuulin kommentteja jotka vihjailivat että olin pilannut hänen elämänsä, ja kuinka nuorena raskaaksi tuleminen on pahinta mitä voi tytölle/naiselle tapahtua. Lisäksi äiti joi ja valikoi kumppaneikseen väkivaltaisia alkkiksia. Kotona oli meno sen mukaista.

Perheenperustaminen on vaan tuntunut hurjan pelottavalta, ja ne pari pidempää miessuhdetta mitä on ollut ovat menneet mäkeen. Ei sellaisten ukkojen kanssa olisi voinut perhettä perustaa. Viimeinen vainoaa ajoittain vieläkin vaikka erosta on jo sata vuotta. Jos olisi ollut lapsia, se olisi varmaan tappanut ennen kuin antanut minun lähteä.

Uskon, että lapsuudenkokemukset vaikeuttivat perheenperustamista ja ihmissuhteita, ja pitkälti siitä syystä olen lapseton. Tavallaan vapaaehtoisesti, mutta en sitten ihan kuitenkaan.

upp

Ei. Minun päätökseni on vaikuttanut vahvasti se että mieheni on niin kertakaikkisen saamaton ja vastuuntunnoton ihminen, että tietäisin että lapsista jäisi minulle 100%vastuu. Hän on hyvä lasten kanssa, mutta ei ikinä kykenisi huolehtimaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin aurinkorasvaa helteellä, puhdasta vaatekertaa, aamulla ajoissa kouluun/tarhaan (eihän se saa itseäkään minnekkään ajoissa) jne. En vain jaksaisi sellaista. Tavallaan haluaisin lapsia, mutta en vielä ainakaan niin paljon että miestä vaihtaisin. Sovimme hyvin yhteen, ja hänellä on paljon muita kultaakin arvokkaampia ominaisuuksia.

Olen vapaaehtoisesti lapseton. Tuskin siihen yhtä ja ainoaa syytä on, mutta varmasti yksi syy on se, että muistan äitini koko lapsuutemme ajan hokeneen sitä, kuinka kamalia ja vaikeita me lapset olimme. Toistuvasti hän huokaili kuinka olisi ollut parempi jäädä vanhaksipiiaksi kuin ryhtyä äidiksi.



Hän oli kuitenkin kotirouva, isän palkka riitti elättämään meidät. Meitä oli 3 lasta, kaikki kilttejä tyttöjä, joiden suurin kapina taisi olla siinä, että kouluun puettiin farkut eikä hame...

Luulin lapsena että niitä on pakko tehdä, ja oli suuri helpotus tajuta ettei ole. Minua ei kiinnosta evoluution jatkuminen, eikä se kuka Suomea kuoltuani asuttaa. Haluan tehdä omasta lyhyestä ja ainoasta elämästäni niin onnellisen kuin mahdollista. Lapsettomuus antaa mahdollisuuden siihen.

Mutta todella rakastan rauhaa ja nautin nimenomaan ammatillisista ja älyllisistä haasteista. Nautin aikuisesta, älykkäästä seurasta ja hermostun ja ärsyynnyn lasten aiheuttamasta älämölöstä.