Miten erota rakkaastaan?

Muuten varastat mieheltäsi vuosia toisen kanssa.

MUTTA ei kuulosta siltä, että olet todella varma.

Mitä rakkaus on? Hyväksymistä. Arvostatko sitä, että miehesi tekee ja on tehnyt työtä? Onko sinulla työkokemusta?

Hyväksyminen onkin todella tärkeää. Voisin hyväksyä, ja olen hyväksynytkin, miehessäni myös ne ominaisuudet ja päätökset joita en olisi itse valinnut. Se mikä nyt tuntuu ylitsepääsemättömältä, on keskusteluyhteyden ja keskinäisen ymmärryksen katoaminen. Joskus aiemmin saatoimme lopettaa toistemme lauseet, mutta nykyään ne hetket vain lisääntyvät, kun mies tuntuu vieraalta. En siis enää ymmärrä hänen ajatuksiaan kuten ennen :( -ap

Kysy häneltä. Tuollaiset lässytykset lauseiden lopettamisesta unohda kokonaan. Kukaan ihminen ei voi tuntea toista niin että tietää aina mitä se ajattelee.

Miksi edes menit naimisiin? Kun et selvästi sitä edes halua.

Avioliitossa ei ole tarkoitus että toinen ajattelee samanlailla vaan että kaksi ERI ihmistä jotka ovat erillaisia on lupautunut toisilleen ja haluavat tehdä toisensa onnellisiksi.

On mahdotonta että liitossa toinen EI muuttuisi.

Mitä jos kaverisi muuttuu? Hylkäätkö hänetkin?

Emme ole naimisissa. Ja jos joku ystävistäni muuttuisi niin ettei meillä olisi enää juurikaan yhteistä ja juttutuokiot olisivat usein kiusaantuneita, niin tuskin sellaisen ystävän seuraan enää hakeutuisin. Mielestäni tämäkin on ihan luonnollista, eivät kaikki rakkaat ihmiset pysy elämässä mukana ikuisesti. -ap

Jos toi on ajatusmaailmasi niin miksi et sano kavereillesi ja miehellesi suoraan mitä ajattelet? Jos ette enää ole mielenkiintoisia niin jätän teidät!

Entäs sukulaiset? Hylkäätkö heidätkin?

Ymmärrätkö tahallasi väärin mitä sanon? Sukulaisiani en kovin pienestä hylkäisi koska sukulaisiaan ei voi valita. Elinikäisen kumppanin valinta on kuitenkin ihmisen omissa käsissä, ja minä en enää tunne itseäni onnelliseksi mieheni kanssa, sillä emme ymmärrä enää toisiamme. Rakkautta suhteessamme on paljon, ja välitän miehestäni varmasti tietyllä tavalla enemmän kuin itsestäni. Ei kuitenkaan ole oikein häntä eikä minua kohtaan, jos jäämme suhteeseen vain tottumuksesta tai siksi, että "toista ei saa hylätä" vaikka kumpikaan ei olisi onnellinen. -ap

Suvun voi vaihtaa. Et vain ole niiden kanssa missään tekemisissä.

Sinä et tiedä mitään kumppanuudesta. Etkä ole koskaan miestäsi rakastanutkaan. Mitä ette ymmärrä? Onko miehesi sanonut jotakin?

En suosittele sinulle seurustelua. Kun et tajua sen perimmäistä ideaa. Vaikka miehesi sokeutuisi ja halvaantuisi niin senkään ei pitäisi muuttaa mitään. Vaan sinun pitäisi edelleen elää hänen rinnallaan uskollisena ja tukevana. Se on rakkautta. Jos sinä rakastat jotain niin sitä ei hylätä ellei se toinen petä sinua todella pahasti.

Jos olisin ja olisin aina ollut mieheni kanssa onnellinen, niin sokeutuminen tai halvaantuminen ei olisi syy jättää häntä, ei missään tapauksessa. Mutta me olemme nyt kasvaneet erillemme eikä meillä ole enää juurikaan yhteistä, ei mitään puhuttavaa. En usko vastaavani sinulle enää, meillä kahdella on ilmeisesti hyvin erilaiset käsitykset parisuhteesta. Ei parisuhde ole sitä, että toisen kanssa kärvistellään kuolemaan saakka vaikka sydän haikailee jotain muuta. Hyvässä parisuhteessa ei tarvitse haikailla. Ja minähän tässä pettäisin mieheni jos en kertoisi hänelle mitä oikeasti tunnen ja ajattelen. -ap

ja nyt AP:n valmistuttua, on käynyt tarpeetomaksi taakaksi.

ole mitään tekemistä, että onko toinen koulutettu ja toinen amis tms. Minä olen keski-ikäinen nainen, akateeminen ja minulla on miesystävä, joka on myös akateeminen, mutta ihan erilaiselta alalta, ei asuta yhdessä, mutta viihdytään tosi hyvin yhdessä.



Toinen meistä lukee kirjoja, toinen ei.



Toinen rakastaa luontoa, toinen ei.



Toinen tykkää matkustella ulkomailla, toinen kotimaassa.



Toinen asuu maalla, toinen kaupungissa.



Toinen rakastaa liikuntaa, toinen ei.



Toinen on uskovainen, toinen ei.





Ei mitään ongelmaa. Silti löytyy paljon yhteistä.

Miksi sanot, että haikailet muualle ja kuitenkin matkalla ikävöit avomiestäsi niin, että et saa unta?





Valitettavasti vaikutat vähän lapselliselta. Eroa rohkeasti ja anna kumppanillesi mahdollisuus ihmiseen, joka rakastaa häntä aidosti, eikä vain riippuvuuden kautta.

Vaikuttaa siltä, että olette todella ns. kasvaneet erilleen. Nämä ovat niitä tunnepuolen asioita, joita on vaikeaa selittää muille ihmisille. Asiassa tuskin on kysymys pelkästään mielenkiinnon kohteiden kohtaamattomuudesta, vaan jostain todella syvällä olevasta. Tuo "eroahdistus", jota koit matkalla, voi myös olla merkki siitä, että tunnet suhteen olevan loppumassa. En todellakaan usko, että olisit "kykenemätön parisuhteeseen" - senhän osoittaa jo takana oleva pitkä parisuhdekin.



Ainoa neuvo, jonka voin antaa, on olla rehellinen miehelle ja nostaa kissa pöydälle. Hänhän saattaa myös pohtia samaa asiaa. Ja vaikka ero satuttaisikin häntä, ajan myötä hän oppii varmasti arvostamaan sitä, ettet jatkanut hänen kanssaan vastentahtoisesti ja esim. hankkinut lapsia. Ole rohkea, ap. Ensimmäisestä pitkästä suhteesta eroaminen on tosi vaikeaa, mutta kyllä te kumpikin siitä selviätte. Olette vielä nuoria ja olette varmasti joka tapauksessa oppineet toisiltanne paljon arvokasta ihmisenä olemisesta.



Lykkyä tykö!

että ap tulisi eron myötä huomaamaan, että eivät ne muut miehet sen jännittävämpiä ole. Sinulla on todennäköisesti hyvä mies mutta et osaa arvostaa häntä kun olette aina nyhjänneet yhdessä. Siinä mielessä toki voisi olla ihan hyväkin, että eroaisitte ainakin toistaiseksi. Ja tämä (koe)ero pitäisi ehdottomasti toteuttaa ennen lasten tekoa.



Sinänsä minusta kuulostaa, että ap:n ja miehen välillä on enemmän rakkautta kuin keskivertosuhteessa, tuosta ikävästäkin päätellen.

eikä se kerro niinkään syvimmistä tunteista vaan siitä että olit viikon erossa tutusta ihmisestä jonka kanssa olet todennäköisesti nukkunut lukemattomia öitä ja jakanut paljon. Viikko on pelkkä vitsi siihen verrattuna.



Voitteko kokeilla pidempää erossa oloa? Esim sinulle työkeikka jossain tai vaihto ulkomailla, harjoittelu? Siinä ehtisi jo vähän saada etäisyyttä.



Olen itse pyristellyt eroon ensimmäisestä poikaystävästä usean vuoden seurustelun jälkeen ja se oli vaikeaa. Puolen vuoden päästä erosta kärsin kauheat tuskat, nukuin ja itkin vuorotellen mutta tajusin samalla että päätös oli ainoa ja oikea. Eteenpäin elämässä ap hyvä!

vai puhutko heterosuhteesta alkuunkaan? Mieheni tekee reissutyötä ja arvaa itkenkö perään sydänverellä. No en! Mutta miestä rakastan ja suhdetta pitää hoitaa. Oma mies tai minä itse jos testattaisiin suhdetta ja ikävän määrää, yksin pohtisi toinen lopettamista niin sitä en vaan tajua. Todella loukkaavaa käytöksesi miestäsi kohtaan. Missä arvostus? Puhut vaan miten olet toista ylempiarvoinen ja miten miestä ei kiinnosta sinun kiinnostukset, ei kuulosta normaalilta vaatimuksesi. Jätä jo ukkosi, ei todellakaan kannata puhua ajatuksistaan. Miehesi ainakin löytää paremman. Uskon etta moni av-mamma kiljuen ottaisi.

Minä ymmärrän sinua ap. Itsekin olen seurustellut 16-vuotiaasta saakka saman miehen kanssa ja joskus mietin paljonko tässä on oikeaa rakkautta ja paljonko vain tuttuutta ja kiintymystä. En kuitenkaan ole samassa tilanteessa kanssasi, vaan mieheni saa minut yhä nauramaan ja onnelliseksi.



En tiedä mitä sinun pitäisi tehdä. Puhukaa ainakin. Sopikaa vaikka jokin koeaika, jonka jälkeen tienne erkanevat, jos mitään muutosta parempaan ei tapahdu. Sinä yksin et voi tehdä parempaa parisuhdetta ja, jos miehesi oikeasti rakastaa sinua ylikaiken ja haluaa olla kanssasi, niin hän tulee sinua vastaan. Tehkää enemmän niitä asioita, jotka luovat yhteyttä välillenne. Opetelkaa pitämään edes vähän asioista jotka kiinnostavat toista. Tehkää vaikka matka miehen ehdoilla. Katsokaa yhdessä jokin dokumentti ja keskustelkaa. Minun mieheni on kiinnostunut toisesta maailmansodasta ja vaikka se ei kiinnosta minua lainkaan, katson siitä kertovia dokumentteja hänen kanssaan ja yritän keskustella (kysellä) niistä. Mies taas on lähtenyt kanssani käymäään oopperassa, jääkiekko-otteluissa ja opetellut laittamaan kasvisruokaa.



Jos ihminen oikeasti haluaa muuttua, hän kyllä pystyy siihen. Ihmeitä ei tietenkään tapahdu mutta pienet jutut ovat usein niitä tärkeimpiä. Puhukaa, yrittäkää ja luopukaa, jos ette enää löydä sitä yhteyttä. En tiedä miten olet tästä jo miehesi kanssa puhunut mutta joskus se itku oikeasti tekee hyvää. Miehet eivät usein ajattele näitä asioita samalla lailla kuin naiset ja pelkkä tietoisuus tilanteesta ei välttämättä tarkoita, että hän ymmärtää miten vakava tilanne on. Sano suoraan miehellesi, ettet halua jatkaa näin. Sano, että olet ahdistunut. Anna itkun tulla, jos se on tullakseen. Riidelkää, jos se on tarpeen. Ehkä miehesi tarvitsee itkeä kanssasi, jotta arvostaisitte taas toisianne ja löytäisitte toisistanne jotain minkä vuoksi jatkaa. Asettakaa vaikka päivämäärä jona muutat pois, voittehan aina kokeilla erillään asumistakin.

huoltapitävä mies on kaikki mitä tarvitset. Jos seksi sujuu, pidä miehestä kiinni. Ilman häntä kuivetut kuin rusina! Nauti!

...Ap erityisen suuresti, tuntui kuin olisit juuri sanoittanut omaa elämäntilannettani. Sinä selvästi osaat eritellä ja sanoittaa tunteitasi kypsästi, ja itse olen käyttänyt jopa aivan samoja ilmaisuja kanssasi tilannettani pohtiessa!



Meillä tilanne monilta osin sama vaikka yhdessäoloa on vasta parisen vuotta takana ja itselläni se akateeminen, arvostettu valmistuminen on vasta muutaman vuoden kuluttua edessä, mies on valmistumassa - hänkin maisteriksi, mutta "kuivemmalta, kapeammalta" alalta. Ja tuo kuiva ja kapea tuntuu kuvaavan ihan yleisestikin sitä maaperää, jolla hän muutenkin tuntuu liikkuvan. Minä itse kaipaan jotain syvempää, todempaa, eloisampaa...



Minulla on jo vuoden verran ollut näitä epäilyksiä ja suuria ahdistuksia suhteemme suhteen, ja päädyimme siihen ratkaisuun, että menemme pariterapiaan. Ensimmäinen aika on suhteellisen pian jo. Toivon hartaasti että siitä on apua, sillä se on viimeinen oljenkorsi suhteen pelastamisessa... Voisikohan tämä ratkaisu toimia teilläkin? Se myös voisi tuoda tukea päätöksesi suuntaan tai toiseen etkä ainakaan voi syyllistää itseäsi ettet olisi tehnyt "kaikkea mahdollista" jos päädytkin eroon.



Toisaalta pelottaa edes keskustella tästä eroasiasta, kun samalla yritän vielä elää arkea jossa yritän elää "meille", mutta takaraivossa kummittelee kuitenkin koko ajan pelko...



Kirjoitit jossain kohdassa rakastavasi miestäsi jopa enemmän kuin itseäsi. Minusta tuntuu aivan samalta ja hirveintä tässä olisikin juuri se, että mieheen sattuu. Hän on ihana ja kiltti ja haluaa minulle vain parasta, mutta emme kohtaa toisiamme tavalla, joka tyydyttäisi minua, ja tämä ei tunnu enää parisuhteelta. Tämän kaiken jättäminen - uusi, yhdessä rakennettu elämä ja koti, suku, yhteiset ystävät, käytännönkin asiat ja kaikki yhteiset tottumukset - se tuntuu melkein mahdottomalta ajatukselta vielä, mutta kyllä siitä selviäisi, on ystävät, perhe ja muut tukena... Samalla kuitenkin joutuu luopumaan niin suuresta, kuten juuri vaikka miehen lisäksi hänen suvustaan, josta on tullut hyvin läheinen, ja sekin kauhistuttaa. Viime päivinä on helpottanut kuitenkin sen tosiasian tajuaminen, että itsellenihän minä elän enkä voi loputtomiin tukahduttaa omia tarpeitani toimimalla kuten oletan muiden minulta tahtovan...



On kamalaa kun ei tiedä miten toinen pärjäisi jos jäisi yksin... Se olisi hänenkin sanojensa mukaan kamalinta mitä voisi hälle tapahtua. Tuntuu, että olen hänelle koko elämä, mutta hän ei minulle. Ja tästä seuraava syyllisyyden tunne musertaa...



Olisipa jokin hieman privaatimpi foorumi jossa päästä vähän vähemmän julkisesti purkamaan tuntoja. Kaikessa kamaluudessaan viestisi myös toi lohtua: en ole ainut tällaisen ongelman kanssa. Itse odotan sitä pariterapiaa, toivon todella että sieltä saisi työkaluja, tienviittoja ja tukea...



Ps. Olisin otettu jos tilanteen ulkopuoliset huutelijat jättäisivät ketjun rauhaan.

ole mitään tekemistä, että onko toinen koulutettu ja toinen amis tms. Minä olen keski-ikäinen nainen, akateeminen ja minulla on miesystävä, joka on myös akateeminen, mutta ihan erilaiselta alalta, ei asuta yhdessä, mutta viihdytään tosi hyvin yhdessä.

Toinen meistä lukee kirjoja, toinen ei.

Toinen rakastaa luontoa, toinen ei.

Toinen tykkää matkustella ulkomailla, toinen kotimaassa.

Toinen asuu maalla, toinen kaupungissa.

Toinen rakastaa liikuntaa, toinen ei.

Toinen on uskovainen, toinen ei.

Ei mitään ongelmaa. Silti löytyy paljon yhteistä.

Meillä taas ei ole juuri mitään yhteistä. Olen vain yrittänyt nimetä mahdollisia syitä siihen, miksi tähän tilanteeseen on päädytty.

Edelliselle vastaajalle: Mieheni ei ole kustantanut opiskelustani penniäkään, eikä muustakaan elämisestäni. Valmistumiseni itse asiassa viivästyi sillä tein töitä opintojen ohessa. -ap

Miksi sanot, että haikailet muualle ja kuitenkin matkalla ikävöit avomiestäsi niin, että et saa unta?

Valitettavasti vaikutat vähän lapselliselta. Eroa rohkeasti ja anna kumppanillesi mahdollisuus ihmiseen, joka rakastaa häntä aidosti, eikä vain riippuvuuden kautta.

Aivan varmasti olenkin lapsellinen, vähintäänkin kokematon sillä kuten arvata saattaa, mieheni on ensimmäinen poikaystäväni.

Siksi ajatus erosta juuri on niin vaikea, että emme ole oikein onnellisia, mutta erossakin on paha olla. Rohkeutta pitäisi tosiaan löytää, mutta mistä. Siksi kai aloitin tämän ketjun, neuvojen toivossa. -ap

Onnistuisiko se, että muuttaisitte erillenne? Eli pistäisitte suhteen ns. harkinta-ajalle? Kertoisit miehellesi, että haluat selvittää tunteesi häntä kohtaan ja sen, onko parisuhteellanne tulevaisuutta. Se voisi oikeasti selventää, haluatko jatkaa hänen kanssaan.

Jos teillä ei ole lapsia vielä niin ero tässä vaiheessa voi olla todella se viisas ratkaisu. Jotkut ihmissuhteet tulevat jossain vaiheessa tiensä päähän juuri sen takia että toinen kehittyy, toinen ei. Itselläni on tästä kokemusta niin parisuhteissa kuin muissakin ihmissuhteissa. Mikäli kehitystä ei tapahdu, suhde helposti jämähtää paikoilleen, vaatii molempien ponnistelua saada se elpymään ja menemään eteenpäin.

Voi olla, että tapaat vielä miehen, joka jakaa samanlaiset kiinnostuksen kohteet kuin sinä ja jonka kanssa koet henkisen yhteyden. Ystävät voivat toki täyttää sitäkin tarvetta, mutta heidän kanssaan ei olla koko aikaa niinkuin puolison.

Neuvosi on hyvä, mutta käytännössä olen kokeillut sitä jo. Viime kesänä kävin ystävieni kanssa viikon lomamatkalla ulkomailla, ja ajattelin mielessäni, että matka on hyvä tilaisuus tarkkailla kaipaanko miestäni vai olenko helpottunut omasta ajasta. Kaipasin häntä koko ajan niin hirveästi, etten saanut kunnolla unta koko matkan aikana :( Tämänkin vuoksi ero pelottaa ihan hirveästi. -ap

Mutta niin usein vastaanvanlaisissa tilanteissa, kun miettii, lähteäkö vai jäädäkö. Ja älä välitä tuosta jankkaajasta, joka ei tajua, että suhteet muuttuvat, menneiseen EI ole paluuta ja kaikkea ei tarvitse sietää rakkauden nimissä.

Jos rakastat miestäsi, niin toki harkitset, päätöksiä en tehdä yhdessä yössä. Mieti, onko suhteellanne tulevaisuutta, näetkö itsesi oikeasti hänen kanssaan 5 tai esim. 10 vuoden päästä. Keskustele asiasta miehesi kanssa, katso, miten hän reagoi. Teidän molempien täytyy yrittää, mikäli jompikumpi kokee ettei suhde toimi.

Älä anna pelon silti estää tekemästä ratkaisuja silloin, kun ne tilevat ajankohtaiseksi. Joskus kohtalokin saattaa puuttua peliin.

Mikä sinulle on tärkeää, entä miehellesi? Mistä voit luopua ja mistä et? Ihannekumppania voi olla vaikea löytää, mutta vielä vaikeampaa voi olla tyytyminen sellaiseen, joka on vai vähän sinnepäin tai se kakkosvaihtoehto.

Tsemppiä! Toivon, että pääset eteenpäin tilanteessasi, kävi miten kävi.