Mikä on sellainen syy, että katkaisisit välit sukuusi?

Yhden kaverin äiti loukkasi lapsensa puolisoa todella pahasti. Puoliso olisi valmis unohtamaan koko jutun, mutta ko. kaveri ei. Toisaalta ihailen sitä, että seisoo puolisonsa tukena.

eli häpeäisi esim. omaa alkoholiongelmaansa tai rikostaustaansa tms. niin paljon ettei kehtaisi enää kohdata sukulaisiaan, jotka tietäisivät asiasta ja olisivat vaivaantuneita.

Juoppoja ovat molemmat. Äitini on juonut vinttinsä täysin pimeäksi, isäni on väkivaltainen narsisti. Lapsuuteni oli aivan kamala. Kaikki piti mennä isän mielen mukaan, muuten tuli turpaan. Pyrki kontrolloimaan mua vielä aikuisiälläkin, joten pakko oli rajat laittaa. Humalaisia puheluita yötä myöten ynnä muuta mukavaa...jouduin vaihtamaan puhelinnumeronikin salaiseksi.

kun hän joskus puhelimessa vihjaili (humalassa) että olisin joskus aivan pikkutyttönä (tyyliin 3v) hinkannut itseäni hänen polveaan vasten sylissä ollessani ja nauttinut siitä ja yrittänyt vietellä häntä. YÖK! En enää ikinä halua nähdä koko ukkoa, missään!

mutta sukuni jumaloi miestäni eli jos eroaisin niin sukuni jättäisi minut eli kaipa minäkin sitten heidät

Koska heillä on niin pahoja mielenterveydellisiä ongelmia ettei heidän kanssaan pysty olemaan tekemisissä, eivät suostu hakeutumaan hoitoon tai jos hakeutuvat niin kokevat hetken päästä olevansa terveitä ja lopettavat. Jutut ovat sitä luokkaa etteivät kykene olemaan lasten kanssa ollenkaan ja aikuisellekin tulee heidän seurassaan halu paeta paikalta..sairaita ihmisiä.

Minä olen katkaissut välit sukuuni, tätiini ja sisaruksiini.



Syy on se, että en jaksanut enää kuunnella vittuilua, haukkumista, mitätöintiä. En jaksanut niit puhelinsoittoja, joiden tarkoitus oli vain haukkua minua. Puhua vähättelevästi.



Se, että kaksi siskoani riiteli ja sitten kumpikin soitti vuorollaan mulle ja tilitti tapahtuneen - siihen osasin jo suhtautua, en ottanut kantaa. Mutta se, että toinen siskoista ei osannut kasvaa aikuiseksi siitä lapsuuden asetelmasta, missä minä olin mitättömyys - olla sitä sitten vielä aikuisenakin.



Ajattelin, että kun ei minusta yhtään hyvää kohtaa löytä, ei mitään hyvää sanottavaa. Pelkkää moitetta vain.



Siinä samassa veli meni siskon puolelle eikä enää halunnut olla minun kanssani tekemisissä. No, oma vika, haukuin veljenikin, joka oli tapahtumassa X ollut siskon kanssa minua innokkaasti haukkumassa (siskoni on aika dominantti) minä muistutin veljeä hänen omasta elämästään; että ei niillä eväillä parane tulla arvostelemaan toisten tekemisiä, varsinkaan kun ei oikeasti tiedä totuutta.



Toiseen siskoon välit meni, kun hän soitteli mulle kännissä keskellä yötä. Ilmotin, että se loppu nyt, ei yhtään soittoa enää keskellä yötä, soita päivällä ja selvin päin jos on asiaa, jne ja sitten hän laittoi välit poikki.



Tädin kanssa tuli omituinen selkkaus suvun perinnön jakoon liittyvästä asiasta.



Hän oli jo valmiiksi sitä mieltä, että olen hankala, vittumainen ihminen, haastan riitaa. Sitten kun otan yhteyttä ainoaan ihmiseen, jonka kanssa voisi sukuperintöasiasta puhua, niin hänen suhtautuminen olikin että olinkin jo ensimmäisestä puhelusta haastanut aggressiivisesti riitaa.

Niinpä sitäkään ei ole.



No, olisi tietysti kiva jos olisi sukua, jonka kanssa olla tekemisissä, mutta jos se tekeminen on sitä, että tulee aina hukutuksi ja siihen päälle vielä ilmoitetaan, että MINÄ haastan riitaa, kun puolustaudun tai oikasen ikivahat vääristyneet muistot, joissa he eivät ole olleet edes paikalla (tapahtuma x, josta minä kerron, vääristyy heidän muistossa tapahtumaksi xz, jonka kertovat ikään itse olisivat olleet paikalla ja tapahtuma muuttuu aivan toiseksi)



niin olen sitten ilman sukulaisia. Parempi näin.



Hankala ihminen varmaan olen, sillä kovin monia en miellytä, anopillekaan en "kelvannut," tosin ei hänelle kelvannut miehen ex-vaimokaan, ihan väärä miniä oli sekin.

koko sukuun koska halusin elää omaa elämääni itse enkä muiden kontrollin alaisena. Olen ollut päätöksen jälkeen onnellinen enkä kertaakaan kaivannut heitä. Maybe sad but true;)