Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsineet ja palstan muut

on ihan sama tilanne, oli ihan kuin minun kirjoittamani, mutta siihen vielä päälle 2,5 v isosisarus. Ja tämä pimeä vuodenaika.



Aggression tunnistan myös itsestäni ja on vaikea välillä olla huutamatta kun uhmaikäinen oikein koettelee. Olen pakottanut itseni joka päivä liikkeelle lasten kanssa ja yrittänyt nukkua väsymystä pois, huonolla menestyksellä.



Ystäville olen kertonut ja se on auttanut. Oletko jutellut vauvan isän kanssa? Saatko apua häneltä vauvan hoitoon? Meillä auttoi se, että opetettiin vauva juomaan pullosta niin hän voi viettää isänsä kanssa pitempiä aikoja. Kannattaa siis jutella asiasta edes jonkun kanssa, se saa vyyhdin alkusolmut ainakin aukeamaan. Tsemppiä!

mitään diagnosoitua masennusta tms. mutta ensimmäinen vuosi toisen lapseni syntymän jälkeen oli vaikeaa aikaa. Olin hyvin ahdistunut, aggressiivinen, erittäin turhautunut ja levoton ihminen. Joskus tuntui, että elämä on kokonaan pilalla, mikään ei onnistu. Olin omissa maailmoissani aina jos pystyin, ja itkin paljon. Lapsi tuntui vieraalta, ja koin hänen itkunsa ahdistavaksi enkä aina meinannut jaksaa vastata siihen. Välillä olin lapselle vihainen siitä, että hän itki niin paljon. Usein tuli tunne, että olisin mieluiten missä tahansa muualla kuin täällä kotona vankina, mutta kuitenkin, kun olin pois, oli ikävä vauvaa. Kummallisinta oli, että vaikka koin olevani surkea äiti pienemmälle, olin silti isommalle hyvin rakastava, hellä ja kärsivällinen äiti. Oli järkytys muuttua tuollaiseksi kuvailemani ihmiseksi, ja koin siitä ihan musertavaa syyllisyyttä, mutten tiennyt miten korjata asia.



Minulla oli raskausaikana ja synnytyksen jälkeen elämässä paljon muutoksia ja surua, ja ne veivät sen energian mikä olisi pitänyt mennä vauvaan kiintymiseen ja tutustumiseen.



Aika auttoi tässä asiassa, ja kavereiden kanssa juttelu. Huomasin että oli muitakin, joilla oli samanlaisia pettymyksen ja aggressiivisuuden tunteita. Pikkuhiljaa se oma olo alkoi helpottamaan.



Minua auttoi paljon se, että hyväksyin sen turhautumisen oikeutetuksi. Minulla ei ollut yhtäkkiä mitään omaa, ei omaa tilaa, omaa aikaa, muuton vuoksi kavereita oli vähän, ei työtä johon palata, ei yhtään minuuttia miettimisrauhaa. Aina piti olla muita varten, mukautua muiden tahtoon, olla se joka joustaa. Ei mikään ihme että tuntuu ettei saa happea. Ei se ole normaali tila, ja koska olin niin yksin lasten kanssa, en koskaan saanut olla muuta kuin äiti.



Nykyään, kun pienempikin on kohta kaksi, on helppoa olla hänellekin hyvä äiti. Hän huusi sen ekan vuoden ja on muutenkin luonteeltaan voimakastahtoinen ja herkkä, joten huutaa paljon vieläkin, mutta enää se huuto ei aiheuta mussa negatiivisia tunteita, koska sen vastapainoksi on muitakin hetkiä ja muutakin elämää.



Tsemppiä kovasti, ap, kyllä se siitä. :)

Tiedän etten ole ainoa, jolla on tämmöisiä tuntemuksia.. Helpottavaa kuulla, että muillakin on ollut vastaavaa. Kakkoselle: vauvan isä auttaa kyllä ja pääsen onneksi välillä pois kotoa. Tosin sitten se tuntuu välillä vähän itsekkäältäkin, koska tiedän, että mieheni tarvitsisi myös omaa aikaa iltaisin. Miehelle olen puhunut ja hän ymmärtää tiettyyn rajaan tilannetta. Kärsii näistä puuskista eli mielialanvaihteluista kuten itsekin. Mietin sitäkin, onko imetyksellä yhteyttä masennukseen?