Inhottava henkinen ja fyysinen tuska.

Meillä on asumusero tulossa.Vielä neljä viikkoa muuttoon ja vaikeaa on.Erityisesti ne viikot,kun miehen ensimmäisen liiton lapset ovat meillä.Sanon suoraan, että oma paha olo,huoli omista lapsista,katkeruus ja kaikki ovat nyt sitä luokkaa, että minun on vaikea edes sietää heitä.Koko tuleva käytäntö viestittää sitä,että he ovat miehelleni tärkeämpiä kuin yhteiset lapsemme.Tämä raastaa sydäntä,vaikka en lapsiani halua oikeustaisteluille tms. altistaa.



Ikään kuin heidän läsnäolonsa ilkkuisi minulle koko ajan."Meistä taisteltiin pitään ja hartaasti,painukaa te vaan rauhassa elarit kädessä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!" En kykene irtautumaan tästä pahasta mielestä. En kykene olemaan nyt aikuinen tässä asiassa.Kysyin,jos he voisivat olla muuttoon asti enemmän äidillään, mutta eihän se tietenkään käy.Heidän etunsahan on olla etulinjassa taas kerran.



Millä selviän jäljellä olevista viikoista tekemättä itsestäni narria tai ärhentelemättä heille.Tilat on pienet ja suoraan sanottuna voin fyysisesti pahoin heidän lähellään.



Olen pahoillani.En kaipaa kivitystä.