Lapsi kinuaa sisarusta,miten kertoa ettei se ole mahdollista?

Kyllä sen pitää riittää lapselle.



Plus että eihän nuo nyt ole mitenkään sellaisia asioita edes, joista sen kummemmin keskustellaan lapsen kanssa.

Jos ette halua, niin kertoisin suoraan, että äidille ja isälle riittää yksi lapsi. Piste.



Jos ette saa, niin sanoisin, että vaikka äiti ja isä kuinka uutta vauvaa toivoo, sitä ei tule. Että kaikki aikuiset ei saa niin monta lasta kuin toivovat ja että te olette onnellisia, että saitte edes yhden.

tueksi sopivia lastenkirjoja olemassa ja siitä sitten luontevasti keskustelemaan lapsen kanssa.

elämässä ei aina saa mitä haluaa.

Tämä on asia, joka on pelkästään vanhempien päätettävissä, riippumatta siitä haluaako lapsi sisarusta vai ei. Asian voi kertoa ihan tyynesti faktana, että sisarusta ei tule.

että ei ole valitettavasti mahdollista sillä haikara kuoli viime yönä lento onnettomuudessa.

Tämän suuruusluokan asiat eivät todellakaan kuulu lapselle ja jos lapsen antaa osallistua tällaiseen päätöksentekoon, se on jopa lapselle haitallista, koska eihän lapsella ole tuohon resursseja ja kokemus on ainoastaan ahdistava ja turvattomuutta herättävä.



Herää, ap, sinä olet tässä nyt se vanhempi!

Tämän suuruusluokan asiat eivät todellakaan kuulu lapselle ja jos lapsen antaa osallistua tällaiseen päätöksentekoon, se on jopa lapselle haitallista, koska eihän lapsella ole tuohon resursseja ja kokemus on ainoastaan ahdistava ja turvattomuutta herättävä.

Herää, ap, sinä olet tässä nyt se vanhempi!

Meillä on ikäâ jo kymmenen, mutta edelleen välillä tulee noita aikoja jolloin toivoo pikkusisarusta. En tietenkään ole selvittÄnyt, miksei ole tullut enempää, se ei ole minusta kymmenvuotiaankaan asia. Mutta minusta on tärkeetä kuitenkin hyvÄksyä sekin, että lapsi kaipaa sisarusta ja senkin pitÄâ olla tunne josta voi keskustella.



Eli, olen sanonut, että ei vauvaa voi kenellekään luvata, se tapahtuu jos tapahtuu, mutta se on kaunis ajatus. Sitten olen yksinkertaisesti vaan kysellyt, miksi se asia olisi niin tärkeä ja mitä varten sisarus olisi kiva, jne...



Varmasti lapset kokevat asiat eri tavoin, toiselle voi olla, että juttu menee itsetään ohi pienessä ajassa, mutta jos lapsi selvästi toivoo sisarusta enemmänkin kuin ihan satunnaisia pyyntöjä esittäen, niin kyllähän siitä pitää voida keskustella lapsen kannalta, jotta asia ei jää kuitenkaan painamaan mieltä. Varsinaiset syyt on kuitenkin minusta parasta jättÄä selittämâttä, ne on turhan rankkoja lapselle, jos ei sitten ihan vain voi sanoa, kuten tuossa ylhäällä joku, että meille ei vaan ole tullut enempÄä lapsia. Usein asia on hiukan monimutkaisempi, mutta sen enempää ei juuri kannata selittää. Mutta musta aikuisen on kâsiteltävä asia itse sen verran selkeästi omassa päässâ, että pystyy lapsen kanssa juttelemaan lapsen tunteista siinäkin asiassa, eikä itse ahdistu siitÄ, että lapsi kyselelee ja pyytää. summa summarum, tarkoitan siis vain sitä, että mitä tahansa aikuiset päättâä tai mihin päätyy, niin lapsella on kuitenkin oikeus toivoa sisarusta ja keskustella asiasta vanhempien kanssa tuntematta, että siitä teemasta ei kannata edes keskustella, tai siitä teemasta vanhemmille tulee paha mieli tms.

Tämän suuruusluokan asiat eivät todellakaan kuulu lapselle ja jos lapsen antaa osallistua tällaiseen päätöksentekoon, se on jopa lapselle haitallista, koska eihän lapsella ole tuohon resursseja ja kokemus on ainoastaan ahdistava ja turvattomuutta herättävä.

Herää, ap, sinä olet tässä nyt se vanhempi!

Ei kai se ole curling-vanhemmuutta, että vanhemmasta TUNTUU PAHALTA lapsen toive joka ei voi toteutua? Varsinkin siinä tapauksessa, jos vanhemmat itsekin toivoisivat sitä toista lasta, mutta sen saaminen ei vaan ole mahdollista. Eihän silloin ole mitään vastuuta tai päätöstä annettu lapsen tehtäväksi, vaan ap ainoastaan suree miten lapsen saisi ymmärtämään asian kun se on vanhemmillekin vaikeaa hyväksyä.

Itse saattaisin sanoa lapselle, että perheitä on monenlaisia, lapsia ja aikuisia voi olla eri määrä. Jossakin toisessa perheessä voi olla monta lasta mutta ehkä vain yksi vanhempi. Teidän perhe on tällainen että on kaksi vanhempaa ja yksi lapsi.

Olenko ihan hakoteillä siinä, että kuvittelen "tuntemattoman" pelottavan enemmän? Eli jos lapsen pikkusisaruskyselyt torpataan alas toteamalla, että "joo, kaunis ajatus, mutta aina ei saa sitä mitä haluaa", niin jotenkin koen lapselle jäävän enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.



Miksi lapselle ei voi suoraan sanoa, että me isäsi kanssa ei haluta enempää lapsia, että yksi lapsi on meille tarpeeksi, tämä on meidän aikuisten päätös ja niin se vaan on. Tai jos niitä vauvoja ei tule vaikka haluais, niin sanoa se. Että joo, mekin isäsi kanssa on toivottu toista lasta, mutta ikävä kyllä ei ole sitä saatu. Että lapsilukua ei voi itse päättää ja että teidän perhe on yksilapsinen, eikä se asia muuksi muutu.

Tämän suuruusluokan asiat eivät todellakaan kuulu lapselle ja jos lapsen antaa osallistua tällaiseen päätöksentekoon, se on jopa lapselle haitallista, koska eihän lapsella ole tuohon resursseja ja kokemus on ainoastaan ahdistava ja turvattomuutta herättävä.

Herää, ap, sinä olet tässä nyt se vanhempi!

Ei kai se ole curling-vanhemmuutta, että vanhemmasta TUNTUU PAHALTA lapsen toive joka ei voi toteutua? Varsinkin siinä tapauksessa, jos vanhemmat itsekin toivoisivat sitä toista lasta, mutta sen saaminen ei vaan ole mahdollista. Eihän silloin ole mitään vastuuta tai päätöstä annettu lapsen tehtäväksi, vaan ap ainoastaan suree miten lapsen saisi ymmärtämään asian kun se on vanhemmillekin vaikeaa hyväksyä.

Itse saattaisin sanoa lapselle, että perheitä on monenlaisia, lapsia ja aikuisia voi olla eri määrä. Jossakin toisessa perheessä voi olla monta lasta mutta ehkä vain yksi vanhempi. Teidän perhe on tällainen että on kaksi vanhempaa ja yksi lapsi.

curling-vanhemmuutta, jos lapsen annetaan ymmärtää, että hänen toiveellaan voisi olla vaikutusta siihen, tuleeko sisaruksia vai ei. Lapsen pitää ymmärtää, että hänen toiveensa ei ole sellaisessa millään tavalla osatekijänä.

miten kertoa lapselle.



Ei hän kysynyt saako itse tuntea jotenkin.



Lapselle ei yhtä kaikki pidä sanoa yhtään mitään muuta kuin että meidän perhe on nyt tällainen ja sitten vaikka kertoa millaisia muita perheitä on.



Siinä se.



Ei lähteä vellomaan tai herättelemään vääriä toiveita tai yhtään mitään muutakaan.

kyllä meki haluttais lisää, mutta äiti ei uskalla, kun se pelkää raskauskomplikaatioita ja pelkää kuolevansa synnytykseen tai että vauvasta tulee pahasti vammainen?

kyllä meki haluttais lisää, mutta äiti ei uskalla, kun se pelkää raskauskomplikaatioita ja pelkää kuolevansa synnytykseen tai että vauvasta tulee pahasti vammainen?

Kerrotaan, että näistä asioista ei aina voi itse päättää, ja näyttää siltä, että meille ei nyt vain tule lisää lapsia.

Itse olen ollut ainut lapsi ja muistan kun aina kyselin että miksen saa sisarusta.



Syyt ei ollu missään terveydellisessä puolessa, vaan yksinkertasesti siinä et vanhemmillani oli todella huono liitto ja ongelmia itselläänkin ja minua ei oltu saatu kauhean nuorena kummiskaan vaan 32v.



Itsekin olin joku 3-4v. kun aloin ekan kerran sitä sisarusta kyselemään joten vanhempani olivat tuolloin 35-36v. kai siis ajattelivat etteivät viitsi tuossa iässä enää toista vauvaa ruveta tekemään. Eli ikäkin jos oli se asia. Vaikka kyllähän siinä aikaa olisi ollut jos noin keskimääräsesti miettii et naisella on aikaa tehdä kaikki lapsensa ennen 50v.



No, miehen puolelta onkin taas sisaruksia vaikka muille jakaa. Hänellä on 4 sisarusta. Käynyt aina kateeksi.



Mutta jos syy on terveydellinen ettei pysty sen takia lapsia enää saamaan, niin sitten katsot lapsen ikää ja sen mukaan koitat selittää asiaa. Tosin 4veelle tuskin kannattaa ruveta vakavasti näistä asioista puhumaan, 10-vuotiaalle voikin jo sitten kertoa kun ymmärtää elämänmenosta paremmin.



Mutta jos syy ei ole terveydellinen niin miksei ap sitä sisaruksen tekoa voisi harkita? paljon teillä on ikää? eikö se olisi kiva kun tietää että voi saada tyttöjä ja poikia niin jos saisitte tällä kertaa sen toisen sukupuolen. :) sisarus on kuitenkin elintärkeä asia! siitä on tukea eritavalla vaikeempina hetkinä esimerkiksi kuin ystävistä ja ystäviäpä aina ei välttämättä olekkaan, voi joutua kiusatuksi tms. niin sillon jos yleensä on veri vettä sakeampaa niin se et sisarus tukee, puolustaa, vedetään yhtä köyttä. Auttaa jaksamaan! kun on kaveri siellä kotonakin. Vanhemmista ei tällästä tukea ja kaveria saa leivottua vaikka kuinka yrittäs.



Synnytys tietty sattuu ja ainahan on siinä kaikkia riskejä. Mut Suomi on kuitenkin sen verran hyvin kehittynyt maa terveydenhoito asioissa et lähes kaikki komplikaatiot pystytään hoitamaan kuntoon ja harva oikeasti synnytykseen kuolee! itseäni ei edes estä tuo perkeleenmoinen kipu... mä oon päättäny et vaikka se sattuu kuinka, niin lapselta en silti sisarusta evää!! kun itse tiiän mitä se ainoana lapsena oleminen on, se on välillä hyvin perseestä suoraan sanottuna ja ei sitä koe et meillä on normaali ja kokonainen perhe kun huomaa et muihin niihin ns. normaaleihin perheisiin kuuluu sisarukset jne.



Se kipu ei kuitenkaan kestä kun sen yhen päivän ja sit on ruljanssi ohi ! sillä ajatuksella oon ite selvinny...

Niin miksei voisi harkita adoptiota?

Tai sijaisperheeksi ryhtymistä?



Onhan näitä mahdollisuuksia.



Moni sellainenkin lapsi joka ei pysty asumaan omassa kodissaan, omien vanhempien kanssa, tarvitsee apua ja jos auttaisitte niin lapsi olisi varmasti erittäin kiitollinen.



Näin ollen oma lapsesikin pääsisi solmimaan sisarrussuhteita.



Kun suhteiden ei aina tarvitse olla biologisia tullakseen niistä tiiviitä! :)

Heitä ei todellakaan kaikki saa, jonot on monta vuotta pitkät, joten hyvällä tsägällä ap:n lapsi saisi pikkusisaruksen teininä...



Ja se on muuten sisarus, ei mikään ihme sisaRRus. Miten joku voi kirjoittaa noin väärin??

Millainenhan pain in the arse mäkin olen ollut lapsena vanhemmilleni jos oon kärttänyt pikkusisarusta kun sain sen vihdoin 9-vuotiaana niin vasta silloin mulle selvis, että äiti oli kärsinyt jotain ziljoona keskenmenoa siinä vuosien saatossa...

Kuitenkin sisarus on sisarus. Väliäkö loppujen lopuksi kauheasti sillä ikäerolla. Ja jos ikäero on nyt alle 18v. niin ei se niin kamalaa ole, vaikkei pienenä olisikaan kauheasti yhteistä tekemistä. Aikuisuudella enemmänkin sitten..



Ja ei kai se adoptio nyt niin kamalan pitkä ruljanssi ole? eikö se ota korkeintaan 2-3 vuotta ja jos kaikki asiat on kunnossa niin sitten saadaan se lapsi perheeseen? eli ap:n lapsi tulisi olemaan 6-7v. jos rupeavat nyt adoptiota hoitamaan. Eli kaukana teinistä!