Mitä tehdä, kun omat lapset ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia?

Joten sympatiseeraan täysillä:)

jos vaan resursseja on, niin sitten vaikka liikunnallisuuden tukemista tutustumalla eri lajeihin jne. Auttaako, jos yritätte lasten kanssa pihalla ollessa ohjata heitä liikkumaan, kilpailuilla tmv? Ja nyt talvellahan on hyvä lumilinnojen rakennusaika, sellaisen luulisi kiinnostavan.



Kaikkia ei vain liikunta kiinnosta, mutta niillekin lapsille on pakko yrittää löytää jotain liikunnallista tekemistä ihan terveyden ja tietysti koulussa pärjäämisen vuoksi. Ja nimenomaan opettaa lapsille, kuinka löytää hauskuus siitä liikkumisesta.

Esim. mikä liikuntalaji olisi heille mieluisaa, joita voisivat kokeilla ja ehkä löytää sitä kautta innon?



Toisaalta lapsetkin ovat omia persoonia kiinostuksen kohteineen, jotkut tykkää lukea, harrastaa musiikkia, askarrella jne. enemmän kuin urheilla.

Mun miehen lapset on tommosia, tosin nyt jo yli 10v molemmat. Joskus kun pakotettiin hetkeksi ne ulos, niin istuivat ikävystyneen näköisinä terassituoleilla ja kävivät vuorotellen kysymässä, saako tulla sisälle. Kyse oli siis siitä, että olisivat edes kerran kauniina kesäpäivänä ulkoilleet.



No siis nykyään ei aktivoida enää, eikä raahata väkisten, eli lähinnä oikeasti toinen pelaa minecraftia ja toinen katsoo netflixistä sarjoja toisten perään, tyyliin 8h lauantaisin ja sunnuntaisin.

itse ottaisin varmasti pelit, nettin ja tv:n kokonaan pois.

Katsoisin, mitä lapset sitten tekisivät.

Kokeilun pitäisi olla pitkäkestoinen siis viikkoja, etteivät vain jäisi odottamaan riippuvuuksiensa palautumista.

Hmm. Muhun iskee välillä tassukkamutsikausi. Se on sellainen, että vienosti kivasti ehdottelen pihaleikkejä lapsille tai kyselen läksyjen perään (lapset kouluiässä). Taudinkuvaan liittyy myös kohtelias ystävällinen pyytely, josko mies vaikkapa veisi roskat tai jotain.



jooo ei tapahdu. Lapset kärttää pleikkaa ja wiitä ja läksykirjan alla on nintendo. Roskat haisee ovelle asti, kunnes minä ne vien.



Sitten taas ajattelen että tää ei kyllä käy, ryhdistäydy nainen! Nintska takavarikkoon, lapset ulos eikä takasin oo tulemista kahteen tuntiin, kännykällä tarkastetaan etteivät ole kavereilla. Jos valittavat, että on tylsää, sanon että tylsyys on hyväksi aivoille. Luovuus kehittyy. Ja seuraavaksi läksyt ja soittoläksyt ja huoneen siivous, kiitos, hommiin vaan. Jos mankuu vastaan, karkkipäivä peruttu ja niin edelleen. Miehellekin käskyjä, ei pyyntöjä.



Natsimutsin taloudessa hommat toimii hyvin ja tasa-arvokin kukoistaa. Parempi onkin, muuten tulee huutoa. Lapset on jossei nyt reippaita, niin aikaansaavia kumminkin, yllättävän iloisiakin. Mies kantaa vastuuta oma-aloitteisestikin, koska muuten hullu akka suuttuu. Asiat on raiteillaan. Vähitellen vaan alkaa käskyttäminen tympiä ja palaan vanhaan mukavan ihmisen rooliin. Samalla ympäriltä perhe lurtsahtaa ihan olmeiksi taas.



Kuulostaa, että sinäkin vähän liikaa kyselet, haluaako ne lapset ulkoilla tai opetella uimaan tai huvittaako se hiihto. Älä kysele, komenna. Moni asia on kivaa vasta, kun sitä on opetellut tarpeeksi. Joistain asioista ei tule kivaa ikinä, mutta silti pitää opetella. Moni inhoaa uintia, harva kai haluaa olla uimataidoton. Väkisin tuputtaminen on varmaan toiselta nimeltään kasvatusta.



Vielä tämäkin: silloin kun olen kiva tassukkamutsi, lapsille ilmestyy tosi äkkiä sellainen omituinen käsitys, että mitään ei tarvitse tehdä jossei se huvita. Kun olen natsimpi, ne ei edes pysähdy kuulostelemaan itseään, että sattuisiko tämä ulkoilu tai pöydän kattaminen just nyt huvittamaan minua, vaan ne tekee kun sanotaan. Siitä se tekemisen riemukin sitten saa helpommin alkunsa, kun ei ole niin tahmeaa koko ajan.

Tuollainen mä olen omilleni, mut miehen lapsille en oo kehdannu.



- tuo yks kommentoija

itse ottaisin varmasti pelit, nettin ja tv:n kokonaan pois.

Katsoisin, mitä lapset sitten tekisivät.

Kokeilun pitäisi olla pitkäkestoinen siis viikkoja, etteivät vain jäisi odottamaan riippuvuuksiensa palautumista.

Olin juuri tuollainen lapsi (no siihen aikaan nyt ei ollut pleikkareita eikä DVD:itä, mutta kirjoja oli), enkä voinut kuvitella mitään kamalampaa kuin ulkoilu ja liikunta. Kauheaa olisi ollut, jos joku olisi yrittänyt pakottaa.



Laiska ja mukavuudenhaluinen olen edelleen aikuisenakin. Kaikki eivät vaan koe "tekemisen riemua" liikunnan ja ulkoilun parissa. Ja joo, tiedän kyllä, miten liikunta on välttämätöntä ihmiselle ja plää plää plää...

Riehutteko, hullutteletteko, nauratteko maha kippurassa kun opettelette uusia taitoja? Jos te ette omalla esimerkillänne näytä, kuinka hauskaa teillä (kaikilla) on kun liikutte yhdessä, niin aika paljon on vaadittu, että lapset tykkäisivät automaattisesti liikkua.

Siihen auttaa se, että sinä menet mukaan. Ulos mars!

Lapset tekevät kyllä asioita, mutta haluavat kaverin mukaan. Jos ei ole kaveria, joka on aktiivisempi kuin itse, niin se homma jää aikuiselle.



Minä kamppailun nyt sen kanssa, ett mitä kun minua itseäni ei ulkoilu kiinnosta...?

siis tietenkään se ei tarkoita, että koneella notkutaan päivät pitkät, mutta itse en ole koskaan välittänyt ulkoilemisesta, en lapsena, en aikuisena. Sen sijaan olen lapsena viritellyt sisälle mitä mielenkiintoisempia leikkejä, lukenut, piirtänyt/maalannut jne. Ei kaikki tykkää liikunnasta ja ulkoilusta. Itse käyn kävelyllä ja se riittää. En retuuta omianikaan väkisin pihalle, jos sisällä on kivat leikit menossa.

Hmm. Muhun iskee välillä tassukkamutsikausi. Se on sellainen, että vienosti kivasti ehdottelen pihaleikkejä lapsille tai kyselen läksyjen perään (lapset kouluiässä). Taudinkuvaan liittyy myös kohtelias ystävällinen pyytely, josko mies vaikkapa veisi roskat tai jotain.

jooo ei tapahdu. Lapset kärttää pleikkaa ja wiitä ja läksykirjan alla on nintendo. Roskat haisee ovelle asti, kunnes minä ne vien.

Sitten taas ajattelen että tää ei kyllä käy, ryhdistäydy nainen! Nintska takavarikkoon, lapset ulos eikä takasin oo tulemista kahteen tuntiin, kännykällä tarkastetaan etteivät ole kavereilla. Jos valittavat, että on tylsää, sanon että tylsyys on hyväksi aivoille. Luovuus kehittyy. Ja seuraavaksi läksyt ja soittoläksyt ja huoneen siivous, kiitos, hommiin vaan. Jos mankuu vastaan, karkkipäivä peruttu ja niin edelleen. Miehellekin käskyjä, ei pyyntöjä.

Natsimutsin taloudessa hommat toimii hyvin ja tasa-arvokin kukoistaa. Parempi onkin, muuten tulee huutoa. Lapset on jossei nyt reippaita, niin aikaansaavia kumminkin, yllättävän iloisiakin. Mies kantaa vastuuta oma-aloitteisestikin, koska muuten hullu akka suuttuu. Asiat on raiteillaan. Vähitellen vaan alkaa käskyttäminen tympiä ja palaan vanhaan mukavan ihmisen rooliin. Samalla ympäriltä perhe lurtsahtaa ihan olmeiksi taas.

Kuulostaa, että sinäkin vähän liikaa kyselet, haluaako ne lapset ulkoilla tai opetella uimaan tai huvittaako se hiihto. Älä kysele, komenna. Moni asia on kivaa vasta, kun sitä on opetellut tarpeeksi. Joistain asioista ei tule kivaa ikinä, mutta silti pitää opetella. Moni inhoaa uintia, harva kai haluaa olla uimataidoton. Väkisin tuputtaminen on varmaan toiselta nimeltään kasvatusta.

Vielä tämäkin: silloin kun olen kiva tassukkamutsi, lapsille ilmestyy tosi äkkiä sellainen omituinen käsitys, että mitään ei tarvitse tehdä jossei se huvita. Kun olen natsimpi, ne ei edes pysähdy kuulostelemaan itseään, että sattuisiko tämä ulkoilu tai pöydän kattaminen just nyt huvittamaan minua, vaan ne tekee kun sanotaan. Siitä se tekemisen riemukin sitten saa helpommin alkunsa, kun ei ole niin tahmeaa koko ajan.

Annoit oikeasti ajattelemisen aihetta. Olen tosiaan hieman liian vässykkä, kokeilen natseilua seuraavaksi :)

Minulla olisi vielä lisäkysymys teille, joiden lapset ovat reippaita ja liikunnallisia, tyyliin viisivuotaisina jo hiihtokisoissa jne. Ovatko he itse ilmaisseet halunsa näihin harrastuksiin tai osoittautuneet turhautuneiksi jos eivät pääse liikkumaan, vai oletteko te vanhemmat määrätietoisesti pitäneet tähtäimessä että lapset urheilee, ja sitä myöten siitä on tullut osa arkea?

Ap

Meillä ei ole koskaan olleet kiinnostuneet mistään liikunnasta ja ainoa harrastus on tietokonepelit, kuten meillä vanhemmillakin. Eipä siinä mitään ongelmaa. Erittäin hyvin ollaan elämässä pärjätty me aikuisetkin ilman minkäänlaista kuntoliikuntaa, ja niin tulevat lapsetkin pärjäämään.

Voin omasta kokemuksestani kertoa, että sisarukset voivat olla hyvinkin erilaisia, vaikka kasvatustapa on ihan samanlainen.



Meillä minä olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut kaikesta liikunnasta, joten ihan omasta tahdostani kilpailin jo 3-vuotiaasta alkaen. Ala- ja yläasteikäisenä lajeihini kuului erikseen ja yhtäaikaa hiihto, maastojuoksu, yleisurheilu, koripallo, urheilukerhot.. Ja kaikkiin siis halusin ihan itse osallistua, kotoa tuli kyllä rohkaisua jos halusin, mutta kukaan ei koskaan pakottanut harjoittelemaan tai kilpailemaan.



Kun taas veljeni inhosi jopa koululiikuntaa. Ulkoili kyllä kavereiden tai minun kanssani, mutta ulkoilu oli lumilinnan rakentamista, majan rakentamista tms., mutta ei missään tapauksessa mitään, mitä voisi laskea urheiluksi. Veljeni piti myös lukemisesta, ja kulutti siihen paljon aikaa.



Eli se on myös niin paljon luonteesta kiinni, millainen lapsi on ja mistä se kiinnostuu. Toki aikuiset voivat ohjata tiettyyn suuntaan, mutta aina ei sekään auta.