Kun lapsi löytää äitinsä itkemästä

eihän sitä syytä nyt tarvitse kertoa jos ei halua tai asia on sellainen että lapsi sitä ei ymmärtäisi. Mutta eikö olisi hyvä selittää että äiti on nyt vähän surullinen mutta ei ole mitään hätään ja kohta on taas parempi mieli. Jokaisella on välillä paha mieli niinkuin sinullakin mutta olo siitä aina paranee ja sitten vielä kertoa ettei se ole tytön syy että äiti itkee vaan aikuisten asioita. Ettei lapsi vain syytä itseään. Mutta ehkä ne itkut olisi parempi itkeä silloin kun lapsi nukkuu tms. Ettei sen tarvitsisi nähdä äitiä surullinsena. Jos itku johtuu esim. jonkun kuolemasta niin voihan sitä aina sanoa että äidillä on kova ikävä sitä ja sitä henkilöä. Ja jos itkun syy on joku muu kun kuolema niin sitten pitäs ottaa jo itseään niskasta kiinni eikä itkeä viikko tolkulla kun viestistäsi saa sen kuvan että tämä on jatkunut ja jatkunut ??

On ihan hyväksi lapselle nähdä että aikuisillakin on kaikenlaisia tunteita, että hekin itkevät joskus. Syytä ei ole pakko kertoa toki, eihän kaikki asiat ole lapsen ymmärrettävissäkään. On ihan ok sanoa vaan vaikka että äiti on nyt surullinen.

itkemästä, mutta meillä itkeminen oli jotenkin hävettävää, en mennyt äidin luokse lohduttamaan tms, vaan suljin oven ja yritin teeskennellä etten olisi nähnyt mitään.



Nyt aikuisena ajattelen, että pahinta ei ollut äidin itkeminen vaan se, ettei asiasta puhuttu mitään. Olisi edes sanonut, että tule tänne, halannut ja sanonut, että äiti on vähän surullinen ja itkee siksi, se on ihan normaalia kun ihminen on surullinen. Ja että kaikki ihmiset on joskus surullisia, ei sitä tarvitse pelästyä.



Minun on ollut aina kovi vaikea näyttää tunteitani, en pysty itkemään toisten nähden tai jos joku toinen itkee, menen hämilleni ja tahdon lähteä pois. Ei kivaa.

Mä löysin usein (ainakin itsestä silloin untui, että usein) mun äidin itkemästä ja vaikka olin pieni, mua alkoi ahdistaa ja aloin pelätäkin. En äitiä tietenkään, vaan se tunnelma oli jotenkin niin outo. Muistan nuo oikein hyvin, vaikka olen jo keski-ikäinen. Äidin itkut tulee vieläkin silloin tällöin mun uniin.

Kaveri ei ollut näyttänyt itkujaan lapselle ja sitten kun veljensä kuoli, kaveri romahti täysin.



Ja 7vuotias tytär "sekosi" siitä täysin. Se paniikki, se hätä mikä pienelle lapselle tuli, kun äiti murtui. Tytär lopetti syömisen lähes kokonaan, sokerit alkoivat heitellä pahasti.. koulu alkoi mennä penkin alle.



Sitten tämä kaveri vielä päätti salata lapselta veljensä kuoleman, ettei tuo lapsi vaan enempää sairastuisi. Eno ja lapsi eivät olleet läheisiä, mutta joskus tavanneet.



Kuolema ja itku ovat normaaleja ihmiselämään kuuluvia toimintoja, älkää ihmiset tukahduttako niitä. Ei ole häpeä itkeä!!



Kaveri on tehnyt lapselleen aika monta karhunpalvelusta. Onneksi tytär alkaa olemaan oma itsensä, tapahtumasta on reilu puolivuotta.



Toinen ääripää on sitten taas mä, joka nyt itken milloin mistäkin asiasta. Surusta, ilosta, telkkarista... liikutun todella vähästä. Meillä lapset jo kuittaa nauraen: "ja taas se itkee!"



Pari esimerkkiä ja tiedä sitten onko kumpikaan se ns. oikea vaihtoehto. Luulenpa, ettei meidän lapset ainakaan traumoja ole saaneet. Korkeintaan nolostuvat, kun koulussakin itken.

Sanoisin, että on erittäin hämmentävä kokemus lapselle, ja hämmennys taas aiheuttaa epävarmuutta ja pelkoja.



Jos asia on vakava, eihän sitä asiaa tarvitse lapselle kertoa, mutta sanoittaa ja selittää ainakin tunteitaan "itken koska olen surullinen, menee kohta ohi, äitikin joskus itkee, joskus voi olla surullinen" jne jne jne.



Jos asiasta ei sano mitään ja itkee piilossa, lapsi kokee asian ahdistavaksi ja voi "traumatisoida". Ainakaan tuo ei ole lapselle hyvä esimerkki, ettei saa näyttää tunteitaan julkisesti.

Mun mielestä lapselle kuuluu näyttää että on sallittua itkeä ja surra, mutta jos lapsi yllättää itkemästä täytyy lapselle selittää miksi itkee,jos asia on semmoinen ettei lapselle voi kertoa oikeaa syytä, on keksittävä jotakin ettei jää epätietoisuutta, hämmennystä ja pahaa mieltä. Jos on paha mieli, saa itkeä, esim. minä, aikuinen ihminen olin aika poissa tolaltani kun jouduin viemään lopetettavaksi kissamme, lapselle kerrottiin että kissan täytyi muuttaa uuteen kotiin jne. lapsi näki mun itkevän tapauksen jälkeen, kerroin hänelle rehellisesti että minua itkettää koska harmittaa ettei kissa voinut asua meidän kanssa ja että mulla on ikävä..

Näin ei jää tunne, että se on jotenkin kamalaa ja siitä ei saa puhua. Lapsi on vaan sitten tullut halimaan ja sanonut, ai, ai, äitillä on masu pipi.



Isommalle olen sanonut sitten siitä, että on paha mieli jostakin tai on surullinen. Ja jos syy on sellainen, että voi kertoa, niin kerron ja puhutaan siitä. Jos syytä ei voi kertoa, niin sitten vähän kaunistelen valkoisella valheella.



Mun mielestä lapsi saa nähdä äidinkin itkevän, mutta se ei saa jäädä möröksi lapsen mieleen. Se pitää selittää.

Äidilläkin voi olla joskus paha mieli. Surullisuuden salaaminen lapselta ei onnistu vaikka salassa itkisitkin, koska lapsi kyllä vaistoaa ettei kaikki ole kunnossa. Lapsi vaistoaa kyllä todella herkästi äidin tunnetilat, joten "esittäminen" on turhaa.



Et voi todellisuudessa lastasi "suojella" surultasi. Tosiasiassa teet karhunpalveluksen jos opetat lapselle, ettei tunteitaan saa näyttää. Näin hänkin vain oppii salaamaan todelliset tunteensa, koska ottaa sinusta mallia kaikessa.



Minäkin olen joskus itkenyt katkerastikkin ja lapseni ovat nähneet ja eläytyneet myös suruuni itkemällä. Olen kuitenkin aina selittänyt lapsille miksi olen itkenyt. Jos itkun asia on ollut sellainen mitä lapsen käsityskyvyllä ei vielä ymmärretä niin pyrin selittämään asian niin, että lapsikin ymmärtää.



Kaikkea ei tietenkään tarvitse kertoa. Ja aina on hyvä ottaa huomioon lapsen kehitystaso. Mutta jos lapsi jää epävarmuuteen niin se ahdistaa varmasti paljon enemmän, kuin elämän tosiasiat ja lapselle voi tulla tunne, että hän on jotenkin aiheuttanut äidille pahan mielen jos asiasta ei ollenkaan puhuta. Jos itkusi syy on sellainen ettei sitä voi lapselle kertoa niin sano vaikka, että "äidilläkin on joskus paha mieli ja silloin äitiä itkettää niinkuin sinuakin jos sinulla on paha mieli" Mutta kerro ja osoita myös, ettei itkusi johdu lapsestasi, vaikka halaamalla ja ottamalla hänet syliin.



Tosiasia on, ettei lapsia voida suojella ikuisesti kaikilta elämän tosiasioilta. Lasten on hyvä oppia, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja kun he näkevät, että vaikka äitiä joskus itkettääkin niin äiti selviytyy siitä, joten lapsikin voi selviytyä. Liika suojeleminen ei vahvista lapsen itsetuntoa, eikä anna oikeanlaista maailmankuvaa. Eikä liialla suojelemisella kasvateta vahvoja elämästä selviytyviä aikuisia. Tietenkin lapsen kehitystaso täytyy aina ottaa huomioon.

Siis itkeminen on luonnollista. Lapsi ja aikuinen saa ja heidän pitääkin itkeä silloin kun on paha olla. Lapselle voi kertoa, että äiti on väsynyt, surullinen jne, siksi minä itken. Ja itkemisen jälkeen olo helpottaa.