Lue keskustelun säännöt.
Minulla oli vkl 41-v syntymäpäivät, toinen vanhempi ei muistanut ollekaan, toinen tekstarilla.
26.11.2012 |
Hei!
Jäin vain miettimään, että näinkö tärkeä minä olen vanhemmilleni ollut. Vanhenpani ovat eronneet, äitini laittoi tekstarin.
Sinällään "hauska", että sain tekstarin myös ex-mieheni vanhemmilta sekä jopa lahjan uuden mieheni vanhemmilta.
Mitä ajatuksia teissä herättää tämmöinen?
Kommentit (34)
Itse en ole saanut kotoa muuttamisen jälkeen (silloin 19v) ainuttakaan lahjaa koskaan, en mitään synttärikortteja, tekstareita tai puheluita, eikä ole yksikään lapsistanikaan saanut koskaan mitään noteeraamista . muuttoni jälkeen vanhempani lopettivat yhteydenpidonkin, ei enää soittoja kosaan, ei pyydetty jouluksi kotiin tms. Oli kiva yksin viettää joulut tyhjässä opiskelijasolussa...
Mun vanhemmat oli tunnekylmiä ja tylyjä jo lapsuudessa, kait ne ajatteli että kotoa kun muuttaa niin heidän ei tartte enää ponnistella yhtään. Lapsenlapsiaan ovat vaivautuneet näkemään yhden kerran viiden vuoden aikana, sekin tapahtui sukujuhlissa, ei ne nyt vartavasten alkaisi ajamaan 200km matkaa....
Ap, kaikille ei vaan riitä kovin hyviä vanhempia. Mutta onnittelut minulta syntymäpäiväsi johdosta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olla muistamatta oman lapseni syntymäpäivää.
Ja kyllä, minä olisin halunnut erilaiset vanhemmat. Lämpimät ja välittävät. Omani eivät olleet sellaisia ja kun seuraan miehen suhdetta omiin vanhempiinsa huomaan, mistä olen jäänyt paitsi. Se oli se pointti :).
Kenen tahansa muun syntymäpäivän luulisi unohtavan, mutta ei sentään oman lapsensa.
ap
En ole itsekään mikään "syntymäpäivä-ihminen", mutta olisihan se kiva, että edes kerran vuodessa omat vanhemmat muistaisivat :D
ap
mielipahani. Ja kiitos onnitteluista :).
Ei minun elämäni tähän kaadu, kunhan vaan kerroin, että näin meillä. Elämä jatkuu ja ensi vuonna voi olla, etten saa edes sitä tekstaria äidiltäni. Näin se menee :D
Hyvää päivää teille kaikille.
ap
syntymäpäivä- muistaja. Mutta se ei todellakaan tarkoita sitä, ettenkö muuten muistaisi tai välittäisi perheestä tai ystävistäni, kuten täällä jotkut näyttää ajattelevan.
Pidän kyllä noin yleensä aika ahkerasti yhteyttä lähipiiriin, korttejakin laitan, jos osuu silmiin joku osuva, kiva kortti, josta tulee joku ihminen mieleen. Vien tuliaisia kyläillessä, autan tarpeen mukaan ihmisiä muutoissa, lastenhoidossa jne.
Jos joku on sairas, kysyn voisinko jotenkin auttaa, saatan viedä jotain pientä piristyskoria tms.
Joku aikuisten synttärimuistaminen tai pakkojoululahjat tai -kortit ei vaan ole mun juttu.
Ja tiedoksi myös, että joillain ne "lähipiirit" on aika laajat. Mulla 3 sisarusta, miehelläni 2 ja kaikilla meillä isot perheet. Ja sekä mun että miehen vanhemmat eronneet ja uudet kumppanit ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa. Luojan kiitos tossa porukassa ei ole ketään, joka miettisi "ollaankohan me nyt tärkeitä" synttäritekstareiden perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla täysin piittaamattomat ja tunnekylmät vanhemmat joita ei kiinnosta olenko elossa vai kuollut. Kerran olin sairaalassa taudissa johon meinasin kuolla (kriittinen tila) ja vanhempani eivät kertaakaan edes soittaneet. EIkä soittaneet sairaalasta löhdön jälkeenkään että jäinkö eloon ylipäätään vai kuolinko (ja tiesivät asiasta koska siskoni heille sen kertoi).
Samoin heitä ei kiinnosta lapsenlapset tippakaan, eivät pidä mitään yhteyttä, elävät elämäänsä teeskennellen että heillä ei ole lapsia tai lapsenlapsia ylipäätään ollenkaan. Elävät nyt siis samoin kuin silloin kun heillä oli lapsia: itsekkäästi, vain itsestään välittäen, muita laiminlyöden.
Tällaisten aikuisten, jotka ovat joutuneet jo lapsena vanhempiensa henkisesti/fyysisesti hylkäämiksi, sydän on valmiiksi jo niin verilihalla ja arpinen että synttäripäivänä saamatta jäänyt onnentoivotus kirpaisee ja tuntuu taas kuin suolaa hierottaisiin niihin verihaavoihin. Sellaisen aikuisen, jolla on aina tukena ollut rakastavat ja välittävät vanhemmat, on tätä mahdoton ymmärtää. Rakastavien vanhempien lapsi ei ole moksiskaan jos ei saa synttärionnittelua, koska hänhän TIETÄÄ että vanhempien rakkaus ja tuki on aina läsnä.
Sen sijaan laiminlyödyn, hylätyn ja unohdetun lapsen - nyt siis aikuisen - elämässä tämä laiminlyönti ja hylkäys on aina läsnä, ja jokainen merkkipäivä ym asia jolloin vanhemmat eivät mitenkään näytä välittävä (niinkuin eivät välitäkään) ikäänkuin alleviivaa asian paksulla neonpunaisella yliviivaustussilla.
Mulla vanhempani eivät ole noteeranneet synttäreitäni koskaan, eivät onnitelleet kun valmistuin yliopistosta, eivät onnittelleet tai tulleet paikalle häihini, eivät onnitelleet yhdestäkään lapseni syntymästä, eivät tulleet yhdenkään lapseni ristiäisiin, eivät ole koskaan noteeranenet ainoita lapsenlapsiaan mitenkään.... heitä vaan ei tipan vertaa voisi KIINNOSTAA.
Joten täydet sympatiat ap:lle. Sanoisin myös sen mitä itse olen tähän ikään mennessä havainnut: ei kannata koskaan puhua omasta vaikeasta lapsuudestaan tai tunnevammaisista vanhemmistan normaalien vanhempien lapsille. Ne ei YMMÄRRÄ! Ja pahimmillaan jopa laittavat asian sinun syyksesi, koska vertailevat tilannetta tietenkin omiin rakastaviin vanhempiinsa. Ei heillä ole mitään käsitystä millaisia paskapäävanhempia maailmaan mahtuu.
Että jos odottaa jonkun muistavan niin miksi ei kutsu!
Etoo toi asenne että koko maailman kuuluu muistaa sinua mutta oikeasti kun on meitäkin jotka ollaan vaan ihmisiä, unohdetaan pienempiäkin asioita ja joskus tuntuu ettei jokkut edes tahdo nostaa meteliä synttäreistään. Sanoo ettei tartte tuoda mitään lahjaa ja kiitos nyt vaan kun muistit..
Tämä on niin suomalaista paskaa käytöstä jota en vvaan ymmärrä. Kutsu jos tahdot juhlia tai ole hiljaa ja mutise itseksesi.
Tuo on ihan omaa syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi iloitsee vilpittömästi siitä, mitä saa, vertailematta sitä mihinkään tai kehenkään.
Toinen jää märehtimään sitä, mitä jäi saamatta, ja miettii jo, mitä vuoden päästä jää saamatta.
Ai ,niin tänään onkin miehen synttärit, pitääkin onnitella! Minusta onkin tyhmää viettää 40-50 vuotis päiviä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällaisten aikuisten, jotka ovat joutuneet jo lapsena vanhempiensa henkisesti/fyysisesti hylkäämiksi, sydän on valmiiksi jo niin verilihalla ja arpinen että synttäripäivänä saamatta jäänyt onnentoivotus kirpaisee ja tuntuu taas kuin suolaa hierottaisiin niihin verihaavoihin.
ja olen tietoisesti jättänyt menneisyyteni taakseni, enkä todellakaan odota vanhemmiltani yhtään mitään, enkä narise joka vuosi puuttuvista onnitteluista. En edes haluaisi vanhemmiltani mitään onnitteluja. Töitä se vaati, ennen kuin sisäistin sen, että en ole paskoille vanhemmilleni mitään velkaa, ja että vaikka sainkin lapsuudessa huonot eväät, aikuisena olen itse vastuussa omasta onnestani.
Mulla taustalla vanhempieni julma kohtelu ja oman lapsen "unohtaminn", ja haluaisin päästä asian yli. Miten se tapahtuu? Olen käynyt 10kerran lyhytterapian joka ei auttanut, muuta kuin sen ymmärtämiseen että vanhempani ovat henkisesti vammautuneita eikä heistä ole parempaan, mutta ei tämä tieto omaa surua, pettymystä ja hylätyksi tulemisen tunnetta poista. Miten onnistuit? Voi kun itsekin jokupäivä osaisin suhtautua noin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla taustalla vanhempieni julma kohtelu ja oman lapsen "unohtaminn", ja haluaisin päästä asian yli. Miten se tapahtuu? Olen käynyt 10kerran lyhytterapian joka ei auttanut, muuta kuin sen ymmärtämiseen että vanhempani ovat henkisesti vammautuneita eikä heistä ole parempaan, mutta ei tämä tieto omaa surua, pettymystä ja hylätyksi tulemisen tunnetta poista. Miten onnistuit? Voi kun itsekin jokupäivä osaisin suhtautua noin!
hylätyksi tuleminen aiheutti sen, että yritin aina olla muille mieliksi, unohdin omat tarpeeni kokonaan. Olin oikea kiertopalkinto opiskeluaikoina, kun en voinut sanoa kenellekään ei, ja halusin vain kelvata.
Toipuessani en kyllä löytänyt itsestäni yhtään ymmärrystä vanhempiani kohtaan, vaan ainoastaan pohjatonta vihaa, ja se oli silloin järjettömän vapauttavaa. Minulle ratkaisevin hetki taisi olla tajuta se, että minä en ole paha, en ole tehnyt mitään väärää, ja että minä kelpaan. Minulla oli paskat vanhemmat, mutta se ei ollut minun vikani.
Vaikeinta oli käydä läpi niitä asioita, jotka olivat eniten satuttaneet. Jossakin sisällä oli se tunne, että se on kaikki minun syytäni, enkä olisi millään halunnut paljastaa, kuinka viallinen olen.
Eteenpäin auttaa se, kun mietin niitä asioita itsessäni, joita pidän hyvänä. Elämä lasten kanssa muistuttaa minua joka päivä siitä, että heillä on miljoona kertaa paremmat vanhemmat, kuin minulla oli, ja se on puoliksi minun ansiotani.
Olen edelleen hyvin varautunut, sulkeutunutkin enkä luota ihmisiin helposti. Pidän kuitenkin itsäni melko onnellisena nykyään, ja oma perhe merkitsee minulle kaikkea.
Vielä pitäisi kai jollakin tasolla antaa omille vanhemmille anteeksi, että heidät voisi jättää taakse kokonaan. Siihen minusta ei vielä ole ollut.
33
Itse olen niitä ihmisiä, jotka muistavat läheisiään merkkipäivinä. Olisi myös itse mukavaa tulla muistetuksi, mutta aina minut unohdetaan...
Ajattelen asian niin, että arkea riittää kyllä vuoden ympäri, eikö sitä nyt kerran vuodessa voisi osoittaa toiselle että ajattelee häntä ja välittää?
Suomalaisilla tuntuu olevan synkkä ajattelutapa että synttärit ja muut juhlat ei saisi näkyä ja jos jotakuta harmittaa ettei kukaan taaskaan välittänyt hänestä, on lapsellinen. Ihmiset, jopa synkät ankeat suomalaiset, kaipaavat hyväksyntää ja kenestäpä huomioiminen oikeasti muka tuntuisi kurjalta?
koska lapsettomille OMAT syntymäpäivät tuntuvat olevan kamalan tärkeitä aikuisenakin. Meidän suvussa on normaalia että pikkulasten synttäreitä vietetään ja vanhemmiten onnitellaan jos muistetaan tai jos joku haluaa pitää isommat esim. 50v-juhlat.