Onko ketään neli- tai viisikymppistä, joka vielä suhtautuu

elämään samalla lailla luottavaisesti kuin nuorena? Näin viime yönä unta jossa olin taas nuori. Ja HUOLETON. Jotenkin nykyisin vaivaa koko ajan alitajuinen pelko että jotain kamalaa tapahtuu. Itselle, yhä vanheneville vanhemmille, lapsille... Ihan kuin olisin paratiisissa vieraillut viime yönä.

Minä olin nuorena kauhea pessimisti ja murehtija ja stressaaja. Monet arkielämän tilanteetkin jännittivät minua kauheasti.

Nyt kun ikää on 40 olen hyvin luottavainen elämään. Tiedän elämän realiteetit, mutta tiedän myös että kestän mitä vastaan sitten tuleekin, olipa se vanhempien kuolema, ero, oma tai lasten sairaus tai mitä vaan. Hetki kerrallaan vaan eteenpäin, tulevaa murehtimatta.

Hei!



Itse olen 41-v ja vastoinkäymisiä on elämässä ollut vaikka muille jaettavaksi. Oma ajatusmaailmani on sellainen, että en murehdi etukäteen, elämä tuo mitä tuo, ei siihen itse murehtimalla pysty vaikuttamaan.



Tottakai nuoruuden huolettomuus on kaikonnut, mutta elämä kantaa, aina.

mutta en minä suhtautunut tulevaisuuteen luottavaisesti nuorena. Silloin pelotti yksinäisyys, työttömyys ja yleinen riittämättömyys. Toki nyt pelkää eri tavalla läheisten puolesta, esimerkiksi parikymppisenä ei ajatellut, että omatkin vanhemmat kuolee joskus. Nyt se päivä lähenee, mutta sitäkään on vaikea sanoa peloksi, koska lopulta vanhan ihmisen kuolemaa ei voi välttää.

Elämässä ei mikään mene niinkuin on suunnitellut, ni helpompi tehdä kaikki asiat nopeasti ja niin hyvin kun taitaa. Silloin voi olla tasapainossa ittensä ja asioittensa suhteen. Lapsiin on uskottava ja luotettava, on antanut parhaansa, jos ne ei jossain pärjää, ne keksii jotain muuta. On turha murehtia asioita joille itse ei mitään voi. Hesarinkin voi jättää lukematta. Ei huolta huomisesta, kun elää vain nyt, tätä hetkeä.

elämä kantaa! Nuorempana oli rahahuolia, lähes köyhyyttä, olin välillä yh, lapsilla koulukiusaamista, työhuolia ja huoli sairastuneista ja lopulta kuolleista vanhemmista



Mun mies on viimeiset 17 vuotta yrittänyt opettaa mulle sitä että elämä todella kantaa ja on kantanut tähänkin saakka - yhtään päivää ei olla oltu täysin ilman ruokaa, kotia, vaatteita ja toimeentuloa.



Hän on oikeassa - miksi en siis nauttisi luottavaisena...

Kaikki pelotti. Mitä tehdä, kuka olen, miten saada hyvä elämä. Miten pukeutua, esiintyä, puhua, mitä opiskella, mihin ammattiin valmistua. Mistä saada hyviä ystäviä ja hyvä puoliso, tehdäkö lapsia, minne muuttaa.



Nykyään ei huoleta mikään.

Nuorena kyse oli lapsellisuudesta, siitä, ettei ajatellut seurauksia. Toisaalta silloin saatoin stressata hirveästi esimerkiksi siitä, mitä muut ajattelevat. Nykyään elämän prioriteetit ovat selvät, ja osaan elää tätä hetkeä murehtimatta turhia asioita.



Nykyään elämäni on paljon rennompaa kuin nuorena.

että huhheijaa. Tokihan se "elämä kantaa" silloin, jos on sattunut syntymään Suomeen, missä valtio hoitaa homman niin ettei kukaan ilman ruokaa jää tai kadulle asumaan, jos vaan vähänkin on itsellä halua hoitaa asiansa.



Maailmassa on todella paljon ihmisiä, joita "elämä ei todellakaan kanna".



Se on totta, että etukäteen murehtimisella ei asioita voi estää, mutta en vaan kestä tuota muka viisautta, "elämä kantaa". Kantaa ketä kantaa.

Ei ole normaalia pelätä jotakin koko ajan, se syö valtavasti energiaa. Luota mailmaan ja läheistesi kykyihin löytää tiensä ja säilyä hengissä.

että huhheijaa. Tokihan se "elämä kantaa" silloin, jos on sattunut syntymään Suomeen, missä valtio hoitaa homman niin ettei kukaan ilman ruokaa jää tai kadulle asumaan, jos vaan vähänkin on itsellä halua hoitaa asiansa. Maailmassa on todella paljon ihmisiä, joita "elämä ei todellakaan kanna". Se on totta, että etukäteen murehtimisella ei asioita voi estää, mutta en vaan kestä tuota muka viisautta, "elämä kantaa". Kantaa ketä kantaa.

Yksi ärsyttävimmistä muotihokemista. Miten se elämä muka kantaa jotain pedofiilien uhreja ja alkoholisteja ja niiden perheitä, syöpäsairaita lapsia ja palovammapotilaita? Paskat kanna, toiset täällä kärsii ja tuskittelee samalla kun hyväosaiset jeesustelevat. Monet sairastuu vakavasti eikä elämä kanna yhtään, tekee itsarin tai tappaa perheensä. Niin se elämä kantaa! Meidän pikku Leena-vauvankin kantoi taivaaseen! Se oli varmaan meille parhaaksi!

Yksi ärsyttävimmistä muotihokemista. Miten se elämä muka kantaa jotain pedofiilien uhreja ja alkoholisteja ja niiden perheitä, syöpäsairaita lapsia ja palovammapotilaita? Paskat kanna, toiset täällä kärsii ja tuskittelee samalla kun hyväosaiset jeesustelevat. Monet sairastuu vakavasti eikä elämä kanna yhtään, tekee itsarin tai tappaa perheensä. Niin se elämä kantaa! Meidän pikku Leena-vauvankin kantoi taivaaseen! Se oli varmaan meille parhaaksi!

Loppuhan tulee jokaiselle joskus, toiselle aiemmin, toiselle myöhemmin. Eli elämä kantaa vain aikansa, ei loputtomiin.

Itse olen kuitenkin kokenut erityisesti niissä sairauksissa ja muissa vaikeuksissa hyväksi luottamuksen siihen että elämä kantaa, että tapahtuu kuten tapahtuu eikä minun tarvitse sitä vastaan kiukutella vaan voi vain hetki kerrallaan olla siinä rauhassa, vaikeuksien ja kipujenkin keskellä. Ei elämä kantaa tarkoita, että elämän tarvisi olla jotenkin iloista ja hyvää, se tarkoittaa vain että aina sitä jotenkin pärjää, kunnes tulee sitten aika lähteä autuaammille metsästysmaille. Ja että murehtimalla etukäteen ei yhtään mitään asioita paranna, lisääpä vain lisää tuskaa jo olosuhteista tulevan päälle.

ei elämä mitään kanna. Jumala kantaa. Elämä on Jumalan luomaa, eikä siis itsessään elämä kanna yhtään mitään.



Sitten kysymykseen. Olin nuorena optimistinen ja huoleton ja kaipaan sitä fiilistä ja mielentilaa valtavasti. Toivon, että sen vielä joskus saan takaisin. Nyt tuntuu, että vastoinkäymisiä riittää ihan liiankin kanssa ja on hyvin vaikeaa olla huoleton. Mutt tavallaan olen ain ollut sellainen perushuoleton, ihan aina en kuitenkaan sitä vapautta tavoita.

Niin se vaan menee. Elämässä voi olla isojakin vaikeuksia, mutta lopulta asiat asettuvat. Niin se menee. Vai onko joku oikeasti jäänyt kadulle Suomessa?



Elämä kantaa, todellakin kantaa :D

kaipaan valtavasti sitä pinnallisuutta jossa elin aikaisemmin. Vaikka olin nähnyt isovanhempien ja ystäviäkin kuolleen ja tietää että kaikki joskus kuolee niin oman lapsen kuollessa kaikki sai eri sävyn.



Vaikka tunnen iloa ja elän niin jotain on särkynyt. Jos et tiedä että lapseni on kuollut niin et näe sitä minusta mutta tunnen tuskaa silti.

Kun luen jostain kurjasta kohtalosta niin se koskettaa ja riipaisee enemmän kuin aikaisemmin!



Jos ennen tunsin puhdasta iloa niin nyt tunnen puhdasta kauhuakin siitä että lapsia kuolee sairauksiin ja onnettomuuksiin ja heitä jää kaipaamaan iäkkäämmät ihmiset. Tunnen tuskan. Kaikki on vaan niin syvää.



Sanotaan että elämä jatkuu. Tottakai se jatkuu niillä jotka hengittää! Sitä se elämä on. Sillä kuolleella ei enää jatku ja niitä jotka menettää se repii kyllä kaiken niin elämä ei enää koskaan palaudu samaksi.



Minäkin pelkään päivittäin ja se ON normaalia! Jostain lääkärikirjasta muistan lukeneeni että jos pelko alkaa vaikuttamaan elämään niin silloin sitä tilaa pitää hoitaa. Pelko on tunne ja ihminen saa pelätä. On naiivia ajatella ettei ihminen saa tuntea, jos se tunne vaikuttaa miten uskaltaa liikkua ja mitä valintoja tekee niin silloin pelko on ihmiselle liikaa.

on ollut paljon vaikeita asioita, työttömyyttä, köyhyyttä, avioero ja niin edelleen. Kaikista näistä luovin jotenkin säilyttäen sen ajatusmaailman että maailma voi olla hyvä paikka elää. Mutta tää viimeisin on ollut kova paikka. Kodissamme ilmeni homeongelma ja läheisten suhtautuminen siihen on ollut viimeinen niitti elämänuskolleni. Kieltämistä, vähättelyä, luulin että ne ihmiset joihin luotin tavallaan eniten, eli omat vanhempani ja appivanhemmat, ovat laittaneet rahan kaiken edelle, esim. minun terveyteni edelle (heillä itsellä ei ole asiaan taloudellisia kytköksiä). Nyt tuntuu siltä kuin en enää tuntisi näitä ihmisiä joiden ajattelin olevan läheisimpiä oman perheen ohella. Koen, että se minkä kuvittelin olevan kiintymystä ja välittämistä onkin ollut jotain normaalia kohteliaisuutta vain. Ihmisillä on naamiot joitten takana tapahtuu eikä mikään ole entisellään, mihinkään ei voi luottaa. Vaikea selittää. ap

Ei huomisesta voi koskaan olla varma. Mutta osaa myös elää sen mukaan. Täysillä tätä päivää.

että huhheijaa. Tokihan se "elämä kantaa" silloin, jos on sattunut syntymään Suomeen, missä valtio hoitaa homman niin ettei kukaan ilman ruokaa jää tai kadulle asumaan, jos vaan vähänkin on itsellä halua hoitaa asiansa. Maailmassa on todella paljon ihmisiä, joita "elämä ei todellakaan kanna". Se on totta, että etukäteen murehtimisella ei asioita voi estää, mutta en vaan kestä tuota muka viisautta, "elämä kantaa". Kantaa ketä kantaa.

Yksi ärsyttävimmistä muotihokemista. Miten se elämä muka kantaa jotain pedofiilien uhreja ja alkoholisteja ja niiden perheitä, syöpäsairaita lapsia ja palovammapotilaita? Paskat kanna, toiset täällä kärsii ja tuskittelee samalla kun hyväosaiset jeesustelevat. Monet sairastuu vakavasti eikä elämä kanna yhtään, tekee itsarin tai tappaa perheensä. Niin se elämä kantaa! Meidän pikku Leena-vauvankin kantoi taivaaseen! Se oli varmaan meille parhaaksi!

Ei kysytty yleismaailmallisesti tai naapurin pikku Leenasta. Se on aivan toinen juttu. Aina on olemassa ihmisiä jotka eivät selviä syystä tai toisesta - jotkut eivät selviä vaikka edellytykset olisikin ja toisilta ne edellytykset otetaan pois kysymättä.

ja linja meni tuolla ylempänä ketjussa aikamoiseksi jeesusteluksi, kuten joku jo kommentoikin. Onneksi on tullut muitakin vastauksia.



Juuri keski-iässähän tulee monille henkisiä kriisejä, joiden kanssa ei pärjätä, vaan sotketaan elämä ja aiheutetaan pahaa läheisille. Joka ikäkaudessa on haasteensa, joissa tulee aina uudestaan mitattua se, miten sinut oikeasti on itsensä kanssa.

huolettomuus tosin iski vasta avioeron jälkeen. Uskon nykyään, että Jumala kantaa. Kokemuksen vuoksi.