Oletko nuorena viillellyt itseäsi?

Ensimmäisen kerran viiltelin 16-vuotiaana. Syynä on ollut aina ahdistus.

...paljon ja vakavasti :( tein niin koska olin (ja olen) mielisairas. Nyt olen ollut jo useamman vuoden viiltämättä hyvien lääkkeiden ja rakkauden ansiosta.

...paljon ja vakavasti :( tein niin koska olin (ja olen) mielisairas. Nyt olen ollut jo useamman vuoden viiltämättä hyvien lääkkeiden ja rakkauden ansiosta.

...paljon ja vakavasti :( tein niin koska olin (ja olen) mielisairas. Nyt olen ollut jo useamman vuoden viiltämättä hyvien lääkkeiden ja rakkauden ansiosta.

ja toisaalta osa viiltelijöistä lopettaa ilman kummempia apuja... Miksi siis sinä?

lähinnä siksi. Kipu myös auttoi dissosiaatio-oireisiin. Psykoosisairauden puhjettua itsetuhoni on ollut paljon vaarallisempaa kuin viiltely. Vaikka viillellessäni osuin kyllä valtimoonkin. Tai siis kaivoin sen tahallani esiin kun halusin kuolla. t.4.

Aloitin n. 14-vuotiaana, jatkoin aktiivisesti vuoden ajan, sen jälkeen satunnaisesti ison ahdistuksen vallassa.



Ekaa kertaa en muista, mutta muistan, että olin kuullut jostakin, että niinkin voi tehdä. Aikaisemmin olin kauhistellut, miten joku voi tehdä niin, koska minulla on valtava terä- ja neulakammo. Mutta isäni oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen, ja teini-iässä kaikki räjähti käsiin. Ahdistuin jostain asiasta ja yleensä tappelun seurauksena menin yläkertaan ja itkin hysteerisesti ja sain hyperventilaatiokohtauksia. Sisaruksiani kiellettiin tulemasta lohduttamaan minua, ja tunsin, että olen maailmassa niin yksin enkä ikinä pääse muuttamaan kotoa pois. Huoneestani katkaistiin sähköt, jotta en voisi olla tietokoneella, joten minulle ei jäänyt mitään, millä voisin harhauttaa itseäni.



Hain jostain terottimen tai partaterän, rikoin sen ja viilsin käsiini tai jalkoihini. Se, että uskalsin tehdä niin, aina hämmensi minua niin, että lopetin itkemisen ja keskityin kipuun ja itse tekoon. Ihmettelin valuvaa verta ja sitä, että pystyin tekemään niin. Sain siitä voimia ja se siirsi huomioni toisaalle kuin kipuun sisälläni. Lisäksi ajattelin rankaisevani vanhempiani: tekemällä itselleni pahaa näytin, etten ole tottelevainen kiltti tyttö. Piilotin tietysti käsivarteni pitkillä hihoilla, eikä kukaan muu kuin siskoni tiennyt asiasta. Pidin aina huolta, etten tehnyt syviä haavoja, koska en halunnut ikuisia arpia. saatoin tehdä sata haavaa käteeni, ranteesta kyynärtaipeeseen asti. Halveksin kuitenkin muita viiltelijöitä, jotka laittoivat arpensa esille. Pidin heitä huomiontavoittelijoina



Nykyään olen 23-vuotias, en ole viillellyt itseäni pitkään aikaan. Olen töissä opettajana ja käynyt kaksi vuotta terapiassa. Olen onnellinen :) Olen kuitenkin katkaissut välini isääni. Arpeni eivät näy, paitsi jos kesällä rusketuttuani katsoo oikein tarkkaan.

Lopetin viiltelyn siksi, että aloitin seurustelun ja mieheni osasi suhtautua oikein arpiini. Hän ei säälinyt tai antanut huomiota, vaan suuttui. Hän sanoi, ettei halua nähdä sellaisia ja että ne ovat ällöttäviä. Hän desinfioi käteni, laittoi niihin siteet (vaikka kun hän näki käteni, haavat olivat jo pari päivää vanhat) ja sanoi, että hän ei voi rakastaa ihmistä, joka tekee itselleen niin.



Sama mies vieläkin, ja vaikka olen välillä langennut viiltelyyn, voin kiittää häntä siitä, että hän antoi minulle syyn lopettaa.

Lopetin viiltelyn siksi, että aloitin seurustelun ja mieheni osasi suhtautua oikein arpiini. Hän ei säälinyt tai antanut huomiota, vaan suuttui. Hän sanoi, ettei halua nähdä sellaisia ja että ne ovat ällöttäviä. Hän desinfioi käteni, laittoi niihin siteet (vaikka kun hän näki käteni, haavat olivat jo pari päivää vanhat) ja sanoi, että hän ei voi rakastaa ihmistä, joka tekee itselleen niin.



Sama mies vieläkin, ja vaikka olen välillä langennut viiltelyyn, voin kiittää häntä siitä, että hän antoi minulle syyn lopettaa.

Aloitin n. 14-vuotiaana, jatkoin aktiivisesti vuoden ajan, sen jälkeen satunnaisesti ison ahdistuksen vallassa.

Ekaa kertaa en muista, mutta muistan, että olin kuullut jostakin, että niinkin voi tehdä. Aikaisemmin olin kauhistellut, miten joku voi tehdä niin, koska minulla on valtava terä- ja neulakammo. Mutta isäni oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen, ja teini-iässä kaikki räjähti käsiin. Ahdistuin jostain asiasta ja yleensä tappelun seurauksena menin yläkertaan ja itkin hysteerisesti ja sain hyperventilaatiokohtauksia. Sisaruksiani kiellettiin tulemasta lohduttamaan minua, ja tunsin, että olen maailmassa niin yksin enkä ikinä pääse muuttamaan kotoa pois. Huoneestani katkaistiin sähköt, jotta en voisi olla tietokoneella, joten minulle ei jäänyt mitään, millä voisin harhauttaa itseäni.

Hain jostain terottimen tai partaterän, rikoin sen ja viilsin käsiini tai jalkoihini. Se, että uskalsin tehdä niin, aina hämmensi minua niin, että lopetin itkemisen ja keskityin kipuun ja itse tekoon. Ihmettelin valuvaa verta ja sitä, että pystyin tekemään niin. Sain siitä voimia ja se siirsi huomioni toisaalle kuin kipuun sisälläni. Lisäksi ajattelin rankaisevani vanhempiani: tekemällä itselleni pahaa näytin, etten ole tottelevainen kiltti tyttö. Piilotin tietysti käsivarteni pitkillä hihoilla, eikä kukaan muu kuin siskoni tiennyt asiasta. Pidin aina huolta, etten tehnyt syviä haavoja, koska en halunnut ikuisia arpia. saatoin tehdä sata haavaa käteeni, ranteesta kyynärtaipeeseen asti. Halveksin kuitenkin muita viiltelijöitä, jotka laittoivat arpensa esille. Pidin heitä huomiontavoittelijoina

Nykyään olen 23-vuotias, en ole viillellyt itseäni pitkään aikaan. Olen töissä opettajana ja käynyt kaksi vuotta terapiassa. Olen onnellinen :) Olen kuitenkin katkaissut välini isääni. Arpeni eivät näy, paitsi jos kesällä rusketuttuani katsoo oikein tarkkaan.

Meni kylmät väreet kun luin kirjoituksesi. Se on ihan kuin minun tarinani! Aivan sama kaava! Juuri tuo kipuun keskittyminen, kun varsinaisen asian käsittely oli silloin liian kivuliasta. Ja arpien piilottelu. Terapiassa käyn nykyisin minäkin. Isä alkoholisti ja mt-ongelmainen.