Miten kestätte sen epävarmuuden, että jos lapselle sattuu joku pahempi haaveri?

mutta en stressaa tuollaisia, vaikka toki lasta vahdinkin ja haen pois, kun kiipeää esim. sohvan käsinojalle.

Maalaisjärjellä katsella, että mitään suuri vahinkoja ei ole vaarassa tapahtua. Jos jotakin on sattuakseen, niin käy vaikka tuijottaisin muksujani silmät verestäen kaiken hereilläoloaikani.



Lisäksi olen opettanut hyvin varhain miten toimintaan veitsien, alsiesineiden, tulen, terävien pöydänkulmien, liikenteen kanssa. En voi pehmustaa koko maailman kulmia lasteni takia, mutta voin ajaa heille päähän tietoa ja taitoa elä' niiden kulmien keskellä.



Aina sattuu jotakin pientä, mutta yhtään luuta ei ole mennyt poikki ja viittä tikkiä enempää ei ole tarvittu. Yksi aivotärähdys yhdellä muksulla. Siinäpä ne.

Miten voit olla stressaamatta? TAI mikä mua vaivaa, kun minä olen jatkuvasti huolissani ja stressaantunut tästä? Meillä kai sattuu tavallista enemmän sitten.. aina pää kolahtaa tai suusta tulee hieman verta kun lyö johonkin tms. En voi olla ajattelematta, että jos sattuisi pahemmin.

Miten opetat pikkulapsille vaikka kulmien varomisen? Niin, että sen muistaisivat.. meillä villiintyvät juoksemaan, hyppimään, painimaan, tanssimaan..hetki vaan, niin jompi kumpi lentää pöydänreunaa vasten tai toinen huitaisee toista jollakin esineellä.

Ei minulla siihen ole ollut sen kummempaa taikakonstia kuin neuva jo 1-vuotiasta pehmein sanoin, että "katsopas, tuo pöydänkulma on aika terävä. Tehdään leikit vähän kauemmaksi".



Isommalle lapselle: älä tee kuperkeikkoja sohvalla, kun sohvapöytä on noin lähellä ja äidin kynttilätkin menee nurin. Laiteaan vaikka patja lattialle, jumppaa siinä.



Vielä isommalle: hei ukkelit, menkää ulos juoksemaan ja trampoliinille riehumaan, teillä on nyt liika vauhtia sisätiloihin.



Ei kai siihen mitään poppakonsteja ole. Huutaminen ja hysterisoiminen ei ainakaana uta yhtään mitään. Mene itselasten perään ja ohjaa vähän syrjemmälle meuhkaamaan.

vaikka vilkas esikoinen olikin. Nyt kun ajelee kevarilla ympäriinsä niin kyllähän se mietityttää...

Ei minulla siihen ole ollut sen kummempaa taikakonstia kuin neuva jo 1-vuotiasta pehmein sanoin, että "katsopas, tuo pöydänkulma on aika terävä. Tehdään leikit vähän kauemmaksi".

Isommalle lapselle: älä tee kuperkeikkoja sohvalla, kun sohvapöytä on noin lähellä ja äidin kynttilätkin menee nurin. Laiteaan vaikka patja lattialle, jumppaa siinä.

Vielä isommalle: hei ukkelit, menkää ulos juoksemaan ja trampoliinille riehumaan, teillä on nyt liika vauhtia sisätiloihin.

Ei kai siihen mitään poppakonsteja ole. Huutaminen ja hysterisoiminen ei ainakaana uta yhtään mitään. Mene itselasten perään ja ohjaa vähän syrjemmälle meuhkaamaan.

Mun esikoinen oli tällainen, jolle nämä ennakovarotoimenpiteet ja selittäminen jne oikeasti toimivat. Toinen taas viittasi kintaalla vastaaville opeille. Ei oikein oppinut kohtuullisista kolhuistakaan. Tikattavana käytyään oppi varomaan sisällä juoksemista :)

mutta omilleni on käynyt aika tavalla sama konsepti jo viiteen kertaan. Luulisin, että tärkein yhteinen nimittäjä on oma rauhallisuuteni. En tartuta lapsiin säpinää ja hysteriaa. Sellainen malli tuli myös lapsuuskodistani.

Meillä tämä on niin uuvuttavaa: Vaikka pidetään rytmit kohdillaan ja esim ulkoillaan ja käydään usein uimassa, silti se sähellys ja juokseminen kotona jatkuu vaan. Ja on VARMA, että ainakin 2v:lle sattuu siinä menossa. Ei auta kiellot ja kehotukset kuin minuutin, sitten taas villi meno ja kolhuja tulee.

Vaditaanko sairaalareissuja, vai onko kyse vain kolinasta ja muksahtelusta? MInusta sellainen jopa kuuluu lasten elämään. Painiminen, pyllähtely, parku ja vauhti. Kyllä se siitä tasoittuu.

ja eihän siihen pahasti satu jos siitä nousee ja vanha meininki jatkuu.



Relaa niin elät itse pidempään.