Millainen tulee lapsesta, jolle äiti on aina vihainen, ei koskaan kehuta eikä pidetä sylissä?

"kaverin" lapsi?

voi tulla näennäisen pärjäävä, mutta epävarma ja hyväksyntää hakeva. Tai sitten jotain muuta. Vaikea ennustaa.

Kurja tilanne lapselle joka tapauksessa.

mulla tällainen tausta osittain. Lapsena jo olin jotenkin ahdistunut ja peloista kärsivä. Opiskeluajat yksinäisiä. Nyt yli 30 v ja kolme lasta ja mies. Kärsin edelleen ahdistuksesta, paniikkikohtauksista ja peloista. Suhde omaan äitiin aina ollut vaikea.

Enkä kai koskaan tule normaaliksi aikuiseksi. Olen äärimmäisen epävarma, arka, tarkkailen itseäni, haen hyväksyntää, koen ettei minusta pidetä, hirveä rakkauden ja "sylin kaipuu" (en saa myöskään mieheltäni näitä asioita, hän ei osoita tunteitaan), itken paljon, olen ylitunteellinen itse.. jne. En uskalla avata suutani vähänkään oudommassa seurassa.

Lapsuudenkodissa oli paljon ristiriitoja, minua arvosteltiin, minulle naureskeltiin (isäni), väheksyttiin, ei luotettu eikä uskottu.. Voi, kuinka osaisin omille lapsilleni tukea hyvän itseluottamuksen, itselläni ei ole minkäänlaista itseluottamusta, pidän itseäni kaikkein huonoimpana ja ettei minulla ole oikeutta mihinkään, olen mitätön jne. Todella uskon näin olevan, en osaa muuta ajatellakaan. Myös koulussa opettaja kohteli huonosti 3.-6. luokan ajan..

Niin monet itkut ja itsesäälit olen käynyt läpi eikä elämäni koskaan tule olemaan tasapainoista eikä sellaista hyvää mitä haluaisin. Ja olen jo lähemmäs 40v. :´(

Nuorena kyllä yritin ostaa käytökselläni hyväksyntää, mutta näin vanhemmiten olen aika balanssissa.

äiti oli tuollainen. Heillä 4 lasta.



Vanhimmasta tyttärestä tuli kahden lapsen yh-teiniäiti.



Seuraava tytär meni yhteen 20 vuotta vanhemman miehen kanssa.



Vanhimmasta pojasta tuli narkkari ja pikkurikollinen.



Nuorin poika löysi Jumalan ja sillä menee kai ihan ok.

Äiti on vain yksi tekijä lapsen elämässä. Geenit ja temperamentti määräävät paljon, samoin se, keitä muita lapsen lähellä on. Yksikin hyväksyvä ihminen riittää.



En väitä, että jokainen olisi oman onnensa seppä, mutta aikuisen ihmisen on syytä ottaa vastuu itsestään, onnestaan ja mielenterveydestään omiin käsiinsä. Apua ja parannuskeinoja löytää, kun etsii. Ben Furman oli oikeassa sanoessaan, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Se oli teininä tosi ahdistunut, muutti nuorena pois kotoa. Oli silti fiksu ja hankki hyvän koulutuksen ja teki ahkerasti töitä. Sillä on kyllä ollut kaikenlaisia perheeseen liittyviä ahdistuksia ja itseinhon tunteita. Kaverissa vaihtelee kylmyys ja epäempaattisuus ja sit toisaalta oman heikkouden tunnustaminen ja ihmisiin tukeutuminen. Vähän vaikeita on sen parisuhteetki olleet.

epävarma, ahdistuva ja epävakaa persoonallisuudeltani. Hain jatkuvasti hyväksyntää aika epätoivoisilla tavoilla.



Olen kuitenkin paljon muutakin, olen älykäs, sosiaalinen ja eteenpäin pyrkivä, minkä ansioista hakeuduin nuorena aikuisena psykoterapiaan ja voin nykyään ihan hyvin. Suhde äitiini on tällä hetkellä hyvä, samoin suhde omiin lapsiini.

myös pedantti ylisuorittajatyyppi, joka yrittää teoillaan ostaa hyväksyntää ja rakkautta, kuten minä.

Enkä kai koskaan tule normaaliksi aikuiseksi. Olen äärimmäisen epävarma, arka, tarkkailen itseäni, haen hyväksyntää, koen ettei minusta pidetä, hirveä rakkauden ja "sylin kaipuu" (en saa myöskään mieheltäni näitä asioita, hän ei osoita tunteitaan), itken paljon, olen ylitunteellinen itse.. jne. En uskalla avata suutani vähänkään oudommassa seurassa.

Lapsuudenkodissa oli paljon ristiriitoja, minua arvosteltiin, minulle naureskeltiin (isäni), väheksyttiin, ei luotettu eikä uskottu.. Voi, kuinka osaisin omille lapsilleni tukea hyvän itseluottamuksen, itselläni ei ole minkäänlaista itseluottamusta, pidän itseäni kaikkein huonoimpana ja ettei minulla ole oikeutta mihinkään, olen mitätön jne. Todella uskon näin olevan, en osaa muuta ajatellakaan. Myös koulussa opettaja kohteli huonosti 3.-6. luokan ajan..

Niin monet itkut ja itsesäälit olen käynyt läpi eikä elämäni koskaan tule olemaan tasapainoista eikä sellaista hyvää mitä haluaisin. Ja olen jo lähemmäs 40v. :´(

Olisin kyllä voinut kirjoittaa tuon :(

Varmaan todennäköisimmin juuri masennuksesta, ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä, tai sitten persoonallisuushäiriöinen.



Surullista, jos ei voi auttaa tuollaista lasta.

Ikävä kyllä.

myöskin ollut hyvin ristiriitainen suhde äitiini. Vaikka hän useimmiten oli minulle vihainen ja huusi, toisaalta hän on aina auttanut minua, kun olen apua tarvinnut. Ja on hyväsydäminen ihminen kuitenkin. Mutta, kohteli minua epäkunnioittavasti lapsena ja teininä. Sätti, nolasi, joskus luulin, ettei äiti edes rakasta minua.

Isääni kohtaan minulla ei ole juuri mitään tunteita erikoisemmin. Etäinen.

Olen äärimmäisen epävarma, arka, tarkkailen itseäni, koen ettei minusta pidetä, hirveä rakkauden ja "sylin kaipuu", itken paljon, olen ylitunteellinen itse.. jne.

Lapsuudenkodissa oli paljon ristiriitoja, minua arvosteltiin, minulle naureskeltiin (isäni), väheksyttiin, ei luotettu eikä uskottu.

pidän itseäni kaikkein huonoimpana ja ettei minulla ole oikeutta mihinkään, olen mitätön jne. Todella uskon näin olevan, en osaa muuta ajatellakaan. (

Nämä on suoraan minun elämästäni. Hiljalleen aikuisena (ikävuosien 20 - 40 v. välillä)olen päässyt näistä ajatuksista eroon, mutta tuskin koskaan kokonaan.

Äiti on vain yksi tekijä lapsen elämässä. Geenit ja temperamentti määräävät paljon, samoin se, keitä muita lapsen lähellä on. Yksikin hyväksyvä ihminen riittää.

En väitä, että jokainen olisi oman onnensa seppä, mutta aikuisen ihmisen on syytä ottaa vastuu itsestään, onnestaan ja mielenterveydestään omiin käsiinsä. Apua ja parannuskeinoja löytää, kun etsii. Ben Furman oli oikeassa sanoessaan, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Mutta lisäksi väitän, että jokainen on oman onnensa seppä. Mikään muu ei selitä sitä, että toinen voi olla onnellinen ja rakentaa elämänsä kuntoon huonoista lähtökohdista kun taas toinen ryssii koko elämänsä, vaikka on saanut kaiken.

Vituttaa kuunnella yhdenkin ääliön valitusta kun on niin rankkaa vaikka on miljonääri ja aina saanut kaiken mitä ikinä on voinut toivoa.

neurobiologia, temperamentti (mm. sovinnollisuus, herkkyys jne.), älykkyys ja monet muut asiat, joille ihminen itse ei paljoa voi. Jos biologiset lähtökohdat ja sosiaaliset lähtökohdat ja lapsuuden ihmissuhteet ovat heikot, vaatii todella paljon paljon enemmän rakentaa elämästään tasapainoisen ihmisen elämä kuin sellaisen, joilla tällaisia rasitteita ei ole. Aina ei ole mahdollista saavuttaa tasapainoista mielenterveyttä edes terapian avustuksella, vaikka olisi kuinka halua.



Minulla elämä on ihan mallillaan, mutta elämänkokemus ja työ on antanut osviittaa, että varhaisvuosien kovat kokemukset ovat joskus niin vaurioittavia, että on todella vaikea, ellei mahdotonta enää eheyttää mielenterveytään tai persoonallisuuttaan tasapainoiseksi. Joillakin vaan on käynyt helvetin huono tuuri monen asian suhteen.

Täysin sama tarina minulla, paitsi suhteeni äitiin ei koskaan korjaantunut. Itse hain huomion kotona hyvillä numeroilla ja todistuksilla. Minusta tuli juuri näennäisen pärjäävä (koulu, työ)..suoritan kaikkea, ja hyvin suoritankin. Mutta ihmissuhteissa mennyt aina huonosti, koska olin hyvin takertuva ja läheisriippuvainen. Nyt vasta kun ole oillut yksin muutaman vuoden, olen oppinut tuntemaan itseni ja tiedän mitä tahdon. Tähän asti olen hakenut jotakin mikä täyttää jotakin läheisyyden tyhjiötä. Olin alle kolmekymppiseen saakka hyvin epävakaa ja inulle oli tärkeää miellyttää muita ja saada hyväksyntää. Nyt teen kaikkeni etten jätä tätä perintöä omille lapsilleni.

Täysin sama tarina minulla, paitsi suhteeni äitiin ei koskaan korjaantunut. Itse hain huomion kotona hyvillä numeroilla ja todistuksilla. Minusta tuli juuri näennäisen pärjäävä (koulu, työ)..suoritan kaikkea, ja hyvin suoritankin. Mutta ihmissuhteissa mennyt aina huonosti, koska olin hyvin takertuva ja läheisriippuvainen. Nyt vasta kun ole oillut yksin muutaman vuoden, olen oppinut tuntemaan itseni ja tiedän mitä tahdon. Tähän asti olen hakenut jotakin mikä täyttää jotakin läheisyyden tyhjiötä. Olin alle kolmekymppiseen saakka hyvin epävakaa ja inulle oli tärkeää miellyttää muita ja saada hyväksyntää. Nyt teen kaikkeni etten jätä tätä perintöä omille lapsilleni.

:´(

Persoonallisuushäiriöinen narsisti hänestä tulee. :-(

Ei opi lapsena oikeita käyttäytymismalleja, vaan oppii että maailma on raaka ja karu paikka, jossa ei saa rakkautta tai hyväksyntää. Hän voi näenäisesti olla selviytyjäkin, mutta tullee käyttämään äidiltään oppimiansa tapoja ja malleja etenemisessään. Hän ei ymmärtäne toisten tunteita. Tai sitten hän epävarmana välttelee kaikkia ihmisiä. Onnellinen hän ei ainakaan normaalin ihmisen tapaan tule olemaan.

Hänelle voisi olla pelastuksena vain se, että toinen vanhemmista olisi normaali rakastava, johdonmukaisesti ja järkevästi toimiva empaattinen ihminen. Mutta äidin merkitys on kuitenkin hyvin suuri.