Mitä teet jos kohtaat vastoinkäymisiä?

yllättää, mitä muita vastoinkäymisiä on samaan aikaan. Ei ole patenttivastausta.

Jos tulee vastoinkäymisiä vastaan, niin ne selvitetään ja siitä taas innolla eteenpäin. Sitä se vapaa kasvatus teettää, kun lapsille annetaan kaikki periksi ettei vain tule paha mieli. Sitten ei osata aikuisenakaan ottaa mitään negatiivista vastaan.

On asioita, joissa kannattaa luovuttaa. Jotka vaan eivät ole vaivan arvoisia, jos vaiva on suurikin. Jotka voi helposti korvata jollain toisella hyvällä ja mukavalla ja hyödyllisellä.



Ja sitten on niitä, joissa on vain yritettävä uudestaan kunnes onnistuu.



Mielestäni on erittäi ntärkeää tajuta tämä ero ja osata jakaa asioita näihin kategorioihin.

Voiko sitä enää muuksi muuttaa.

:D.

Jos vastoinkäyminen jatkuu ja jatkuu niin kyllä mä lopulta useimmiten luovutan. Elämä on niin lyhyt, että jos ei suosiolla jotakin asiaa saa niin ei sitä loputtomiin kannata yrittää vaan suunnata tarmonsa ja mielenkiintonsa johonkin muuhun.

mutta joo vastoinkäymiset alkaa täällä av-palstalla puiden... täältä saa kyllä tukea

Jossain tilanteessa se ratkaisu voi olla myös luopuminen. Olen perusluonteeltani positiivinen ja optimistinen, osaan tsempata itseäni aika hyvin.

sitten ketju tänne. Syyn yritän tietysti vierittää kaikkien muiden paitti itteni päälle.

Mulla on surkea lapsuuskoti jossa en saanut koskaan mitään apua, tukea tai kannustusta vanhemmiltani. Kaikki huolet, murheet ja vastoinkäymiset piti itse hoitaa. Kotoa muutettuani vanhempani hylkäsivät minut lopullisesti, sen jälkeen ei yhteyttä olla pidetty, eli en saanut kooa mitään apua, tukea vaikka olisi ollut mikä hätä, kriisi, sairaus, rahat loppu tai muuta hätää.

Kun on aina joutunut selviytymään itse niin tietää että pakko on pärjätä jatkossakin. Apua en ole saanut koskaan mistään, joten pakostakn tulee päättäväiseksi. Vaihtoehtoja kun ei ole: (,

että nykyiset vastoinkäymiset tuntuvat mitättömiltä.

En ole tyttö enää. Monemoista on tullut nähtyä ja koettua. Asiat järjestyy aina jotenkin. Olen huono itkemään. Enemmin olen ihan hiljaa tai melekin useimin kiroilen ja meson.



Poika 8v. sanoi ettei ole nähnyt minun koskaan itkevän. Ei se mikään meriitti ole, mutta en ole itkijätyyppiä.