saanko puuttua omien vanhempien kasvatustapoihin...

15-vuotias veljeni tuntuu pitävän perhettämme aika hyvin otteessaan. Vanhemmillamme ei ole enää mitään sananvaltaa hänen tekosiinsa. Olen itse 20-vuotias ja tuo jätkän käytös tuntuu niin absurdilta. Kaksi muuta veljeäni (17 ja 14-vuotiaat) ovat täysin erilaisia. Tämä herra 15v huutaa, potkii (minua ja kahta veljeämme, sekä seiniä, ovia, tavaroita, mitä vain), lyö, raivoaa... Jos jompi kumpi vanhempi jotain hänelle sanoo, selitys löytyy aina. "Tuo alotti", "vahinko", "se oli leikkiä". Minulla menee hermot. Poika ei ole koskaan saanut kunnon rangaistusta. Pahin taisi olla pari vuotta sitten viikon tietokonekielto siitä, kun hän otti ja löi nuorimmalle veljelle mustan silmän. Syynä nyrkiniskuun tuolloin oli se, ettei kuopus suostunut tekemään välipalaa isoveljelleen. Sekään viikko ei sitten kestänyt ihan sitä seitsemää päivää, kun poika kuulemma käyttäytyi pari päivää niin nätisti. Sama rumba jatkui heti, kun tietokone tuli takaisin käyttöön.

Vanhemmilla on tapana jaella paljon tyhjiä uhkauksia. Kaikista huvittavinta on, kun sanotaan:"Jos tuo huuto ei nyt lopu, niin minä suutun." Ja sitten? Veljeäni vain naurattaa ajatus siitä, että voi kauhea, kohta äiti suuttuu, kun ei se suuttuminen johda ikinä minkäänlaisiin toimiin. Huudetaan vain kurkku suorana puolin ja toisin. Naurettavaa.



Olen muutaman kerran tarjonnut omia mielipiteitäni näistä "rangaistuksista" ja "keskusteluista", joita meillä käydään. Olen ehdottanut erilaisia tapoja käsitellä veljeäni, mutta vanhempani tyrmäävät minut aina suorilta. En kuulemma voisi millään ymmärtää, kun minulla ei ole lapsia. Tottahan se osittain on, en minä tiedä, millaista on kasvattaa lasta. Mutta minulla on maalaisjärki päässä ja ymmärrän sen verran, että jos lapsi/teini saa tehdä ihan mitä huvittaa, ei huonoa käytöstä saa loppumaan huutamalla.



Veljen käytös on välillä todella pelottavaa. Hän uhkailee veitsellä, vaikkakin tietysti jälkeen päin nauraa ja sanoo kaiken olevan leikkiä. Nyrkki viuhuu päivittäin ja henkinen väkivalta on järkyttävää.

Tässä pieni esimerkki henkisestä yliotteesta: Viime viikolla yhtensä iltana kävin kehottamassa veljeäni laskemaan huoneensa telkkarin volyymia ja lopettamaan kiroilun (manaili aika inhottavin sanamuodoin jotain videopeliä) ja sain kuulla olevani vittupää huora ja että voisin painua helvettiin. Äiti ja isäni olivat vieressä, mutta kumpikaan ei korvaansa lotkauttanut. Minä suutuin ja sanoin, että jos hän ei pyydä anteeksi, peli lähtee loppuviikoksi hyllylle. Veli ei sanonut mitään, nauroi vain. Olin jo astelemassa ottamaan piuhoja irti, kun isän ääni kuului takaa:"Ei oo sun asia käskyttää sitä poikaa, anna sen olla. Kyllä se siitä rauhottuu, kun jätät rauhaan." En saata uskoa tätä enää... Muutenkin tuo huorittelu särähtää korvaan aina. Vihaan sitä sanaa, eikä minun pitäisi joutua kuulemaan tuollaista rakkaalta ihmiseltä.



Mitä tässä enää voi tehdä? Odottaa, että herra kasvaa aikuiseksi ja toivoa, että käytös sitä myötä paranee? Vai voinko yrittää sinnikkäästi jatkaa "järjen puhumista" vanhemmilleni, vaikka he ovat suhtautuneet siihen äärettömän nihkeästi? Mitä te olisitte mieltä, jos yksi lapsistanne yrittäisi neuvoa kasvatuksessa?