Masentunut puoliso ja oma jaksaminen?

Meillä ollut sama tilanne ja oma jaksaminen oli välillä todella heikoissa kantimissa. Jotain apua ja helpotusta toi lastenhoitoapu ja muu konkreettinen apu, että sai edes vähän itse hengähtää. Silti pahimpina aikoina tuntui, ettei niistäkään ole mitään apua, ei saanut itsekään piristystä oikein mistään. Tuntui, että se miehen masennus imi kaiken energian minusta ja ilmapiiri oli kotona niin ankea ja alakuloinen, että oli todella ahdistavaa. Parhaimpana jaksamisen tukena oli se, että lähdin pois kotoa, yksin tai lasten kanssa. Sai hengähtää sitä kautta. Kävin myös psykologin juttusilla muutaman kerran purkamassa vihan, katkeruuden, pelon, ahdistuksen ym. kaikenkirjavia tunteita. Ne on tärkeää saada purkaa johonkin ja masentuneelle niitä kun ei voi purkaa..Raskainta oli minusta juuri se, että puoluson kanssa ei yhtäkkiä ollutkaan puheyhteyttä ja ei voinut avoimesti puhua mitään. Jotenkin sitä mentiin päivästä toiseen. Yhtäkkiä sitten muutosta alkoi tapahtumaan ja sai huomata, että mehän pystymme keskustelemaan, mies lähtee yhtäkkiä kauppaan tai ulos. Se tunne oli mieletön. Nyt tilanne on jo aika lailla normaali.



En osaa muuta sanoa kuin pidä huoli itsestäsi, ota itselle aikaa, puhu tunteistasi jollekin. Tulee päivä, jolloin kaikki on helpompaa ja saat puolisosi "takaisin". Usko siihen, vaikka välillä epätoivo valtaisikin mielen.

Musta tuntuu, että tuo oma masentunut mies on lähinnä riippakivi. Vetää mua koko ajan mukanaan noihin syövereihin, missä itse rypee. Apua ei suostu hankkimaan, vaikka hänen oma perhekin (minun lisäkseni ja kavereidensa) on kehottanut, pyytänyt, rukoillut, anonut.



Mä en vaan jaksa enää niitä sen raivokohtauksia, aiheetonta mustasukkaisuutta, "elämällä ei ole tarjota mulle mitään"-purkauksia sun muita.



Hoitaa työnsä joo, mutta kun tulee himaan, on odotettavissa raivokohtaus ihan-mistä-tahansa. Se voi olla idiootit liikenteessä, raskas työpäivä, minä, joku juttu minkä luki jostakin... Sitten loppuilta menee mykkäkoulussa miehen puolelta ja hän vaan lojuu sohvalla kiinnittämättä huomiota enää mihinkään. Mä en voi sanoa MITÄÄN, EN YHTÄÄN MITÄÄN ilman pelkoa siitä, että se jotenkin loukkaa häntä ja hän suuttuu. En jaksa enää yrittää jaksaa.



On sairaus joo ja pitää yrittää ymmärtää joo, tottakai, mutta kun mies ei huoli mitään apua, ei keneltäkään. Ikään kuin haluaisi rypeä tuossa tilanteessa. Pelkää menettävänsä mut ja toimii kuitenkin just silleen, että edesauttaa mun menettämistä.



Mä alan itekin olee jo ihan hajalla tähän tilanteeseen. Mä en jaksa. Tekis mieli pakata kimpsut ja kampsut sillä välin, kun tuo on töissä ja LÄHTEÄ POIS. Löytää taas se OMA elämä, elämänilo, elämänhalu. Mä pelkään, että jonakin päivänä oikeasti teen sen.



Mä vaan haluaisin sen mun oman miehen takas, sen, jonka luonnetta masennus ei ollut vielä muuttanut. Nyt tuo on joku tuntematon, jolla on sama naama, mutta luonne on jonkun vieraan ihmisen. Mä muutun kanssa koko ajan joksikin muuksi kuin siksi, joka oikeasti olen.



Onhan se helppoa sanoa, että OTA ERO, jätä se mies. Mutta kun se on SAIRAS. Masennus ei ole yhtä kuin tuo mies ja tuo mies ei ole yhtä kuin tuo masennus. Kun vaan jotenkin sais sen hankkimaan apua. Sais sille elämänhalun takaisin.

Pelkään eniten sitä että minä romahdan kun mies tuosta selviää.



Pahalta tuntuu myös se kun joku päivä sanoin miehelle että mua ahdistaa kun jätät ulkovaatteet olohuoneeseen niin tämä karjuu että AI SUA AHDISTAA!

Ymmärrän kyllä miestä mutta tuollaisissa tilanteissa alan aina miettimään omaa masennusaikaani miten jouduin silti kaikesta huolehtimaan enkä ns voinut rauhassa sairastaa.



Ap

mä niin allekirjoitan kaiken mitä olette kirjoittaneet!!

mun mieskään ei hae apua,vaikka on selkeesti masentunut.ihan vieraaksi muuttunut mies. on kuin betoniseinalle puhuis,kun tuolle yrittää puhua. ja hokee,kuinka ei rakasta mua. voiko masennus viedä rakkaudenkin tunteen pois? ja tää tapahtu kuukauden sisällä,kun ikäänkuin ei rakastais. voiko tuo rakkaus vielä herätä henkiin? mä niin haluisin mun miehen takaisin! mä en jaksa enää itkeä! mitä se ylipäätäsä voittaa tuon hokemisella? me kun ei voida edes erota. enkä mä edes haluis! voimia teille kaikille.

mä niin allekirjoitan kaiken mitä olette kirjoittaneet!!

mun mieskään ei hae apua,vaikka on selkeesti masentunut.ihan vieraaksi muuttunut mies. on kuin betoniseinalle puhuis,kun tuolle yrittää puhua. ja hokee,kuinka ei rakasta mua. voiko masennus viedä rakkaudenkin tunteen pois? ja tää tapahtu kuukauden sisällä,kun ikäänkuin ei rakastais. voiko tuo rakkaus vielä herätä henkiin? mä niin haluisin mun miehen takaisin! mä en jaksa enää itkeä! mitä se ylipäätäsä voittaa tuon hokemisella? me kun ei voida edes erota. enkä mä edes haluis! voimia teille kaikille.

Samaa se mun mies hokee, tai ei noin suoraan, vaan kiertoilmaisuin.

"Mun tunteet ei ole enää mitään kohtaan ennallaan"

"mikään ei tunnu enää miltään, kaikki on yhdentekevää"

sitten jos kysyy, että myös oma perhekö, niin vastaus on kyllä.

Tuntuu kyllä suoraan sanottuna helvetin pahalta lukea teidän kohtalotovereiden kirjoituksia, kun pystyy niin täysin eläytymään. Voimia kaikille.

mä niin allekirjoitan kaiken mitä olette kirjoittaneet!!

mun mieskään ei hae apua,vaikka on selkeesti masentunut.ihan vieraaksi muuttunut mies. on kuin betoniseinalle puhuis,kun tuolle yrittää puhua. ja hokee,kuinka ei rakasta mua. voiko masennus viedä rakkaudenkin tunteen pois? ja tää tapahtu kuukauden sisällä,kun ikäänkuin ei rakastais. voiko tuo rakkaus vielä herätä henkiin? mä niin haluisin mun miehen takaisin! mä en jaksa enää itkeä! mitä se ylipäätäsä voittaa tuon hokemisella? me kun ei voida edes erota. enkä mä edes haluis! voimia teille kaikille.

Samaa se mun mies hokee, tai ei noin suoraan, vaan kiertoilmaisuin.

"Mun tunteet ei ole enää mitään kohtaan ennallaan"

"mikään ei tunnu enää miltään, kaikki on yhdentekevää"

sitten jos kysyy, että myös oma perhekö, niin vastaus on kyllä.

Tuntuu kyllä suoraan sanottuna helvetin pahalta lukea teidän kohtalotovereiden kirjoituksia, kun pystyy niin täysin eläytymään. Voimia kaikille.

ihan samaa munkin mies sanoo,että perhekkään ei tunnu miltään. kuulemma sauna on ainoa paikka,mikä merkitsee jotain. ja sielä se viihtyykin monta tuntia joka päivä.eipä sitä kotona juur näy. mitä hittoo tässä voi tehdä,kun toinen ei hae apua!? musta alkaa jo itse tuntua,etten haluis elää. :( mulla ei vielä ole yhtään kaveriakaan,eli miehessä menetin ystävänkin. lapsista saan onneksi voimia,vaikka mitä ne tekee itkevällä äidillä?miestä ei edes kosketa mun itku. saakohan se nautintoa siitä,että kärsin? voi,kun jollain ois taikasauva,mikä muuttas tän elämän paremmaksi! kun tietäis,onko mun turha toivoa että tuo mies vielä rakastais mua!

mä niin allekirjoitan kaiken mitä olette kirjoittaneet!!

mun mieskään ei hae apua,vaikka on selkeesti masentunut.ihan vieraaksi muuttunut mies. on kuin betoniseinalle puhuis,kun tuolle yrittää puhua. ja hokee,kuinka ei rakasta mua. voiko masennus viedä rakkaudenkin tunteen pois? ja tää tapahtu kuukauden sisällä,kun ikäänkuin ei rakastais. voiko tuo rakkaus vielä herätä henkiin? mä niin haluisin mun miehen takaisin! mä en jaksa enää itkeä! mitä se ylipäätäsä voittaa tuon hokemisella? me kun ei voida edes erota. enkä mä edes haluis! voimia teille kaikille.

Samaa se mun mies hokee, tai ei noin suoraan, vaan kiertoilmaisuin.

"Mun tunteet ei ole enää mitään kohtaan ennallaan"

"mikään ei tunnu enää miltään, kaikki on yhdentekevää"

sitten jos kysyy, että myös oma perhekö, niin vastaus on kyllä.

Tuntuu kyllä suoraan sanottuna helvetin pahalta lukea teidän kohtalotovereiden kirjoituksia, kun pystyy niin täysin eläytymään. Voimia kaikille.

ihan samaa munkin mies sanoo,että perhekkään ei tunnu miltään. kuulemma sauna on ainoa paikka,mikä merkitsee jotain. ja sielä se viihtyykin monta tuntia joka päivä.eipä sitä kotona juur näy. mitä hittoo tässä voi tehdä,kun toinen ei hae apua!? musta alkaa jo itse tuntua,etten haluis elää. :( mulla ei vielä ole yhtään kaveriakaan,eli miehessä menetin ystävänkin. lapsista saan onneksi voimia,vaikka mitä ne tekee itkevällä äidillä?miestä ei edes kosketa mun itku. saakohan se nautintoa siitä,että kärsin? voi,kun jollain ois taikasauva,mikä muuttas tän elämän paremmaksi! kun tietäis,onko mun turha toivoa että tuo mies vielä rakastais mua!

Mä oon kaikkeni yrittänyt, että tuo hakis apua. Mutta kun ei voi pakottaa. Kunpa voisikin.

Tuntuu uskomattoman pahalta kun se vaan joskus iltaisin nukkumaan mennessä sanoo, että toivoo, ettei heräis aamulla. Yritä siinä sitten nukkua levollisesti. Se on ihan sama miten paljon sitä rakastaa ja miten paljon kertoo, että rakastaa. Ei vaikutusta. Näyttää, ettei mun tunteet sitä kohtaan merkitse sille mitään. Ja selvää on, ettei sillä tunteita ole, mitään tai ketään kohtaan.

Kunpa todellakin olis sellanen taikasauva... Mä vaan haluan sen mun oman miehen takas, mä haluan että se taas pitää mua sylissä, katsoo mua silmiin ja kertoo, että rakastaa mua. Mut kun pyydän, että se koskettais mua, se suuttuu. Jos itse kosketan sitä, se suuttuu... Ei tällainen elämä oo ihmistä varten...

mä niin allekirjoitan kaiken mitä olette kirjoittaneet!!

mun mieskään ei hae apua,vaikka on selkeesti masentunut.ihan vieraaksi muuttunut mies. on kuin betoniseinalle puhuis,kun tuolle yrittää puhua. ja hokee,kuinka ei rakasta mua. voiko masennus viedä rakkaudenkin tunteen pois? ja tää tapahtu kuukauden sisällä,kun ikäänkuin ei rakastais. voiko tuo rakkaus vielä herätä henkiin? mä niin haluisin mun miehen takaisin! mä en jaksa enää itkeä! mitä se ylipäätäsä voittaa tuon hokemisella? me kun ei voida edes erota. enkä mä edes haluis! voimia teille kaikille.

Samaa se mun mies hokee, tai ei noin suoraan, vaan kiertoilmaisuin.

"Mun tunteet ei ole enää mitään kohtaan ennallaan"

"mikään ei tunnu enää miltään, kaikki on yhdentekevää"

sitten jos kysyy, että myös oma perhekö, niin vastaus on kyllä.

Tuntuu kyllä suoraan sanottuna helvetin pahalta lukea teidän kohtalotovereiden kirjoituksia, kun pystyy niin täysin eläytymään. Voimia kaikille.

ihan samaa munkin mies sanoo,että perhekkään ei tunnu miltään. kuulemma sauna on ainoa paikka,mikä merkitsee jotain. ja sielä se viihtyykin monta tuntia joka päivä.eipä sitä kotona juur näy. mitä hittoo tässä voi tehdä,kun toinen ei hae apua!? musta alkaa jo itse tuntua,etten haluis elää. :( mulla ei vielä ole yhtään kaveriakaan,eli miehessä menetin ystävänkin. lapsista saan onneksi voimia,vaikka mitä ne tekee itkevällä äidillä?miestä ei edes kosketa mun itku. saakohan se nautintoa siitä,että kärsin? voi,kun jollain ois taikasauva,mikä muuttas tän elämän paremmaksi! kun tietäis,onko mun turha toivoa että tuo mies vielä rakastais mua!

Mä oon kaikkeni yrittänyt, että tuo hakis apua. Mutta kun ei voi pakottaa. Kunpa voisikin.

Tuntuu uskomattoman pahalta kun se vaan joskus iltaisin nukkumaan mennessä sanoo, että toivoo, ettei heräis aamulla. Yritä siinä sitten nukkua levollisesti. Se on ihan sama miten paljon sitä rakastaa ja miten paljon kertoo, että rakastaa. Ei vaikutusta. Näyttää, ettei mun tunteet sitä kohtaan merkitse sille mitään. Ja selvää on, ettei sillä tunteita ole, mitään tai ketään kohtaan.

Kunpa todellakin olis sellanen taikasauva... Mä vaan haluan sen mun oman miehen takas, mä haluan että se taas pitää mua sylissä, katsoo mua silmiin ja kertoo, että rakastaa mua. Mut kun pyydän, että se koskettais mua, se suuttuu. Jos itse kosketan sitä, se suuttuu... Ei tällainen elämä oo ihmistä varten...

mä kun kerran yritin pussata sitä,niin se inhon välähdys kasvoilla! ja jos halaa,olisi kuin puupökkelöä halais! enää en edes uskalla yrittää halata. eikä se enää nukukkaan mun vieressä.:(

vastaa tähän ketjuun,jos teillä tilanne muuttuu parempaan suuntaan.

entinen puolisoni kärsi mielenterveyden häiriöistä.

eron jälkeen, vaikka yksinhuoltajuus on ollut rankkaa, helpotus oli päästä elämään arkea ilman "aikuista lasta".



eron syy ei ollut mt-häiriöisyys vaan moni muukin asia meidän välillä. tämä heille tiedoksi, jotka ehkä tuomitsevat, että olen hylännyt sairaan puolison. ei, niin ei käynyt.

vuoden päivät söi vain lääkkeitä ja koitin toitottaa että paraneminen alkaa kun tiedostaa sen masennuksen aiheuttajan. Mä olen sitä mieltä että joku sen aina aiheuttaa ja miehellä se on firma joka kaatui ja raha-asiat joita ei saa hoidettua.



Nyt onneksi viimein tajusi tk lääkäri muuttaa lääke annostusta ja ohjata mies terapiaan että saa edes jollekin puhua.Mulle ei jostain syystä suostu puhumaan, ehkä siksi että oli minua kohtaan niin välinpitämätön ja ymmärtämätön aikanaan ja nyt alkanut sitä tajuta kun itse sairastaa...



Siispä juu, mun mies on on hakenut apua onneksi.





ap

miehenne ovat masentuneita? Jos he eivät vaan muuten enää rakasta teitä tai halua teitä, mutteivät uskalla/halua sanoa sitä?

ajaa ihmisen siihen tilaan ettei jaksa kotona mitään. Jonkun toisen seurassa voi olla kuin eri ihminen. Kokemusta on.

miehenne ovat masentuneita? Jos he eivät vaan muuten enää rakasta teitä tai halua teitä, mutteivät uskalla/halua sanoa sitä?

pahat talousvaikeudet on miehen masennuksen syy.

ja on niin selvät masennuksen oireet,ettei epäilystä. mm.ihmiseltä on ilo ja nauru kadonnut kokonaan,eikä nuku jne. toista naistakaan ei kuulemma ole.

nyt lupas ens viikolla hakee apua,mutta saas nähä..

siltä kuin mies tahallaan lorvailisi ja makaisi vain koska seksi kyllä kiinnostaa, tosin ei enää ehkä ihan niin kuin ennen monta kertaa päivässä mutta kyllä kerran päivässä...





JA mies kyllä rakastaa mua mutta ei näytä sitä millään mun pitäisi sitten jaksaa rakastaa ja tukea miestä kuitenkin.



No mutta, eiköhän se tästä ala helpottamaan jossain vaiheessa toivottavasti ainakin!





ap

sairasti muutaman vuoden "aktiivisesti". Lääkkeet useamman vuoden, terapiaa silloin tällöin. Hemmetin kiree, ahdisnut, ärtyvä, nurkassa huokaileva. saikulla oli välillä. meillä 3 pientä lasta ja minä vaan päätin että tästä puserretaan läpi.



ja niin puserrettiin. mutta älkää vaan tehkö niitä virheitä mitä minä tein. Minä toimin miehen terapeuttina, kun oikea terapia ei suomalaiselle miehelle oikein maistunut. pistin omat fiilikseni tyystin syrjään ja otin päivän kerrallaan.



ja sitten kun mies vihdoin parantui ja elämä alkoi olemaan suhteellisen normaalia niin luulin että tuo kaikki on takana. mutta mutta... masennus on siitä paska sairaus että sillä on taipumus uusiutua jos se potilas ei oikeasti pidä huolta itsestään ja siitä että oman elämän kuormittavuus ei ylitä kynnystä.



miehellä alkoi olla työstressiä ja muuta yli kantokyvyn joten alettiin mennä siihen samaan tapaan; mies huokailla nurkassa, että ahdistaa ja vituttaa. minun mittani oli kuitenkin täynnä. pimahdin ihan tosissani, että nyt jumaliste sä et enää tee tätä meille. istuin yksin autossa ja itkin kun tuntui että en oikeasti jaksa enää yhtään. Oikeesti halusin vaan paeta ihan mihin tahansa!



hirvittävän "haluanko olla mieheni kanssa yhdessä"-kriisin jälkeen päädyin siihen lopputulokseen, että meidän parisuhde on muuttunut hoitosuhteeksi ja jos me meinataan yhdessä olla minä en ole mieheni terapeutti. me puhuttiin todella suoraan miehen kanssa siitä että parisuhteemme on vinoutunut. mies oli samaa mieltä- eihän se meidän kummankaan tarkoitus ollut, mutta siihen ajauduttiin vaan. olisi miehen pitänyt aikoinaan mennä oikeasti hoitoon ja mun sanoa aiemmin että mä en jaksa kaikkea ja että olin tosin yksinäinen huoltosuhteessa mieheeni. mieheni onneksi on todella hyvä tyyppi, joten pystyttiin ihan hyvin nämä juttelemaan avoimesti.



sen jälkeen on haettu sitä tapaa olla yhdessä. mies ei enää välittömästi ala natisemaan pikkuasioista tai huokailemaan kun kaikki niin masentaa. ja luvannut mennä ihan oikeaan terapiaan jos tilanne ajautuu sellaiseksi. ja minä oikeasti sanon milloin tuntuu että ei jaksa, enkä vaan sisulla sinnittele ja hoida kaikkea.



puolisen vuotta siinä meni kun haettiin oikeaa tapaa olla yhdessä. ja se on löytynyt. miehen taipumus masennukseen ei ole poistunut mutta minä en toimi enää ilmapuntarina joka yrittää koko ajan skannata mikä miehen olotila on. me on löydetty uudestaan tasavertainen meininki ja alettu löytää hauskoja juttuja elämään. ollaan nykyisin todella onnellisia yhdessä. toivotaan että masennus ei uusi, mutta jos uusii, se hoidetaan toisin kuin ennen.



mutta olkaahan puolisot varovaisia. iso rakkaus ja halu pitää huolta ei kuitenkaan vastaa oikeaa lääketieteellistä hoitoa. pitäkää huolta itsestänne.

Olen kans rämpinyt tuossa suossa. Ihan samoja juttuja kuin teillä. Meillä mies itse hakeutui hoitoon ja terapiaan, kun koki ettei enää jaksa. Työuupumus ja masennus. Mutta sitten alkoikin muutos elämässä, hän on saanut elämästä kiinni ja on alkanut toimia aloitteellisesti ja noi rypemiset jääneet vähemmälle. Ja juurikin myös pariterapian avulla olemme molemmat saaneet ymmärrystä ja neuvoja miten kohdata sairaus ja oireet. Minä voin myös terapiassa kertoa kuulumisia ja valottaa terapeutille kuinka mies on oikeasti voinut.



Meille siis terapia on ollut kaiken pelastus. Ei ole käyttänyt lääkkeitä ollenkaan. Mutta niistäkin on hyötyä, mieheni ei vaan halunnut lääkitystä.



Jaksamista ja pitäkää puolisot huolta myös itsestänne!

Pelkään eniten sitä että minä romahdan kun mies tuosta selviää.

Pahalta tuntuu myös se kun joku päivä sanoin miehelle että mua ahdistaa kun jätät ulkovaatteet olohuoneeseen niin tämä karjuu että AI SUA AHDISTAA!

Ymmärrän kyllä miestä mutta tuollaisissa tilanteissa alan aina miettimään omaa masennusaikaani miten jouduin silti kaikesta huolehtimaan enkä ns voinut rauhassa sairastaa.

Ap

Ulkovaatteiden olkkaariin jättäminen jos ahdistaa niin voi voi. Meillä voi laittaa ristin seinään kun niin ei tapahdu, vaimo ollut alakuloinen vuosikaudet (>10 vuotta ainakin). Miten sen kanssa jaksaa? Vaikeaa se onkin. Mutta kaikesta selviää jos haluaa. Ja nyt alkaa selvitä mistä kenkä puristaa, uskoisin että asiat voivat hieman oieta hiljakseen.

Asiat eivät ratkea sillä että sinä pysyt sivussa. Puhu asioista hänelle, niistäkin mitkä sinua kuormittavat. Ei se toimi jos sinä luokittelet puolet asioista sellaisiksi joita et jaa hänen kanssaan. Riippuu varmasti henkilöstä ja masennuksen laadusta.

Sitten kannattaisi varmaan ostaa kirja jossa masennuslajit luokitellaan alalajeihin vivahteineen ja näille sopiva lääkitys. Helpottaa sitä että saa sopivan lääkityksen jos sellaisen tarvitsee ja sellainen tehoaa. Parempi selvitellä asiaa ennalta, ja selvitellessä voi tulla vastaan asioita joilla tuo ratkeaa jo itsessään. Mutta jos kumpikin välttelette asiaa, on tie pimeässä pitkä ja ankea.

Huojentavaa lukea näitä juttuja. Ihan kuin omasta elämästä. Ajattelin ettei tällaista ole kellään muulla. Mutta näköjään se onkin juuri näin kaikilla joilla masennusta on puolisolla. Ahdistaa ihan kamalasti. Ja vituttaa kun omakin elämänilo on tavallaan viety. Toisen kanssa ei voi jakaa mitään asioita. Ei varsinkaan iloita yhdessä. Kaikki on jotenkin merkityksetöntä. Kotona kaikki on paskaa. Lannistavaa.

Onpa kummallista ap,  miehesi on masentunut mutta on silti sitä mieltä että se on itse keksitty sairaus? Myöntääkö hän siis itse edes olevansa masentunut?

Me ollaan avopuolison kanssa käyty molemmat vakava masennus läpi, itsellä se vielä jonkinverran vaikuttaa arkeen ja jaksamiseen. Silti ei ole tullut kuuloonkaan etteikö toista olisi autettu niinä vaikeina hetkinä. Se on vaatinut ihan mielettömästi voimia ja kärsivällisyyttä ja aivan varmasti kumpikin meistä on ollut välillä aivan loppu sen toisen osapuolenkin takia ja tuntunut siltä että no helvetti ihan sama, antaa olla. Mutta vaikka meillä ei ole edes lapsia ja ollaan tosi nuoria niin käytiin sekä yksin että yhdessä terapiassa. Sitä moni nauroi, että mitä noin nuoret mihinkään parisuhdeterapiaan menee. Mutta meidät se pelasti, kun kummallakin oli pahasta olosta huolimatta ensinnäkin halua hakea apua ja myöskin auttaa sitä toista ja vieläpä yhdessä selvittää sitä tilannetta.

Pointtini tässä on se että minusta kenenkään ei tarvitse sietää paskaa toiselta loputtomiin, oli sitten masentunut tai ei. Jos lukuisista keskusteluista huolimatta toinen ei edes yritä hakea apua, miten se tilanne siitä voisi sitten parantua? Ja jos toinen ei ole ollut sinun tukenasi vaikeina aikoina, miksi hän vaatii samaa sinulta? Toki ymmärrän ettei tule ehkä mieleen heti toisesta erota kun toinen on sairas ja tietää ettei hän ole oikeasti sellainen mutta ei se masennus nyt ihmisen koko persoonaa ja käyttäytymistä muuta. Kyllä silloinkin on edelleen tallella se kyky pyytää anteeksi ja olla ymmärtäväinen toista kohtaan ja keskustella vaikka ei aina jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Onpa kummallista ap,  miehesi on masentunut mutta on silti sitä mieltä että se on itse keksitty sairaus? Myöntääkö hän siis itse edes olevansa masentunut?

Me ollaan avopuolison kanssa käyty molemmat vakava masennus läpi, itsellä se vielä jonkinverran vaikuttaa arkeen ja jaksamiseen. Silti ei ole tullut kuuloonkaan etteikö toista olisi autettu niinä vaikeina hetkinä. Se on vaatinut ihan mielettömästi voimia ja kärsivällisyyttä ja aivan varmasti kumpikin meistä on ollut välillä aivan loppu sen toisen osapuolenkin takia ja tuntunut siltä että no helvetti ihan sama, antaa olla. Mutta vaikka meillä ei ole edes lapsia ja ollaan tosi nuoria niin käytiin sekä yksin että yhdessä terapiassa. Sitä moni nauroi, että mitä noin nuoret mihinkään parisuhdeterapiaan menee. Mutta meidät se pelasti, kun kummallakin oli pahasta olosta huolimatta ensinnäkin halua hakea apua ja myöskin auttaa sitä toista ja vieläpä yhdessä selvittää sitä tilannetta.

Pointtini tässä on se että minusta kenenkään ei tarvitse sietää paskaa toiselta loputtomiin, oli sitten masentunut tai ei. Jos lukuisista keskusteluista huolimatta toinen ei edes yritä hakea apua, miten se tilanne siitä voisi sitten parantua? Ja jos toinen ei ole ollut sinun tukenasi vaikeina aikoina, miksi hän vaatii samaa sinulta? Toki ymmärrän ettei tule ehkä mieleen heti toisesta erota kun toinen on sairas ja tietää ettei hän ole oikeasti sellainen mutta ei se masennus nyt ihmisen koko persoonaa ja käyttäytymistä muuta. Kyllä silloinkin on edelleen tallella se kyky pyytää anteeksi ja olla ymmärtäväinen toista kohtaan ja keskustella vaikka ei aina jaksa.

Kauankohan kestää, ennen kuin pitäisi alkaa helpottamaan? Mieheni on vakavasti masentunut, pitkällä sairauslomalla sen vuoksi. Jo vuosia on oireillut masennustaan, mutta suostui lääkäriin vasta kun uhkasin avioerolla. Sai lääkkeet ja satunnaista keskusteluapua. Ei enää pura pahaa oloaan samassa mittakaavassa muihin kuin ennen lääkitystä, mutta siinäpä onkin kaikki edistys. Edelleen makaa päivät sängyn pohjalla. Ei peseydy, vaihda vaatteitaan, syö milloin sattuu ahmimalla herkkuja. Jättää kaiken jälkeensä, kengät keskelle lattiaa, vessan pöntön vetämättä, likaiset astiat pöytään, roskat pöydälle, ruoat pöydälle, jnejnejne. Mistään ei voi puhua, kun tuo mielensä pahoittaja ottaa itseensä sanon mitä tahansa. En haluaisi sairauden vuoksi jättää puolisoani, mutta mikä on ennuste masennuksessa? paraneeko siitä kokonaan? vai jääkö tuo tuommoiseksi? en halua enkä jaksa olla loppuelämääni masentuneen puolison "omaishoitajana". Haluan elää tavallista, mukavaa arkea lasten kanssa ilman että joka päivä joutuu jaksamalla jaksamaan aikuisen ihmisen saamattomuutta.