Muuttuiko elämä pysyvästi "synkäksi" oman vanhemman kuoleman jälkeen?

Oma äitini kuoli sairastettuaan monta vuotta syöpää, tasan 3 viikkoa ennen kuopukseni syntymää. Koska sairaus oli ollut niin pitkä, olin ehtinyt tehdä kuolemaan liittyvää surutyötä jo kauan ennen äidin poismenoa. Loppuaika oli äidillekin niin raskasta, että kuolema tuntui vapauttavalta. Olin siis siinä onnellisessa tilanteessa että olin saanut valmistautua tulevaan ja keskustella äidin kanssa kaikesta tärkeäksi kokemastani. Kuoleman koin jollain tavalla armollisena asiana äidin tilanteessa.



Uusi vauva toi konkreettisesti aika pian uuden vaiheen elämässä, oli toisaalta ihanaa saada keskittyä rauhassa vauvan hoitoon. Äidin kuolemaan liittyvä suru ilmenee nykyään ikävänä, kun haluaisi jakaa asioita äidin kanssa, mutta elämä itsessään ei ole muuttunut synkemmäksi. Ehkä jopa valoisammaksi, äidin sairauden myötä olen oppinut jonkinlaista carpe diem -asennetta

elämää 99/100 on muualla - omassa kodissa miehen ja lasten luona! Ehkä jos olisin joku peräkammarin poika tai -tyttö menettäisin kaiken vanhempien mukana mutta tavallisesti ihmisellä on kyllä omaakin elämää mikä ei vanhempien kuolemaan lopu.



Toki heitä usein ajattelee vielä näin 18/12 vuoden jälkeenkin mutta ei sitä jää märehtimään.

siitä toipuu, se on kuitenkin normaali osa elämää.

Ehkä jollain lailla on useammin läsnä ajatus siitä, että meistä kukaan ei ole täällä ikuisesti.



Mutta ei ole synkkää :)

Itse odotan sitä ilon päivää kun väkivaltainen sadistinn hakkaava isäni kuolee. Mulla se viimein tuo vapauden ja rauhan ja aion juhlia sitä päivää, ostan samppanjapullon. Isällä luonnevika, on uhannut vahingoittaa minua ja lapsia, ei vo olla missään kontaktissa.



Mutta jos on ollut ihana, rakastava vanhempi, on kai ihan mahdollista ettei täysin toivu koskaan. Itselläni ei ollut mahdollisuutta kokea rakkautta, tukea, välittämistä ja turvaa vanhemmiltani, mutta olen kyllä tuntenut ihania vanhempia, joiden kuolema on muuttanut heidän aikuisia lapsiaan pysyvästi.

Aikaa ottaa, ei riitä vuosi eikä kaksi, mutta kyllä aika auttaa. Meillä nyt tulossa 12 joulu ilman mun äitiä ja nyt tulee ihan hyvä ja ihana joulu!

Isäni kuoli, kun olin 23-vuotias. Siitä on nyt n 20 vuotta. Olisi aika kamalaa, jos elämä olisi muuttunut "pysyvästi synkäksi". Ekat naurut naurettiin hautajaisissa, kun jokainen sai kertoa parhaita muistoja isästäni, ja siitä se surusta toipuminen alkoi. Nykyään saattaa mennä jo muutama päivä, että en aktiivisesti "muistele" isää. Mutta toki isä jonkinlaisena hahmona aina on elämässäni mukana. Ainakin kuvittelen, että pojassani on muutama piirre häneltä perittynä.

Mä menetin äitini n. 20 v sitten. Kyllä siitä jotenkin toipui ja muuta tuli tilalle. Mutta onhan hänellä iso paikka mun sydämessäni edelleen ja aina. Nykyään en vain katso sinne niin usein. Ja "katsominen" on hallittua. Jos mitään tajusit tästä löpinästä.

Mulla oli vanhempien kuoleman jälkeen parin kolmen vuoden synkkä jakso. Vanhemmat kuolivat molemmat samana vuonna sairauteen. Äidin perunkirjoituspäivänä ajattelin, että nyt se on tehty ja pitää alkaa taas elää. Seuraavana päivänä kuolikin yksi tuttava ja se oli niitti. Ilo katosi pitkäksi aikaa. Pelkkää surua ei sekään aika ollut, mutta välillä oli tosi raskasta kun ei olisi sängystä aina jaksanut nousta. Se oli selviytymistä päivästä toiseen.



Viimein alkoi helpottaa kolmen vuoden päästä, kun tapasin mieheni. Elämässä voi tapahtua iloisiakin asioita.

Minulta kuoli isä 17 vuotta sitten, täysin yllättäin. Olin silloin vielä alaikäinen ja asuin kotona. Ensimmäinen vuosi meni sumussa, sen jälkeen alkoi helpottaa ja sanotaanko, että ehkä siinä kolmen vuoden jälkeen en enää ajatellut isääni päivittäin.



Nykyään isäni on mielikuvieni raikuvasti naurava partasuu, jonka olisin halunnut oppia tuntemaan aikuisiällä. Hieno mies

Se oli synkkää jo alun perinkin, olin silloin angstiteini-iässä. Aikuistuessa se on vähitellen muuttunut vähemmän synkäksi.

että on täsmälleen sama ihminen kuin ennen vanhemman kuolemaa, niin en oikein usko. On se sellainen peruskokemus, että sen pitääkin muuttaa ihmistä. Mutta elämä ei ole muuttunut pysyvästi synkäksi.

Se oli pysäyttävää kun äitini hautajaisissa katsoin sisaruksiani ja tajusin, että me olemme nyt seuraavina vuorossa (isä kuoli jo monta vuotta sitten). Elämän ja sukupolvien kiertokulku tuli hyvin konkreettiseksi. Se ei ollut negatiivinen kokemus tai tunne.

Miksi olisin muuttunut? Olin jo aikuinen ja minullakin jo leikki-iäinen lapi.. Eri asia varmaan jos olisin itse ollut lapsi ja asunut kotons.