Mikä avuksi kun lapsi pelkää epäonnistumisia

Olen jo aikuinen ihminen mutta minulla lukee ala-asteen todistuksessa "kyky sietää epäonnistumisia". Ja nykyään menen eteenpäin "no perkules, otetaanpas uusiksi"..Ja jos oikein mettään menee niin pistän homman joksikin aikaa jäähylle jos ei ihan just tarvi olla valmis. Ja pistän myös alitajuntaa töihin. Mulla oli täs joskus auton kans vähän vaikeempi homma peruutukses..Luovutin, annoin miehen tehdä ja tuumasin, että asiaa käsitellään jo. Kertasin asiaa mielessäni ja seuraavan kerran sujui mallikelpoisesti. Mieskin vieressä sanoi huomanneensa. Ja mullakin kortti ollut liki 20-vuotta.

että on aikuisenakin töissä saamaton usein sen takia, ettei vain pysty voittamaan pelkoaan virheen tekemisestä ja siksi ei saa tehtyä mitään.



Lapsena olin jo pieni perfektionisti joka pelkäsin tehdä tai sanoa mitään jos en ole varma että osaan ja olen paras. Aikuisena se piirre on entistä pahempi, kun siihen ei lapsena puututtu. Kannattaa tosiaan tuossa vaiheessa etsiä tilanteita joissa täytyy tehdä jotain uutta, missä on vaara epäonnistua. Oppia, ettei se epäonnistuminen ole maailmanloppu. Toki asteittain vaan eikä heti kovin kovaa epämukavuutta päin, tai muuten säikkyy enemmän vain. Esim. jollekin jo se, että pelaa uutta lauta- tai tietokonepeliä jota ei vielä osaa, on riittävän epämukavaa ja siten harjoitusta siihen että sietää osaamattomuuteen liittyvää epämukavuutta.

Miten ihmeessä se voi hidastaa toisten työskentelyä? Outo ope.... Lasten nyt vaan ovat erilaisia.



Näytä lapselle esimerkkiä. Pelatkaa vaikka peliä tai jotain keksimisleikkiä tms. kotona. Erehdyt, ja ja naurat itsellesi. Iskä voi tehdä ruokaa, joka menee pilalle, ja iskä itse nauraa itselleen. Tai kaadut ulkona, jne. Näyttäkää mallia, että toiselle ei naureta, mutta itselleen saa nauraa. Ja paljon halauksia, hartioiden hierontaa ym. Itsetunnon vahvistusta kaikin puolin. Käsinukkeleikit ym. luovat leikit kotna olisivat myös hyväksi, eli keksitään kaikenlaista ilman oikeaa ja väärää vaihtoehtoa.

Meillä sama "vika" koululaisella, joka osasi lukea ja laska jo tosi pienenä. Lisäksi hyvin rauhallinen tyyppi, ei kovin kokeilunhaluinen, eli tyytyi tekemään sitä mitä osasi tai mitä oppi todella helposti. Sitten kun kouluikäisenä pitikin opetella uusia taitoja (esim. välituntileikit), opetella opiskelemaan uusia asioita (esim. matematiikan vaikeammat laskut, joista ei päälle päin katsomalla nähnyt miten lasketaan ja mikä on tulos) ja vielä harjoitella pänttäämistä (esim. historia), niin soppa oli valmis. Itki illasta toiseen ettei osaa, ei vastannut koulussa, kokeissakin arkaili ja jätti tyhjäksi, jos ei ollut satavarma vastauksesta.



No, opeteltiin sitten kotona yhdessä kouluaineita ja mamma oli välillä oikeasti enemmän ulalla kuin ala-asteikäinen: uppo-outoja savannin elukoita, iänikuiset joet ja vuoret, kaikki "uudet" pikkuvaltiot jne. ja sai ihan suoraan sanoa, etten minäkään näitä tiedä. Lisäksi löytyi skeittausharrastus, jossa oli sekä henkistä että fyysistä haastetta ja vaati paljon harjoittelua. Vähitellen alkoi hiffata, ettei aina tarvitse heti tietää, kokeileminen ja "mokaaminen" on ok ja kaikki muutkin ihmiset oppivat harjoittelemalla, yrittämällä ja joskus ihan vain pänttäämällä.