Miksi joillekin aikuisille omat vanhemmat ovat kamalan tärkeitä?

Miten haluatte oman lapsenne toimivan kun kasvaa aikuiseksi.? Soittaa kerran kuussa ja käy jouluna kylässä? Kun useammin olisi läheisriippuvuus ja napanuora vielä katkomatta?

Läheispiippuvaisuutta olisi se, että lapseni soittaisi ja kysyisi ostaakoo rasvatonta vai kevytmaito kun ei osaa itse päättää. Se taas on ihan normaalia, että soittaa missä asteessa vuodevaatteet pestään kun ekaa kertaa pesee.

Näemme ja soittelemme viikoittain, pidämme jotkut aisat henkilökohtaisina, kuten rahat ja seksielämän. Juttelemme silti kaikenlaista.

Jotkut todellakin ovat läheisriippuvaisia vanhemmistaan.

välittäneet ja rakastaneet, ovat he koko elämänsä ajan ja sen jälkeenkin tärkeitä jälkikasvulleen.



Jos taas vanhempia ei ole paljoa kiinnostanut, niin turha varmaan odottaa, että lapsia aikuisina kiinnostaisi heidän asiansa.

Ettehän te oikeasti ole tosissanne?



Jos olette, niin suosittelen selvittämään mitä se läheisriippuvaisuus ihan oikeasti on.

Mua ainakin säälittää nämä naiset jotka ei tunne vanhempiaan tärkeiksi.

Ilmeisesti huonot vanhemmat on saanut surkean kylmän lapsen.

Jotain vialla jos vanhemmat ei ole tärkeitä.

Miten haluatte oman lapsenne toimivan kun kasvaa aikuiseksi.? Soittaa kerran kuussa ja käy jouluna kylässä? Kun useammin olisi läheisriippuvuus ja napanuora vielä katkomatta?

Itsekin olen sitä mieltä, että useimmiten se "läheisriippuvuus" on joko rakkautta tai muuta normaaliin käyttäytymiseen kuuluvaa. Itselleni kävi niin, äitini alkoi kutsua minua läheisriippuvaiseksi ollessani 13-vuotias, kun vanhempani olivat eronneet. Jäin isäni luokse asumaan ja jotenkin halusin aina jutella äidin kanssa ja halata häntä, kun näin hänet. Hänen mielestään "roikuin" hänessä ja olin "läheisriippuvainen". Mielestäni ko. termillä kuvattu käyttäytyminen on kuitenkin usein normaalia kiintymyksen ja rakkauden osoitusta.

Itse olen lisensiaatti ja vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja normaaleja ihmisiä. Silti edelleen minusta on sairasta olla kolmekymppisenä riippuvainen vanhemmistaan henkisellä tasolla. Mielestäni kertoo läheisriippuvuudesta ja kypsymättömyydestä.

Miettinyt. Siis tietenkin vanhempiin pidetään yhteyttä mutta lähes jokapäiväinen soittelu ja jokaviikkoinrn kyläily omilla vanhemmilla on sairasta. Ikää alkaa olla kolmekymmentä ja silti niin riippuvaisia henkisesti vanhemmistaan. Onko se nyt niin vitun vaikeeta katkasta napanuoraa?

On terveellistä ja normaalia elää elämää niiden ihmisten kanssa jotka ovat kaikista läheisimpiä. Kukaan ei ole läheisempi kuin omat vanhemmat.

Suomalaisten suurin ongelma on juuri se että suvun kanssa ei olla tekemisissä. Sitten valitetaan kun tulee ongelmia ja kukaan ei välitä. Miksi välittäisi jos itse ei ole välittänyt?