Lue keskustelun säännöt.
Miksi joillekin aikuisille omat vanhemmat ovat kamalan tärkeitä?
Kommentit (48)
Minulle koko suku on rakas, ei vain äiti ja isä! Siskot, veljet perheineen ovat hyvin rakkaita, ja yhteyttä pidetään. Välitän kovasti myös tädeistäni (5) ja sedistäni (3) ja kaikista serkuistani (25). Outoa!?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hyvin monenlaiset suhteet ovat normaaleja. Ehkä itsenäistyminen siinä mielessä, ettei odota vanhempien hyväksyntää valinnoilleen tai suoranaista ohjetta, miten toimia enää yli 30-vuotiaana, on normaalimpaa kuin päinvastainen. Mutta itsenäinen 30-vuotias voi hyvin olla yhteydessä vanhempiinsa päivittäin.
Mutta kun jotkut 30+ julkkikset vaikka lehtihaastattelussa kertovat soittaneensa hädissään äidilleen, kun vaikka rikkoivat lampun (just luin jotain tuollaista), niin se kyllä tuntuu vähän ihmeelliseltä. Itsekin kysyn neuvoa joissain pulmatilanteissa äidiltäni, mutta tuo, että hätääntyy ei-kovin-kamalassa tilanteessa ja soittaa äidille...hmmm.
Samasta syystä kuin omat lapsetkin ovat joillekin kamalan tärkeitä.
Miettinyt. Siis tietenkin vanhempiin pidetään yhteyttä mutta lähes jokapäiväinen soittelu ja jokaviikkoinrn kyläily omilla vanhemmilla on sairasta. Ikää alkaa olla kolmekymmentä ja silti niin riippuvaisia henkisesti vanhemmistaan. Onko se nyt niin vitun vaikeeta katkasta napanuoraa?
Kotoa muutettuani en vuosiin käynyt kun joskus ja jouluna vanhempieni luona kylässä, ei tullut soiteltua kun ehkä kerran kaksi kuussa. Rahallista apua en ole koskaan saanut ja en olisi varmasti edes ottanut vastaan vaikka olisi tarjottukkin. On ollut aina todella kova tarve pärjätä omillani.
Nyt kun olen mennyt naismisiin ja saanut omia lapsia on välit vanhempiin lähentyneet todella paljon. Nautin vanhempieni seurasta nyt kun olemme kaikki aikuisia ja suhteesta puuttuu sellainen "kasvattava ote". Minusta on myös ihanaa seurata vanhempieni ja lasteni läheistä suhdetta. Nauttivat todella toistensa seurasta ja lapset pyytävät usein päästä mummolaan kylään. Olisi todella sääli jos lapsillani ei olisi hyvää ja läheistä suhdetta isovanhempiinsa, itsekkin nautin pienenä todella paljon mummojeni seurasta!!
Apua tulee toki nykyään joskus pyydettyä vanhemmiltani, mutta lähinnä satunnaisen lastenhoitoavun merkeissä. Saatan myös soittaa äidiltäni neuvoa leipomisasioissa tai kokkauksissa, mikä ei ole todellakaan vahvinta alaani. Lapset haluavat soittaa mummolle ja vaarille lähes päivittäin ja samalla tulee vaihdettua itsekkin kuulumisia heidän kanssaan. Muuten soittelisin ehkä kerran kaksi viikossa.
Itse olen lisensiaatti ja vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja normaaleja ihmisiä. Silti edelleen minusta on sairasta olla kolmekymppisenä riippuvainen vanhemmistaan henkisellä tasolla. Mielestäni kertoo läheisriippuvuudesta ja kypsymättömyydestä.
ja kun vanhemmat ovat molemmat korkeakoulutettuja, niin pärjää omillaan jokainen lapsista? Mikä ylpeydenaihe, ei tarvitse pitää yhteyttä ja eipä ainakaan tarvitse hävetä ja pelätä, että oma lapsi tulee pyytämään ruokarahaa tms ;) Minäkin olen korkeakoulutettu ja muutama lapsistakin ovat, mutta kyllä pidämme yhteyttä, jos ei nyt päivittäin niin ainakin useamman kerran viikossa ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut vain ovat niin läheisriippuvaisia ja avuttomia tyyppejä, että omissa vanhemmissa pitää roikkua kiinni loppuun asti.
Minä aloin ihan automaattisesti pitämään etäisyyttä omiin vanhempiini heti, kun tuli perustettua oma perhe.
sitten kun ovat kasvaneet aikuisiksi? Kun mielestäsi ei kerran ole normaalia pitää viikottain yhteyttä omiin vanhempiinsa, niin et varmaan halua lapsistasikaan aikuisina niin "läheisriippuvaisia"...
Toivon todella että omat lapseni oppivat pärjäämään omillaan, eivätkä tarvitse minua jokaisen pienen vastoinkäymisen kohdalla. Silti toivon että he pitäisivät minuun yhteyttä myös aikuisena, kertoisivat kuulumisiaan ja saisin tavata lastenlapsiani (jos sellaisia joskus saan). Toki autankin jos tarvitaa, vaikka toimimalla lastevahtina tai antamalla kokkausohjeita (näitä kahta asiaa olen omalta äidiltäni pyytänyt viime aikoina). Toki kuuntelen ne ongelmatkin, lohdutan jos tarvitsee, mutta toivon etteivät lapseni oleta minun korjaavan vielä aikuisenakin heidän sotkunsa vaan kaipaavat vaan olkapäätä joka kuuntelee. Se haluan heille olla.
Tuolla tavalla on oma äitinikin toiminut ja nyt olemme myös ystäviä sen lisäksi että hän on äitini. Hänelle voin kertoa sellaitakin mitä en ystävilleni kertoisi. En oleta että hänellä on vastaus ongelmiini, kaipaan vain kuuntelijaa. Vuorostani olen itse valmis kuuntelmaan hänen ongelmiaan. Minusta on myös ihana seurata vanhempiani ja omia lapsiani yhdessä. Nauttivat todella toistensa seurasta ja lapset haluavat usein ihan omasta aloitteestaan soittaa tai vierailla mummolassa! Läheiset suhteet isovanhempiin ovat lapsille valtava rikkaus. Itse ainakin muistelen edesmenneitä isovanhempiani lämmöllä, varsinkin äitini äitiä. Hän oli minulle todella rakas ja läheinen.
No, kukin tyylillään. Minusta taas on säälittävää, kun aikuisilla ihmisillä on niin kova hinku itsenäistyä, että vanhempien tarjoamasta avusta ja neuvoista vedetään herneet nenään ja kiukutellaan kuin teini jos äiti soittaa liian usein. Sitten tosipaikan tullen kuitenkin mennään mankumaan apua, ja loukkaannutaan, jos vanhemmat eivät juuri silloin pysty auttamaan.
Suomessa on todella omituinen suhtautuminen vanhempiin sukupolviin. He eivät saisi olla normaaleja ihmisiä omine mielipiteineen, eivät tasavertaisia perheenjäseniä. Heidän kanssaan ei pitäisi olla suurimman osan aikaa missään tekemisissä, vaan (iso)vanhempien pitäisi viihtyä enimmäkseen ihan omissa oloissaan, mutta sitten aina säännöllisin väliajoin heidät kelpuutetaan elämään pullantuoksuisina mummoina ja vaareina. Esimerkiksi jouluna. Varsinkin, jos tuovat lahjoja. Ja isovanhempien pitäisi totta kai rakastaa lapsenlapsiaan aivan ehdoitta ja automaattisesti, vaikka näkevätkin joskus kerran vuodessa.
Huonot vanhemmat asia erikseen, tietysti. Ei kaikkien kanssa tarvitse olla läheisiä. Mutta nyt puhun ihan tavallisista perheistä missä mitään suurempia murheita ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös esim italiassa olla hyvinkin läheisiä suvun kanssa? Itse haluan olla tekemisissä vanhempieni kanssa senkin takia, että lapselle tulee läheiset välit heihin. mielestäni sitä suurempi rikkaus lapselle mitä enemmän heillä on läheisiä aikuisia ympärillä.
ja napanuorani katkaissut.
Äitini kanssa en ole juuri tekemisissä, mutta mahdollistan lastemme ja hänen yhteydenpidon.
Äitini on ihminen, jonka kanssa minulla ei ole juurikaan yhteistä, puhumme eri kieltä.
Isän kanssa vaihdamme ajatuksia silloin tällöin. Suhde elää riippumatta siitä kuinka usein olemme tekemisissä. uskon, että isäni olisi ystäväni, jos tilanne olisi toinen.
Siis valitsen aikuisena ihmisenä itse keiden kanssa vietän aikaani.
Ja mielestäni aikuistenlasten ja vanhempien välillä on asioita, joita ei pidäkään jakaa.
Olen kuitenkin varautunut huolehtimaan vanhemmistani, kun he sitä tarvitsevat. Voisin jopa ottaa joksikin aikaa kotiimme asumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen lisensiaatti ja vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja normaaleja ihmisiä. Silti edelleen minusta on sairasta olla kolmekymppisenä riippuvainen vanhemmistaan henkisellä tasolla. Mielestäni kertoo läheisriippuvuudesta ja kypsymättömyydestä.
Miksei läheisen ihmisen kanssa saisi olla tekemisissä vaikka päivittäin?
Lapseni isä on vielä yli nelikymppisenä ihan kiinni vanhemmissaan. Sellaista kotityötä tai asiaa vanhempien luona eli kotona ei olekaan mistä hän ei hössäisi. Yksi puhelu ja hän menee viivana mamin luo.
Jätin hänet, koska mitään solidaarisuutta minua ja lasta kohtaan hän ei tuntenut; appivanhempien etu meni kaiken edelle, minkä myös appivanhemmat tekivät minulle selväksi. Minut jätettiin niin monta kertaa selviämään yksin, myös miehen tekemistä kupruista, että ymmärsin pärjääväni paremmin yksin.
jotain läheisriippuvuutta, että ei edes alkuhuuman jälkeen tajuta, että maailmassa on muutakin. Ei kenellekään ole hyväksi vain yksi ainoa ihmissuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen lisensiaatti ja vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja normaaleja ihmisiä. Silti edelleen minusta on sairasta olla kolmekymppisenä riippuvainen vanhemmistaan henkisellä tasolla. Mielestäni kertoo läheisriippuvuudesta ja kypsymättömyydestä.
Siis todellako ajattelet noin? SAIRASTA?
No huh huh, jos se, että on vanhempiin hyvät välit on sinusta sairasta, niin taidat olla sinä, jolla ei kaikki ole kohdillaan.
Eihän tämä, ettää on vanhmepiensa kanssa hyvissä väleissä ja vaikka viikoittain tekemisissä liity millään tavalla henkiseen kyspymättömyyteen tai läheisriippuvaisuuteen.
Ennemminkin sellainen, joka ei halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa, vaikka olisivat olleetkin hyviä kasvattajia, kertoo henkisestä kypsymättömyydestä.
SE, jos ASUU äitin ja isän kanssa, 30veenä eikä tahdo muuttaa edes pois, se on mielestäni läheisriippuvaisuutta
En tajua, jotta voisin olla normaali, minun pitäisi joko a. vihata vanhempiani, tai b. tavata heitä max. pari kertaa vuodessa.
Toivottavasti teidän lapset, jotka ajattelette että on "sairasta", jättävät myös teidät yksin kun olette vanhoja ja muuttavat ulkomaille. Etteivät vaan olis liikaa tekemisissä!
vanhempiensa kanssa tekemisissä vaikka joka päivä ja heidän mielipiteitään kuunnellaan vaikka miehen mielipiteen ylitse. Mutta jos mies tekisi saman, hän olisi varsinainen mammanpoika ja antaisi vanhempiensa kävellä vaimonsa yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eläkkeellä olevan äidin kanssa soitellaan harva se päivä, kun olen itsekin nyt kotona lasten kanssa. Isänkin kanssa soitellaan ja hän jaksavampana tulee aina joskus lastenhoitoavuksi meille. Miehen vanhemmat ovat iäkkäämpiä, mutta asuvat lähellä ja käymme siellä ehkä parin viikon välein tai he tulevat meille. Ja mies auttelee usein vanhempiaan pikku brokkiksissa, kuten auton ostossa tai tietokonepulmissa. Ihan samalla tavalla vanhempien kanssa voi olla läheinen kuin kavereidenkin kanssa. Vai ihmettelisitkö, jos joku käy kaverinsa kanssa kahvilla kahdesti viikossa ja vielä soittelee, onpa läheisriippuvaista!
Jutteletteko puolisonne kanssa yhtä paljon?
OMIA vanhempia. Mulle ainakin ovat, sulle ei sitten vissiin ole, kun tuommoista kyselet...
Ja tuolla ylempänä joku sanoi, että "säälittävää, kun pitää tuolla lailla roikkua vanhemmissa", niin en mä ainakaan mitään roiku. Asun yksin ja pärjään omillani. Ilmeisesti tämä kyseinen henkilö on katkaissut välit vanhempiinsa kokonaan, kerta hyvissä väleissä oleminen on "säälittävää"... -.-
..kiinni 25 ikävuoden jälkeen. Puhelinsoitto tai käynti kerran kuussa on OK mutta ei sen useammin. Muuten mennään luonnottoman kiintymisen puolelle. Lapsen tehtävä on irtautua vanhemmistaan ja vanhemman tehtävä on laskea heidät menemään.
..kiinni 25 ikävuoden jälkeen. Puhelinsoitto tai käynti kerran kuussa on OK mutta ei sen useammin. Muuten mennään luonnottoman kiintymisen puolelle. Lapsen tehtävä on irtautua vanhemmistaan ja vanhemman tehtävä on laskea heidät menemään.
En ole henkisesti riippuvainen vanhemmistani, en kysele heiltä lupia tekemisilleni tai hyväksyntää päätöksilleni, mutta he ovat lasteni isovanhemmat ja rakastavat lapsiani niin kuin minäkin, se on jo paljon nykymaailmassa. Rakastavat toki minuakin, tein mitä hyvänsä, eikä sekään taida nykyaikana olla itsestäänselvää. Käyn lasten kanssa mummolassa joka viikko, koska siellä viihdymme kaikki ja se virkistää vanhempiani. Äidilleni soitamme suunnilleen joka päivä, kuopuskin puhuu mummun kanssa, vaikka osaa sanoa lähinnä "äiti" ja "hei hei". Mutta se on vain rakkautta, ei luonnotonta takertumista tai läheisriippuvuutta. Miksi en tarjoaisi lapsilleni rakastavia, tasapainoisia ihmissuhteita, kun siihen on mahdollisuus?
Miksi en tarjoaisi lapsilleni rakastavia, tasapainoisia ihmissuhteita, kun siihen on mahdollisuus?
Käytätkö siis lapsia tekosyynä jotta pääset katsomaan vanhempiasi?
samoin sisarukset, aina silti ei edes joka viikko soitella. Äiti käy päivittäin facebookissa, kuten minäkin, sisarukset harvakseltaan. Nähdään ehkä 3-4 kertaa vuodessa. Jouluna yleensä kaikki ollaan lapsuuden kodissa. Välimatkaa on lähemmäs 200km, ei sitä jaksa kovin usein ajella, eikä vanhemmat varsinkaan kun ovat vielä työelämässä, ja fyysisesti raskaassa työssä.
Mieheni äiti ja sisarukset asuu samalla paikkakunnalla kuin mekin. Miehen äiti on jo yli 80, ja aika paljon jo kremppoja. Mies käy joka päivä kun vaan vuorotyöltään ehtii äitiänsä katsomassa. Minua on tämä seikka kyllä närästänyt aika paljon, varsinkin kun meille tuli kaksoset, ei tunnu kivalta istua vielä kaikki miehen vapaapäivien illatkin lasten kanssa kotona.
Mies on sitä mieltä että koska äitinsä on vanha, häntä pitää käydä katsomassa, että kyllä minäkin kävisin jos olisi mun äidistä kyse. No ehkä kävisin kerran viikossa, en 3 jopa 4 kertaa.
Miehen sisaruksista kumpikaan ei ole töissä, mutta eivät kai tajua että äitinsä on jo niin vanha, itse ovat jo lähemmäs kuusikymppisiä, ja eronneita kumpikin. Molemmat käy äidillään vain valittelemassa omia huoliaan, toinen jopa soittelee äidilleen monta kertaa päivässä kun pelkää että tälle sattuu jotain. Jos äitimuori ei vastaa, niin mun miehelle tulee heti puhelu, että mitäköhän nyt on sattunut kun äiti ei vastaa. Ja mikä yllättävintä, nämä sisarukset ovat miespuolisia! En käsitä.
Jos minä olisin mieheni, sopisin veljieni kanssa että kukin käy vuorollaan kerran viikossa piristämässä äitiä, eikä kukaan puhuisi mitään huoliaan vanhalle ihmiselle. Ja nämä joutilaat saisivat kyyditä autolla äitiään aina mihin tämän tarvisi mennä.