Lue keskustelun säännöt.
Minusta synnytyksessä on jotain pyhää
09.11.2012 |
Tajusin lukiessani tuota rd ketjua, jossa ihmiset puhuu eväistään ja lehdistään mennessään synnytkseen, ettei minulla tullut tuollaiset asiat edes mieleen sen yhteydessä. Ei niin, että karkkien ja limsan mussuttaminen välttämättä poistaisi pyhyyden kokemusta, mutta...
En siis ole ainakaan missään perinteisessä mielessä uskonnollinen, mutta elämääni kuuluu joitakin asioita, hetkiä ja kokemuksia jotka koen pyhiksi. Syntymä on yksi niistä. Käännyn sisäänpäin, kuulostelen kehoani, vaivun jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Koen yhteyden minun ja tulevan lapsen välillä, hetkittäin jopa koko universumin kanssa...
Kokeeko joku muukin synnytyksen näin? (Ja ymmärrän toki, että poikkeustilanteissa kun jokin menee pieleen ei enään välttämättä ole mahdollista keskittyä tällä tavalla.)
Kommentit (4)
Eli juuri tuo sisäänpäin kääntyminen, täysi läsnäolo siinä ruumiin tuntemuksissa, meditatiivinen hiljaisuus ja pyhä rauha vaikka ruumis kiemurtelee kivusta. Minulla oli myös syvä sisäinen tunne siitä että kehoni tietää mitä tekee ja että kaikki tulee menemään hyvin. Olin siitä ekalla kerralla yllättynyt, koska en ole uskonnollinen enkä usko esim. että jokin jumaluus erityisesti suojelisi minua joten olisi rationaalista ajatella että voi olla että tulee ongelmia ja ehkä pelätäkin niitä. Mutta minulla oli niin syvä rauha ja varmuus että eipä sellaista juuri muuten koe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
myös samanlaisia "pyhyyden" tunteita. Mutta mulle on selvää, että niiden takana on se valtava hormonimyrsky jota elimistö käy läpi. En ole ajatellut, että ne tunteet tarkoittaisivat, että jotain jumalallista on olemassa, minusta vain tuntuu siltä juuri sillä hetkellä. Sitä ei ole aivan oma itsensä juuri ennen synnytystä tai synnytyksen aikana.
Ja siksi mä en ole jäänyt niihin mystisiin tunteisiin köllöttelemään, vaan touhunnut viimeiseen asti, keitellyt kahvit lastenhoitajalle, siivonnut, laittanut ruokaa pakkaseen - ja tehnyt itselleni hyvät eväät. Kokemuksesta tiedän, että jos synnytys pitkittyy, niin siinä ei mitkään pyhät voimat auta lähellekään niin hyvin kuin suklaa ja kivennäisvesi ja pikku tujaus puudutetta.
myös samanlaisia "pyhyyden" tunteita. Mutta mulle on selvää, että niiden takana on se valtava hormonimyrsky jota elimistö käy läpi. En ole ajatellut, että ne tunteet tarkoittaisivat, että jotain jumalallista on olemassa, minusta vain tuntuu siltä juuri sillä hetkellä. Sitä ei ole aivan oma itsensä juuri ennen synnytystä tai synnytyksen aikana.
Ja siksi mä en ole jäänyt niihin mystisiin tunteisiin köllöttelemään, vaan touhunnut viimeiseen asti, keitellyt kahvit lastenhoitajalle, siivonnut, laittanut ruokaa pakkaseen - ja tehnyt itselleni hyvät eväät. Kokemuksesta tiedän, että jos synnytys pitkittyy, niin siinä ei mitkään pyhät voimat auta lähellekään niin hyvin kuin suklaa ja kivennäisvesi ja pikku tujaus puudutetta.
Tämähän on ihan sinun oma valintasi miten suhtaudut tähän pyhyyden tunteeseen, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta tuntuu että ikäänkuin vähättelet sitä pyhyyttä koska sillä on myös tämä hormonaalinen puoli. Onko rakkauden tunnekin hieman naurettava mielestäsi, koska siinähän on myös hormonaalisia muutoksia? Minkälainen olisi 'aito' pyhyyden kokemus mielestäsi, johon saisi heittäytyä ja jonka saisi kokea mieltään laajentavana 'uskonnollisena' kokemuksena?
Minusta henkilökohtaisesti on hienoa, että luonto avaa meille uskomattomia mielenportteja, näin hieman äklösti ilmaistuna, jos vain annamme sille mahdollisuuden. Ja synnytyksessä uskon sen todella auttavan synnytyksen edistymiseen ja kivun kokemukseen. Ja niin kuin vauva saa osansa äidin stressistä, niin yhtä hyvin myös endorfiineistä.
Ymmärrän hyvin.
Esikosta synnyttäessä en tajunnut oikein mistään mitään, kaikki oli uutta, olin jo valmiiksi sairaalassa. Sairaala oli minulle pelottava paikka, en tiennyt miten toimia ja kun kipu tuli, se tuli äkkiä ja rajuna, enkä päässyt siihen mukaan. Sisimmissäni tiesin, että minun pitäisi hengittää, minun pitäisi nyt rauhoittua. Että ei mitään hätää, näin sen kuuluukin mennä. Annoin periksi epiduraalille ja kaikki menikin rauhallisesti ja oikein hyvin sen jälkeen. Kun sain lapsen syliini, minä joka en koskaan ollut kokenut mitään vauvakuumetta tai ollut kovin tunteellinen, sain kyyneleet silmiini. Koin ennenkokematonta onnea.
Kuopuksen synnytinkin sitten ilman mitään kivunlievitystä ja olin pitkään kotona. Annoin synnytykselle tavallaan periksi. Lakkasin pelkäämästä kipua, kuuntelin kehoani. Liikuin, hyräilin, heijasin itseäni. Mies sanoikin, että olin kuin transsissa. Tein kaiken, kuten luonto o sen tarkoittanutkin. En antanut periksi sairaalamaailmalle ja kaiken maailman piikeille ja lääkkeille.
Pystyin siihen, koska kuuntelin kehoani ja vauvaa. Moni varmaan nyt nauraa räkäisesti minulle ja selittelee, miten tarvitsi ne kaikki karkit ja härpäkkeet siellä, mutta minusta ne on ihan turhia. Onneksi en joutunut sektioon, että kaikki meni kuten piti. Muuten olisin jäänyt paitsi jostain alkukantaisesta, salamyhkäisestä, mahtavasta asiasta!