Millaista elämä on jos tyytyy vain johonkin (esim. työhön ja kumppaniin) eikä pyri parhaaseen?

Nuorena olin juuri tuollainen "vähään tyytyvä", vaikka kunnianhimoa oli. En tiedä mistä se ajattelumalli tuli, kotoa todennäköisesti. Elin hyvin vaatimattomasti, pienissä piireissä, vaikka sisälläni huusi kaipuu johonkin parempaan. Poikaystäväni oli täysin vailla kipinää minkäänlaisiin tavoitteisiin ja tiesin hukkuvani jos jään tähän.



Ymmärsin hakeutua korkeakoulutukseen mutta valmistuttuani jäin taasen notkumaan paikoilleni erittäin huonosti palkattuun osa-aikatyöhön, koska "olinhan sentään saanut edes jonkun työpaikan". Elämä uuden poikaystävänkään kanssa ei johtanut mihinkään mutta sellaiseen elämään tyydyin useaksi vuodeksi. Onneksi työkaverit kannustivat minua eteenpäin.



Taisin jossain vaiheessa kasvaa aikuiseksi ja tajuta, että elämässä ei voi vain tyytyä johonkin jos rahkeet riittäisivät enempään. Siinä meni koko siihen astinen elämä uusiksi mutta hetkeäkään en ole katunut.



Harrastuksia tulee ja menee, samoin jotkut ystävyyssuhteetkin tulevat ja menevät, jotkut taasen säilyvät läpi elämän. Eivät nämä silti korvaa parisuhdetta tai omaa perhettä.

Tyydyin puolisooni tilanteesta johtuen, samalla meni osaksi kykyni parhaaseen ammatillisissa asioissa ja ystäviä ei jaksa puoliso nähdä, joten ei toimi alkuunkaan noin. Riippuu varmasti paljon siitä mistä se tyytyminen johtuu.



Koska en näe mielekkäänä muuta kuin parhaaseen pyrkimistä, tämä elämä on yhtä tervan juontia.

Ehdottomasti suurin osa ihmisistä pyrkii siihen, että elämä on riittävän hyvää ja ihmisellä on se, mitä hän tarvitsee. Onnelliseen elämään ei tarvita "parhaaseen pyrkimistä" vaan enemmänkin kykyä tehdä kompromisseja ja sopeutua.



Sellainen ajattelumalli, että elämä eletään vain itselle, ja koko muu maailma ja ihmiset on vain välineitä sille omalle mielihyvähakuiselle käytökselle/menestykselle, on tullut muotiin vasta viime aikoina.

sillä suurin osa meistä tietää, että kaikkea ei voi saada ja että elämä on ylimainostettua huvia

ruoho on yleensä vihreämpää aidan toisella puolella siihen parhaaseen pyrkiminen tarkoittaa monesti jatkuvaa kumppanin vaihtamista ja elämysten metsästämistä läheisten kustannuksella.

Parhaansa yrittäminen omassa elämässään sen sijaan kannattaa.

Silloin oma onnellisuus muuttuu tärkeämmäksi kuin pingottaminen ja turhamainen loiston tavoittelu.

Mutta jos totta puhutaan, en mä kovin onnellinen ole. Nyt ajattelin kokeilla sellaista elämää, mitä multa nuorena oletettiin. Ei se "omien polkujen kulkeminen" loppujen lopuksi niin hohdokasta ollutkaan. (mulla sitten meni se kymmenen vuotta tajuta tämä yksinkertainen asia...)

Jos olisin muuten toiminut, olisin työtön sinkku jolla ei ole ystäviä, kotia, lapsia tai harrastuksia.



Mikään näistä ei ole minulla täydellinen, eikä juuri kellään.

Se työhön ja kumppaniin tyytyminen on minun tapauksessani tarkoittanut sitä, että ystävät ja harrastukset ovat jääneet kokonaan :(

Minun varmaan voisi sanoa "tyytyneen". Otin nimittäin miehen jota en tuntenut enkä rakastanut, koska olin hänelle raskaana. Koulutuksen valkkasin sen mukaan missä uskoin olevan tulevaisuudessa varmasti töitä, en minkään kiinnostusten mukaan.



Minulle tällainen tyytyminen ei kuitenkaan ole mikään negatiivinen tila, jotain huonompaa kuin joku mystinen paras tuolla jossain. Omalla asenteellani teen siitä mikä olisi jonkun toisen mielestä tyytymistä, minulle parasta. Hyvin erilainen mies on minulle kiinnostava tutkimusmatka ja aina yllättävä, ja ammatti jota en nuorena olisi voinut kuvitellakaan samoin. En haihattele jonkun parhaimpien perään vaan teen velvollisuuteni siinä elämässä mitä elän, niin hyvin kuin voin, ja siitä sitoutumisesta syntyy onnellisuus ja rauha.



Minulla ei oikeastaan ole ystäviä paitsi mieheni, eikä lainkaan harrastuksia, enkä niitä kaipaa. Eli ei ainakaan minulla tyytyminen ole johtanut tuollaiseen. Ja siis tyytyminen on minulle mitä tyydyttävin asiaintila :)

Minulle tällainen tyytyminen ei kuitenkaan ole mikään negatiivinen tila, jotain huonompaa kuin joku mystinen paras tuolla jossain. Omalla asenteellani teen siitä mikä olisi jonkun toisen mielestä tyytymistä, minulle parasta. Hyvin erilainen mies on minulle kiinnostava tutkimusmatka ja aina yllättävä, ja ammatti jota en nuorena olisi voinut kuvitellakaan samoin. En haihattele jonkun parhaimpien perään vaan teen velvollisuuteni siinä elämässä mitä elän, niin hyvin kuin voin, ja siitä sitoutumisesta syntyy onnellisuus ja rauha.

Minulla ei oikeastaan ole ystäviä paitsi mieheni, eikä lainkaan harrastuksia, enkä niitä kaipaa. Eli ei ainakaan minulla tyytyminen ole johtanut tuollaiseen. Ja siis tyytyminen on minulle mitä tyydyttävin asiaintila :)

Kaikki riippuu henkilöistä. Puolisoni kanssa suurin osa olisi tullut hulluksi jo vuosia sitten. Jos sinulla toimii noin, ole siitä tyytyväinen mutta älä odota, että kaikilla muilla olisi mahdollisuus samaan.

mulla on sairaus minkä vuoksi paljon kumppaniehdokkaita karsiutuu pois. Joudun ajattelemaan, että mun on hyväksyttävä, että voin saada hyvän parisuhteen tietyillä spekseillä, toisaalta - miksi ei voisi saada hyvää parisuhdetta. En kuitenkaan halua vain tyytyä.

En osaa silti sanoa, missä aina menee raja tyytymisen ja aidon tyytyväisyyden löytämisen välillä.

Enkä ole erityisen onnellinen. Ajattelin nuorena, että minun tulee mennä naimisiin ihan mukavan miehen kanssa ja hankkia ammatti. Melkein kymmenen vuoden jälkeen kadun noita valintoja. Mies on mukavuudenhaluinen ja haluaa luistaa kaikesta vastuusta. Seksi on erittäin huonoa. Olen kyllä yrittänyt alusvaatteita ja seksileluja, mutta mies ei itse ole valmis tekemään mitään. Silti hän kuvittelee olevansa jotenkin erikoinen sängyssä. Fyysisesti mies ei ole enää pätkääkään kiinnostavaa. Eroiaisin, jos meillä ei olisi lasta.



No, ammatti on myös väärä. Olen täysin kyllästynyt työhöni. Koen olevani ammatillisessa umpikujassa. Alanvaihto on ainoa ratkaisu.



Jos minulla olisi ollut jo nuorena parempi itsetunto, en olisi näihin ratkaisuihin päätynyt.

ja se riittää heille, toiset vaativat parasta mitä voivat saada ja tulevat ehkä onnellisiksi ainakin joksikin aikaa tai joiltain osin.



Minä olen ehkä tällainen jälkimmäinen tapaus. Levoton ja nuorena ajattelin että haluan saada kaiken irti elämästä. Tyytyväinen olen ihmissuhde valintoihini, ammattiini mutta silti olen vielä levoton. Perhe-elämä ja työ ei yksin riitä, mutta elämä ei ole musta valkoista. Tehdessään jonkun ratkaisun joutuu luopumaan monesta muusta. En silti suostu kompromisseihin enkä tyytymään.



Jokaisen on tehtävä valintansa itse. Ja tiedän, et moni vähään tyytyjä on ehkä onnellisempi kuin minä. Elävät ilman levottomuutta löytää jotain uutta elämästä.