Tiedätkö tunteen, kun on kokenut niin surullisia tapahtumia elämässä, ettei mikään

Ulkopuolisen silmissä "sama" vastoinkäyminen voi olla oikeutetusti aivan erilainen riippuen siitä, kuka sen kokee. Samalla tavalla kuin joku pienehkö somaattinen sairaus voi heikolle vanhukselle olla se viimeinen niitti, mutta perusterveelle työikäiselle läpihuutojuttu. Myös psyyken puolella voi olla samalla tavoin täysin oikeutettua ja ymmärrettävää, että joku ei kestä kokemusta, joka toiselle olisi helpommin käsiteltävä.

Tarkoitin omasta näkökulmastani pieniä asioita, esim. sitä että jokunen vieras saapuu syntymäpäiville myöhässä (isot juhlat, lähemmäs sata vierasta) tai sitä että jollain omista läheisistä on erilaiset kiinnostuksen kohteet kuin itsellä, jne.

Jos joku murehtii pienestä. Hällä ei ole ilmeisesti kovin isoja ongelmia.



Mulla on perussairaus ja se haittaa välillä suuresti elämää. Aina mä mietin pahoina aikoina, etten mä valita enää ikinä mistään pienistä. Mutta kun hyvät ajat sairauden kanssa tulee niin mä huomaan valittavani ja murehtivani pienistä asioista. Ja olen melko positiivinen ihminen.

Sitä ennen kaikki on mahdollista