Kun masentunut ei hae apua

Minulla on aivan sama juttu itselläni. Mielenterveysongelma papereissa vain tuntuisi liian suurelta häpeältä, jota en halua ottaa. Ei siinä silloin auta muu kuin ajatella, että mitkä ovat vaihtoehdot. Joko selviät juuri ja juuri hirveällä kamppailulla tai sitten menet lääkäriin. Oma valintahan se on, mikä painaa vaakakupissa enemmän.

Koettu on. Pillerpurkki käteen ja hyvää jatkoa...

Toista ei voi muuttaa. Jos haluaa olla sairas, niin sitten on.



Yhden elämäntapamasentuneen läheinen. " Terapeutit on idiootteja, lääkkeisiin en koske, urheilla/liikkua en voi, haluan valvoa yöt ja nukkua päivät, en voi syödä säännöllisesti enkä terveellisesti, en voi millekään mitään kun on niin vaikeaa ja kaikki on paskan lapsuuden/rankan nuoruuden/ idiootin professorin/ tyhmän esimiehen/ tyhmien kollegoiden vika."

Itse en "hakenut apua" lääkäriltä koska mun masennus johtui syystä johon ei terapia tai lääkkeet auta. Yksinäisyys. Vuosien varrella masennus on hiljakseen lieventynyt kun olen tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut kavereita...

Olen etsinyt apua aikaisemmin mutta en enää. Sellaista apua mikä mua auttais ei ole tarjolla, paitsi rikkaille. Masennuslääkkeet ei ole auttaneet (6 erilaista kokeiltu) ja "keskusteluapu" on sitä että 3 viikon välein psykiatrinen sairaanhoitaja kyselee "mitä kuuluu, mitä olet syönyt, miten olet nukkunut?" Oikeaa syvällistä terapiaa saisi vaan rahalla.