Kertokaa mulle miten voitte turhautua kotona alle 1-vuotiaan kanssa?!

nyt kun on saanut olla kotona, olen

-kirjoittanut kirjaa (jota tuskin julkaisen)

-perustanut sivutoimisen yrityksen

-urheillut

-tavannut uusia ihmisiä kerhoissa

-kyläillyt ja viettänyt aikaa muiden kotiäitien kanssa

-opiskellut uutta omaan alaan liittyvää

-pitänyt luentoja



Lisäksi kaikkea muuta pientä kuten sisustusprojektia ja pieniä matkoja (siis todellakin kotimaassa, muuhun ei varaa). Olen tehnyt vapaaehtoistyötä jne. Mutta tämän kaiken mahdollistaa se että on vain yksi lapsi joka nukkuu päikkäreitä 2-3 tuntia, ja isä hoitaa iltaisin mielellään jos käyn pari tuntia jossakin tai teen esim. opiskelujuttuja. Mutta tylsää ei ollut, ihanaa aikaa :)



Minulle sopii tämä, en halua omaa pikkuistani muiden hoitoon vaikka raha-asioita saakin miettä tarkemmin kuin ennen.

Meillä miehen työnkuva muuttui juuri samaan aikaan, kun lapsemme syntyi, ihan yllättäen.



Ajattelimme, että saamme viettää rauhallista vauva-perheen arkea, mutta toisin kävi.



Mies joutuin matkustamaan ihan sikana. Saattoi olla 3viikkoa putkeen ulkomailla, viikon kotona, 2 viikkoa ulkomailla, 2 viikkoa kotona, viikko ulkomailla, viikko kotona, 2 viikkoa ulkomailla.



Revippä siitä huumoria.



Olimme juuri ennen synnytystä muuttaneet vielä uudelle paikkakunnalle josta emme tunteneet ketään, oli pahin talvi, eli ketään äitejä ei tavannut leikkipuistoilla juurikaan jne. Ja täällä korvessa ei mitään mammakerhoja edes ole.



Pikkisen alkoi mua ahdistaa, kun olin yksin kotona vauvan kanssa ilman ystäviä, sukulaisia jne.



Joten lähdin töihin heti kun vain töitä löysin ja onneksi löysin. Sitä kauttaa sain sosiaalisen elämän, ystäviä jne.

Ja lapsemme sai iloisen äidin takaisin.

Minä rakastin lasta yli kaiken, nautin kotonaoloajasta, mutta koskaan en ole missään oppinut enkä tottunut siihen, että minun tekemisiä voidaan jatkuvasti mitätöidä, minua ei auteta, vaikka lapsiprojekti on yhteinen ja minulle kuuluvia etuja voidaan jatkuvasti polkea..



Siis että pienen lapsen hoidon, kodinhoidon ja opintojen lisäksi minun pitäisi jatkuvasti riidellä miehen ja miehen suvun kanssa ja rautalangasta vääntää, että hei tämä on aikuinen mies ja sen tulisi toimia itsenäisesti ilman vanhempiensa puuttumista joka asiaan



no olin kotona 1,5 vuotta ja paskan maku on suussa ei lapsesta vaan miehen suvusta... hvyä taas muistuttaa itselleen kenen kanssa on tekemisissä ja kenen ei..

muiden äitien valintojen arvosteleminen. Mikä nyt kenestäkin on mielekästä... ;)



Muutaman vuoden päästä saamme kummastella hälyttäviä koulukiusaustilastoja, kun lapsukaisemme koulussa toimivat kuten äitinsä: haukkuvat kaikkia, jotka ajatuksiltaan ja käyttäytymiseltään (ja ehkäpä ulkonäöltäänkin) poikkeavat heistä itsestään.

En siis niin päin, että olen jeesustellut, että miten jotkut voi olla niin itsekkäitä, että hankkii lapsen ja sitten meneekin takasin töihin, kun se täyttää 1.



Olen ihmetellyt kovasti, että miksi minä en jaksakaan olla kotona maailman ihanimman lapsen kanssa.. Kaikki tuntuu vaan niin pakkopullalta ja tulee surku lasta kohtaa, että voi kun sillä on kamala kohtalo - äiti, joka olisi mieluummin töissä päivät. Miksi toiset näyttää jaksavan, vai esittääkö ne vaan. Vai onko tosissaan niin erilaisia ihmisiä, että jotkut vaan saavat kotona olosta paljon irti ja toiset tulee hulluiksi. Vai onko kotiäidit vain niin uhrautuvaa sorttia, että vaikka suljettu osasto uhkaisi, niin " lapsen etu" menee senkin edelle.



Toivon todella, ettei kukaan vedä hernettä nenään, kun noi on vaan sellasia " omia pohdintoja" siitä, että mikä mussa on vikana, kun " on pakko mennä töihin."

kun on pieniä lapsia.Löytyy niitä vaihtoehtoja jos haluaa. ap

taas yksi sellainen, jonka ajatukset pitäisi osata lukea ja sitten se v.ttuilee kaikille, kun sitä ei ymmärretäkään ja jatkuásti ymmärretään väärin.. Mene hoitoon.. vuorovaikutuskursseille vaikka

Kyllä se on ihan mielestäni normaalia, että kotona olokin voi olla tylsää. Pahinta ja itselleni ajoittain tylsintä on juuri aina samoina toistuvat rutiinit, jotka ovat kuitenkin lapsille tärkeitä. Itselläni on kaksi lasta tullut kahdessa vuodessa, joten tekemistä lasten kanssa omakotitalossa aivan varmasti riittää. Mutta silti aikuiskontatit ovat itselläni aika olemattomat, kun en ole töissä ja esim. oma perheeni asuu aika kaukana. Usein, jos miehen kanssa tulee kotihommista sanomista niin muistutan häntäkin siitä ettei kodin jatkuva siivous, tavaroiden järjestely, pyykkäys ja ruuan laitto anna ainakaan minulle erityisemmin mitään onnistumisen tunteita vaan se on sitä pakkopullaa ja rutiinia, joka on hoidettava. Vaikka mies aina jaksaa kehuakin kuinka paljon minussa onkaan ns. perinteistä kotiäitiä.



Kyllä kuitenkin aion olla kotona vielä reilut kaksi vuotta,mutta voi, kun ajoittain kaipaan työni haasteita ja sitä adrenaliinivirtaa minkä työn kiireys ja vaativuus saavat aikaan. Eiköhän tämä ole nykyäitien ongelma sovittaa työ- ja kotielämä.

ja touhuta vauvan kanssa. On minulla kokemusta työelämästäkin, joten tiedän mitä se sitten aikanaan on kun palaan töihin - onneksi siihen on vielä melkein kolme vuotta. Niin, niitä lapsia on viisi, joista nuorin on 3 kk ja vanhin jo lopettelee yläastetta.

mutta pitää vaan mennä joka paikkaan, keksiä sellaisia asioita joista saa iloa, muistaa liikkua jne. Kotiäitiyteen kuuluu niitä tylsiä päiviä ja viikkoja mutta suurimmaksi osaksi on niin ihanaa kun saa lapsen kanssa herätä rauhallisesti aamuun ja hassutella yhdessä.

35 jatkaa. Minustakin kotona on useimmiten ihanaa. Tänään on ollut vain rankka päivä, jolloin taapero on uhmaillut sadassa asiassa ja äitiä väsyttää... Toisaalta vauvan hoito on niin ihanaa, että se antaa energiaa jaksaa.

Kodin kautta voi pyörittää vaikka miljoonabisnestä, joten jos alkaa kotona kyllästyttää - tehkää jotain muutakin kuin surffatkaa AV-palstalla. Tosin, nämä palstat ovat hyviä sosiaalisuuden lisääjiä, en halveksu mitenkään.

Mutta nyt kakkosen ja esikoisen kanssa kotona on ihanaa. Ehkä johtuu siitä, että kaikki ei pyöri vain vauvan ympärillä vaan isompi lapsi tarvitsee ihan erilaista seuraa ja hoitoa.



Tätä aikaa en vaihtaisi pois!

Alku oli yhtä häsäystä, kun vauva valvotti ja piti opetella hirveä määrä aivan uusia juttuja. Pahinta oli alkuvaiheen jälkeen aikuiskontaktien puute. En nähnyt juuri ketään aikuisia päivisin. Kaikki tuttavani olivat töissä, eli kukaan läheisistä ei ollut samassa elämäntilanteessa. Myöskään naapurustossa ei asunut aluksi ketään vauvaperhettä, onneksi sitten yksi perhe muutti lähelle.



Päivät kuluivat aina saman kaavan mukaan: herätys ja aamupala, sitten pesukoneet pyörimään. Lapsen kanssa touhuilua sisällä tai ulkona. Sitten ruoka ja ulos nukkumaan, usein kävin samalla reissulla kaupassa. Kun vauva nukkui, lueskelin lehtiä tai surffasin netissä. Sitten vauvan herättyä kahviteltiin ja taas seurustelua. Kotihommia tein aina jossakin välissä, imuroinnit sun muut. Sitten pitikin jo ruveta laittamaan ruokaa. Kun mies tuli töistä, niin söimme. Sen jälkeen taas lapsen kanssa seurustelua ja ehkä kaupassa käynti, jos en päivällä ollut käynyt. Ja pian alkoivat iltatoimet. Kun lapsi nukahti, niin katselimme telkkaria. Aika puuduttavaa, vai mitä?



Kävimme toki kerran viikossa muskarissa, mutta siellä kaikki olivat äitejä ja jutut sen mukaisia. Eli minä olisin kaivannut jotain muuta aktiviteettia kuin perhekerhoa, jotain ihan omaa aikuista juttua.



Ehkä oli oma vikani, etten vaatinut itselleni mitään harrastusta tai omaa menoa. Mies myös reissasi aika paljon, joten niiden järjestäminen olisi vaatinut ylimääräistä työtä. Olin jonkin aikaa hoitovapaalla, mutta kun menin töihin, piristyin selvästi.

Mä jatkoin iltaopintojani kun lapsi oli puolivuotias. Ja niiden ansiosta palauduin " normaaliin tilaani" , musta tuli taas MINÄ ja viihdyin kotona ja " itsessäni" . Kun on elänyt aikaisemmin työkeskeistä elämää ja on kunnianhimoinen ihminen, niin kyllä lapsiperheen elämän alkaminen on vaan todella pysäyttävää. Siis tahti muuttuu ihan täysin. Kaikki tapahtuu niiiin hitaasti.



No, minäpä en mennyt sitten töihin koska pikkukakkonen ilmoitti tulostaan. Ja nyt kun lapsi on 1,5 v. ja paljon aktiivisempi ja osaa tehdä vaikka mitä, niin kotona olokin on mielekkäämpää. Sitäpaitsi kaikkia ei kiinnosta perhekerhot, muskarit ym. mammailut. Mustakin oli alussa tosi tylsää käydä noissa, ja tuntui ettei samanhenkisiä mammoja ole lähipiirissä. Nyt olen ilmeisesti solahtanut paremmin tähän äiteilyyn, koska käymme kerhoissa säännöllisesti ja siellä olemme saaneet mukavia tuttuja.



Musta ap:n kaltaiset tuomitsevat ihmiset ovat tosi rajoittuneita. Onko niin vaikea kuvitella, että kaikki äidit eivät saa kiksejä kotitöistä ja vaipanvaihdosta, kuten sinä??

monet kertovat, että vauvassa ja kodissa ei riittänyt tarpeeksi puuhaa.



Siis onko teidän elämänne ollut kiinni työnteosta? Tarkoitan, että ei kuulosta henkisesti hyvälle, jos ei pysty olemaan levossa, paikoillaan, omassa kodissaan. Ja toisaalta, miksi pitää seisoa tumput suorina kotona? Missä mielikuvitus! Jos vauva ei tuota paljoa vaivaa, niin äitiyslomahan on mahtava mahdollisuus toteuttaa itseään, on aikaa, vauvan voi ottaa mukaan...



Menkää nyt hiljaisesti itseenne, huomaatte, että te pelkäätte itsenne kohtaamista. Terve ihminen voi pysähtyäkin katselemaan elämää.

Hyvä arvaus, mutta ainakin minun kohdalla aivan väärä.

Olen ollut kotona nyt yli 1,5 ja olen uskaltanut hiljentyä ja kohdata itseni vai miten asian ilmaisitkaan.



Olen myös maalannut ja kirjoittanut ja lukenut kirjoja. Ja tietysti puuhannut kaikkea maailman ihanimman lapsen kanssa.



Ja silti. Koen, että nyt on pakko palata töihin. Muuten tulen hulluksi. En ole mikään työnarkomaani, eikä työ määrittele minua ihmisenä mitenkään. Pakko vaan saada jo vastapainoa kotielämälle.

lähdin töihin, kun esikoinen hieman vajaa 1½-v. eli olin kuitenkin kotona suht. pitkään kaveripiiriini verrattuna. Kuopuksen kanssa ei minkäänlaista turhautumista, on nyt reilun vuoden ja meinaan kotona olla ainakin syksyyn 2007 asti. Esikoisen tarkoitus silloin lähteä eskariin ja kuopuskin silloin melkein 3-vuotias, pääsevät silloin myös samaan paikkaan hoitoon.

Kun sekä vauva että äiti sairastuvat (pitkäaikaiseen) sairauteen, eikä pääse kotoa mihinkään.