Onko täällä ketään, joka ei jännitä esitelmiä tms?

Mä elän mun elämää periaatteella "Mikä on pahinta mitä voi tapahtua?"

Ajattelen noin aina ennen kuin menen tilanteisiin jotka muuten saattaisi hermostuttaa. Esim. jos on joku esiintyminen jossain, niin mikä siinä on pahinta mitä voi tapahtua? Punastun? Mitä sitten. Pyörryn? Mitä sitten. Kädet tärisee? Mitä sitten. Ei siinä sen pahempaa voi tapahtua.

Samalla periaattella urheilenkin. Lähden juoksulenkille ja mietin siinä juostessa että mikä on pahinta mitä voi tapahtua. Hengästyn ja hikoilen? Oksennan? Jalkoihin särkee? Mitä sitten. Näin ajatellen jaksan juosta tosi pitkiä lenkkejä.

Joskus mietin jostain sairaudesta kärsiviä ihmisiä ja sitä mitä he joutuu käymään läpi päivittäin. Kivuliaita hoitoja ja muuta kipua. Pienet, sairastuneet lapsetkin joutuu kokemaan hirveitä särkyjä. Siihen verrattuna se kipu mitä mä tunnen juostessa tai käsien tärinä esiintyessä ei ole oikeasti yhtään mitään. Ja koska oon sen ymmärtänyt, niin en enää pelkää/jännitä juuri missään tilanteissa.

koska asioista joista luennoin tiedän paljon, aihe kiinnostaa itseänikin, usein käy niin että innostuu niin siitä luennosta että aika menee siivillä (vuorovaikutus kuulioiden kanssa parasta!), yleensä ihmiset ovat tyytyväisiä ja antavat hyvää palautetta, tuntuu tietenkin kivalta( kohottaa itsearvostusta ja itsetuntoa).



Olen extrovertti, rakastan esiintymistä silloin kun kyse on asiasta jonka osaan.



Olen lapsesta asti harrastuksen (musiikki) kautta tottunut esiintymään.



Omat lapseni nauttivat myös esiintymisestä ja harrastavat musiikkia.



Luulen, että on pitkälti persoonallisuus ja temperamenttikysymys nauttiiko esiintymisestä vai jännittääkö sitä.



Suhtaudun uteliaan kunnoittavasti ympärilläni oleviin ihmisiin myös yleisöön. Ihanaa jutella luennon jälkeen usein erilaisten ihmisten kanssa aiheesta ja aiheen vierestä.

Ennen inhosin esiintymistä yli kaiken, jännitin ihan kamalasti. Nyt on terkkariopinnot loppusuoralla, ja esiintymisestä on tullut rutiinia. En edelleenkään nauti yleisön edessä olemisesta, mutta tiedän olevani siellä asiantuntijaroolissa, se helpottaa. Eli minusta harjoitus tekee mestarin tässäkin asiassa.



Siihen en osaa sanoa mitään mitä ajattelen muista ihmisistä, mitä tarkoitat sillä?

Ja pitää sanoa, että nykyään.



Ulospäinsuuntautunut ihminen olen.



Rakastan ihmisiä, niiden erilaisuutta ja sitä, että jos voin koskettaa jonkun elämää pienen matkan ajan.



Esitelmän aikana mietin yleisöä sen verran, että mietin, että juttelen kuulijakunnalle sopivasti ja yleensä olen esitelmissä myös vuorovaikutuksessa yleisön kanssa, jolloin esitelmästä tulee loppujenlopuksi sellainen keskustelujen ketju, jossa minä vain pidän sitä punaista lankaa käsissäni. Tietysti on myös vain luentotyyppisiäkin tilaisuuksia, joissa ei voi herätellä ihmisten kokemuksista ja tiedoista asioita.



On hyvä itsetunto. Aina on ollut hyvä itsetunto. Menneessä olen kyllä ollut ujo, mutta olen pakottanut itseni jopa epämiellyttäviin tilanteisiin, kuten esitelmöintiin ja puheiden pitämiseen jne.

Millainen ihminen olet?

- Olen luonteeltani hyväntahtoinen diktaattori.



Mitä ajattelet muista ihmisistä noin yleisesti?

- Muut ihmiset ovat nappuloitani ja alamaisiani. Rakastan heitä kaikkia, heidän pikkuoikuistaan huolimatta. Joskus heidän pikku toimiaan on kiva seurata vierestä.



Entäs esitelmän aikana?

- Nykyään aikuisena, esitelmän aikana inspiroin kansalaisiani kuuntelemaan puhumalla majesteettisesti. Lapsena en vielä tiennyt diktatuurin konseptista, vaikka halusin toki olla mm. kuningas jo silloin. Joskus unohdan turkisviittani kotiin mutta minulla on alaisia, jotka voin tarvittaessa käskyttää hakemaan sen. Minusta on omituista kutsua heitä harjoittelijoiksi. He ovat täysin päteviä juoksupoikia. Ajat ovat omituisia.



Onko sinulla hyvä itsetunto?

- Minua on mm. sanottu itserakkaaksi, melkein syyllistävällä tavalla. Se oli minusta hieman hämmentävät kokemus, koska eihän ketään voi rakastaa liikaa, ei ainakaan itseä.

mutta toki sillä tavalla, että vähän adrenaliinia on veressä ja haluan olla parhaimmillani. Esitelmänpito ei siis missään tapauksessa ole yhdentekevää, mutta en jännitä sillä tavalla, että se tekisi huonoa oloa tai vastaavaa. Se on joskus ollut, mutta koska jouduin sitten työhön, jossa noita tulee tiheään ja aina, harjoitus jossain vaiheessa noin puolen vuoden kuluessa poisti ongelman.



Minä olen introvertti, aikanaan pahasti koulukiusattu, luonteeltani epäluuloinenn ja vetäytyvä ihminen. Noin ylipäänsä minulla ei ole ihmisistä mitään premissejä, eli en ennakkoajattele tai odota mitään, vaan tarkkailen. On silti myönnettävä, että olen sen verran pessimisti, että harvoin petyn.



Esitelmän aikana minä ajattelen ihmisistä, että kuuntelevatko ihmiset, mitä heidän kasvonsa kertovat, tulenko ymmärretyksi, pitääkö tämä asia selittää jotenkin toisin. Enemmän kuitenkin keskitys siihen asiaan, jonka haluan saada sanotuksi - joko itse tai jonkun toisen suulla. En yritä sanoa asioita mahdollisimman hienosti, vaan mahdollisimman selvästi ja herättävästi, yhteyksiä luovasti.



En tiedä itsetunnostani. Noin yleensä olen sitä mieltä, ettei minulla ole väliä, vaan sillä asialla.



Itsetunnosta saattaa tosin kertoa huonoa se, että voin helposti ja hyvillä miellin kävellä sadan ihmisen eteen puhumaan ja esiintymään, mutta pelkään epämääräisiä ryhmäkeskusteluja. Tai toki minä niihinkin vähitellen opin, kun joudun niitä työkseni vetämään.