Luulin olevani hyvä äiti...mutta olenkin pilannut lasteni elämän :(

Jos hänelle jotakin traumaa on tuosta jäänyt, niin teini-iässä ne on mahdollista korjata.

Teini-ikä kun tarjoaa toisen mahdollisuuden :)



Nyt kun tiedät missä on ongelma, niin voit opetella antamaan lapselle tilaa, etkä hyökkää aktiivisesti päälle.



Itse olen extrovertin äidin introvertti lapsi, ja tiedän hyvin mistä puhut. Kyllä se hyvin menee kunhan vain opit antamaan lapsellesi tilaa.



Voi olla että ne paniikkioireet, joita lapsellasi huomasivat johtuvat siitä että hän pelkää sinun suhtautumistasi. Itse ahdistuin juuri siitä, että en saanut tilaa äidiltäni olla oma itseni. Hän halusi niin hirveästi säätää ja ohjata tunteitani ja tekemisiäni. Varmaankin yritti opettaa minua ekstrovertiksi.

Vielä nykyäänkin ahdistun helposti äitini seurassa ja alan tarkkailemaan puheitani, liikkeitäni ja ilmeitäni :( Hän nimittäin vieläkin yrittää opettaa minua extrovertiksi ö.ö



Opettele antamaan lapsellesi tilaa ja hyväksy hänet sellaisena kuin hän on.

Joka sana totta...minuun kolahti juuri tuo "yritti varmaan opettaa minua ekstrovertiksi". Näinhän se juuri on. Pelkään, että lapseni ei pärjää (lue: tule onnelliseksi), jos on ujo, hiljainen ja arka. Ja, kun se vielä on niin näkyvää ja maneerista, että sen huomaa kaikki. Pelkään, että joutuu kiusatuksi. Pelkään, että ei kykyne esiintymään erilaisissa tilanteissa jne.



Omasta mielestään hänellä ei ole mitään ongelmaa. Kaikki menee aina hyvin ja mikään ei ole koskaan huonosti. Vaikka näen hänestä aivan selvästi, että jotain on esim. koulupäivän aikana tapahtunut, niin mitään hän ei myönnä. Kyselyistäni hän ahdistuu, sen näen. Mutta kun näen hänet esim. kaupan kassalla, kun maksaa jonkun ostoksensa: kädet tärisee, kun hän kaivaa rahaa ja kasvot aivan punaiset. Tai, kun tilaa ravintolassa ruokaa, niin änkyttää ja punertuu...



Kotona, tuttujen kanssa on oma itsensä. Puhelias, hauska ja verbaalisesti nokkela. Ja tällöinkin minä olen läsnä.



Voitko antaa jotain konkreettisia vinkkejä, miten minun tulisi toimia? Tarvitsen oikeasti nyt apuja. Millainen käyttäytyminen ahdistaa? Mikä taas olisi juuri sopivaa ilman, että en kuitenkaan olisi liian kaukana? Haluan osoittaa lapsilleni, että olen kiinnostunut heistä ja heidän elämästään. Ja haluan kasvattaa heistä myös kunnon ihmisiä. Tässä maailmassa on liikaa itsekkäitä, omaan napaan tuijottajia. Mutta en tietenkään halua tehdä sitä lasteni onnellisuuden kustannuksella...



ap

Kysyisin sulta kakkonen vielä vähän.



Kiinnitänkö lapsen käyttäytymiseen sosiaalisissa tilanteissa mitenkään? Vai ainoastaan vain positiivisesti? Otetaan esimerkki: lapsi joutuu puhumaan vieraalla ihmiselle. On selvästi jännittynyt. Tuntee sen varmasti itsekin ja se on myös ulkoisesti huomattavaa. Tilanne on ohi. Jatkammeko normaalisti asioita vai kehunko häntä, että "hyvinhän se meni" tms.? Onko jo se, että puhun jotain asiasta, ahdistavaa? Kun tietää, että äiti tarkkailee?



Apua, kun tämä on oikasti vaikeaa samastua ujon ihmisen mielentilaan. Ja haluaisin niin kovasti auttaa lastani.



Kiitos, jos vastaat!



ap



ps. toki muutkin ujot saavat vastata :)

Olen itsekin ekstrovertin introvertti lapsi, joka jossain iässä jopa pelkäsin sitä kun minusta tuntui ettei äitini hyväksynyt minua kun olin "vääränlainen", ja siitä seurasi ongelmia. Mutta niistä ongelmista voi päästä ohi, et sinä ole lasta pysyvästi pilannut! Minäkin jopa pääsin, vaikkei minun äitini KOSKAAN tajunnut virheitään, mutta minä sitten aloin itse kapinoida sitä vastaan että ei, minä en muutu sellaiseksi kuin sinä haluat, haista pitkä paska äiti!



Mutta niin, sinun olisi hyvä ap NYT antaa sille lapselle se tila jota et ole ennen ymmärtänyt antaa. ANNA HÄNEN rauhassa änkyttää, punastella, täristä, äläkä tee siitä ongelmaa. Älä kysele pakolla asioita joita lapsi ei halua kertoa. Ole läsnä ja käytettävissä, mutta älä yritä muuttaa lapsen reagointitapoja tai käytöksiä, ellei hän itse pyydä apua johonkin asiaan.

Ehkä ei kannata asiaa kommentoida mitenkään, ja ehk sinun ei kannata niin paljoa tarkkaillakkaan.



Tilanne helpottuu kun lapsen ei itse tarvitse tarkkailla omaa käyttäytymistään vaan oppii olemaan kauppareissuilla ym oma itsensä.



Anna lapsen mennä tilanteisiin joissa jännittää, esim maksamaan kassalle, niin ne tilanteet muuttuvat rutiiniksi ja siten jännitys helpottaa.

Kysyisin sulta kakkonen vielä vähän.

Kiinnitänkö lapsen käyttäytymiseen sosiaalisissa tilanteissa mitenkään? Vai ainoastaan vain positiivisesti? Otetaan esimerkki: lapsi joutuu puhumaan vieraalla ihmiselle. On selvästi jännittynyt. Tuntee sen varmasti itsekin ja se on myös ulkoisesti huomattavaa. Tilanne on ohi. Jatkammeko normaalisti asioita vai kehunko häntä, että "hyvinhän se meni" tms.? Onko jo se, että puhun jotain asiasta, ahdistavaa? Kun tietää, että äiti tarkkailee?

Apua, kun tämä on oikasti vaikeaa samastua ujon ihmisen mielentilaan. Ja haluaisin niin kovasti auttaa lastani.

Kiitos, jos vastaat!

ap

ps. toki muutkin ujot saavat vastata :)

Siitä tulee vain olo, että koko ajan kriittisesti tarkkailet lapsen käytöstä, mikä juurikin aiheuttaa sitä ahdistusta, jopa silloin, jos kriittisen tarkkailun tulos onkin että "meni ihan hyvin".

Anna sen lapsen hoitaa rauhassa sosiaalinen tilanne omalla ujolla tavallaan. Odota kärsivällisesti ja kritisoimatta tai kehumatta että se tulee hoidetuksi vaikka sinua voisi ärsyttääkin hitaus tai muu. Sitten tilanteen jälkeen jatkatte elämäänne kuin ei mitään.

voit vielä tehdä paljon hyv asiassa.



Ihan ensiksi ota aikalisä ja pyri suhtautumaan lapseesi rennosti, älä tarkkaile kaikkia asiotia liikaa, se erityisesti ahdistaa lastasi.



Pyri näkemään lapsesi persoona hyvänä ja ainutlaatuisena juuri sellaisena kuin hän on, pohjimmiltaan: UJONA JA HERKKÄNÄ: herkät ja ujot vasta ovatkin upeita ihmisiä!



kannattaa myös ottaa tämän ikäisen lapsen kanssa rehellisesti puheeksi tämä: olet hyvää takoittaen yrittänyt muokata hänestä reipasta mutta nyt tajusit että haluat hänen olevan JUURI MA JO PERSOONANSA. kerro että olet halukas kuuntelemaan millaisia tunteita tämä menettelysi on hänessä aiheuttanut. pyydä anteeksi. Halaa ja kerro että hänen persoonansa on juuri hyvä sellaisenakuin se on. ja että haluat oppia näkemään tämän persoonan erityislaatuisen ihanuuden. Ja että lapsi voi kokea rikkaan ja hyvän elämän introverttinakin.



Itsellä tosi herkkä tytär joka olisi mennyt lukkoon jos en itse herkkänä olisi osannut eläytyä hänen kokemuksiinsa.



Uskon että ei kannata nyt keskittyä käsien vapinoihhin eikä muihin. kannattaa keskittyä HYVÄKSYMÄÄN JA RAKASTAMAAN ja ihmettelemään ihanaa introverttiä persoonaa ihaillen.



Tsemmpihalaukset sulle äitinä!! arvostan haluasi tehdä parhaasi. anna itsellesi anteeksi. voit tänään aloittaa tältä osin uudestaan ja tehdä parhaasi :)

Täällä toinen epäonnistunut äiti - onko muita olemassakaan?



Ongelma on se, että lapsesi tietää, että sinä et hyväksy häntä sellaisena ujona ja hiljaisena, mikä hän todellisuudessa on. Sinua miellyttääkseen hän edes yrittää olla reipas - ja ahdistuu siitä entistä enemmän. Sinä yrität oikein kaivamalla kaivaa ongelmia ja vakuutat lapsellesi, että "on sinulla varmasti ongelmia, onhan!" Yritäpä vaihteeksi hakea hyviä puolia, erityisesti sellaisia asioista, joissa lapsesi onnistuu ihan omana hiljaisena ja ujona itsenään.



Anna hänelle lupa punastua, täristä, ujostella ja ihan mitä tahansa. Me ujot ihmiset selviämme elämässä aivan yhtä hyvin kuin te räväkät. Eri tilanteissa ja eri elämänvaiheissakin käyttäydymme eri tavalla.



Anna hänelle tilaa elää ihan omaa elämäänsä. Eikö sinulla ole tarpeeksi kestämistä omassasi?

äläkä yritä rohkaista. Lapsi selvästi osaa ja pystyy itse toimimaan ujoudesta huolimatta, ei siihen ole silloin mitään syytä puuttua. Minua ärsyttäisi suunnattomasti jos joku olisi vahtimassa ja kommentoimassa jokaista mun kaupassakäyntiä ja ravintolassa syöntiä. Vielä enemmän punastuttaisi ja vapisuttaisi kun tietäisi että yksi vahtii silmä kovana miten se nyt menee.



Ja selvästi huomaa, että sinä pidät omaa tapaasi käyttäytyä oikeana ja parempana, ja lapsen arempaa tapaa vääränä. Reippaus ja rohkeus ei suinkaan aina ole tavoiteltava olotila, jos kerran pystyy voittamaan arkuutensa ja tekemään asioita. Joka tapauksessa ujous on lapsesi oma asia, josta hän selviytyy omalla tavallaan, eikä sitä tarvitse kenenkään kommentoida tai "parantaa". Ei se ole sairaus.



Jätä lapsesi rauhaan. Hän varmaan tietää että voi tulla juttelemaan sun kanssa jos hänellä on ongelmia.

Aivan uskomattoman hienoja vastauksia olen saanut. Käyn nyt itseni kanssa keskustelua ja haen vaikka itselleni terapia-apuja, jollen muuten onnistu muuttumaan. Tosiasia on, että olen itse ollut aina suorittajatyttö ja sitä kautta itsetuntoni kehittyi; reipas, hyvä ja sosiaalinen. Olen katsonut hieman kieroon arkoja ja vetäytyviä. Nyt olen sitten saanut sellaisen lapsekseni. Ja niin kovasti, kun yritinkin, en pystynyt lastani muuttamaan...



Peiliin katsomista on luvassa pitkäksi aikaa. Eikä huono vaihtoehto ollenkaan jutella lapsen kanssa syvällisesti asiasta. Selittää, miksi olen käyttäytynyt näin. Kertoa, että rakastan häntä sellaisena kuin hän on. Ja pyytää anteeksi.



Suuri kiitos teille ihanille vastaajille. Pahin ahdistus on hieman helpottanut. Kyllä nainen osaa myös toista tukeakin vaikka joskus muuta täällä väitetään :)



ap

Olen katsonut hieman kieroon arkoja ja vetäytyviä.

että vaikka ujoudesta on joskus haittaa, olen aina ollut paljon mieluumin hiljainen kuin räväkkä. Minä puolestani olen katsonut hieman kieroon noita joka paikassa suuna päänä kohkaavia touhutiinoja, ja ollut kiitollinen ettei minun tarvitse olla sellainen. Ja tiedän myös paljon muitakin ihmisiä, jotka arvostavat rauhallista ja asiallista käytöstä enemmän kuin räväkkää sosiaalisuutta.

Minä itse olin ujo ja arka lapsi. Kammoksuin tilanteita, joissa piti puhua vieraille. Vanhempani eivät minua koskaan painostaneet olemaan "reippaampi". Aikuisiällä olen pikkuhiljaa pyristellyt ujoudesta eroon. Sanoisin, että vielä parikymppisenä olin ujo enkä mielelläni puhunut isommassa porukassa. Nyt kolmekymppisenä olenkin aina yksi niistä sosiaalisimmista, eikä mikään kokouksessa tms. puhuminen tuota mitään ongelmia. Uskon, että sinunkin lapsesi pärjää elämässä oikein hyvin, kunhan saa olla juuri sellainen kuin on, eikä koe painostusta, että pitäisi olla jotain muuta. Ettei hänen tarvitse tuntea olevansa äidilleen "pettymys" kun ei uskalla olla tarpeeksi reipas. Hänen pitää tuntea kelpaavansa äidilleen sellaisenaan.



Toinen lapsistani on myös arka ja ujo. Hän ei millään sanoisi edes "kiitos" vieraammille ihmisille. Yritän aina tuollaisissa tilanteissa rohkaista häntä kiittämään jne. mutta en pakota mihinkään.

Todella hienoa, että tiedostat asian. Minä olen aina ollut pohjimmiltani ujo ja hiljainen, erittäin introvertti. Minun äitini ei todellakaan ole itsekään ekstrovertti, mutta hän on yrittänyt minusta koko elämäni silti sellaista tehdä. Miksikö? Koska häntä itseään on painostettu reippaammaksi ja rohkeammaksi ja hän on kokenut niin, että ujous on haitta ja se pitää kitkeä pois. Minun piti ensin elää yli kolmikymppiseksi ja tulla itse äidiksi, ennenkuin tajusin, että olen onnellisempi, kun en yritä olla toisenlainen kuin olen. Paljon tuli tehtyä hölmöyksiä, kärsittyä paniikkihäiriöstä ja esimerkiksi haettua rohkeutta alkoholista. Kaikelta tältä olisin ehkä voinut välttyä, jos minut olisi hyväksytty omana itsenäni jo lapsena. Olisipa minunkin äitini oivaltanut saman kuin AP.

Vaikka olin ujo, ei minua koskaan kiusattu, ja nyt kun lapseni on ujo, hänellä on kuitenkin paljon kavereita. Ei ujous tarkoita ollenkaan sitä, ettei tulisi elämässä pärjäämään!

Aivan uskomattoman hienoja vastauksia olen saanut. Käyn nyt itseni kanssa keskustelua ja haen vaikka itselleni terapia-apuja, jollen muuten onnistu muuttumaan. Tosiasia on, että olen itse ollut aina suorittajatyttö ja sitä kautta itsetuntoni kehittyi; reipas, hyvä ja sosiaalinen. Olen katsonut hieman kieroon arkoja ja vetäytyviä. Nyt olen sitten saanut sellaisen lapsekseni. Ja niin kovasti, kun yritinkin, en pystynyt lastani muuttamaan...

Peiliin katsomista on luvassa pitkäksi aikaa. Eikä huono vaihtoehto ollenkaan jutella lapsen kanssa syvällisesti asiasta. Selittää, miksi olen käyttäytynyt näin. Kertoa, että rakastan häntä sellaisena kuin hän on. Ja pyytää anteeksi.

Suuri kiitos teille ihanille vastaajille. Pahin ahdistus on hieman helpottanut. Kyllä nainen osaa myös toista tukeakin vaikka joskus muuta täällä väitetään :)

ap

Ehkä sinutkin on kasvatettu niin ettet ole saanut olla missään tilanteessa epävarma vaan aina reipas ja iloinen.

Se on ok, mutta jos reippaus alkaa olla suorittamista niin et varmaan ole aidosti oma itsesi.

juuri tuo että mua kehuisi jonkun jutun jälkeen, hyvinhän se meni... Miksi pitäisi puuttua mitenkään, etukäteen tai jälkikäteen.



Koita vain keskittyä vaikka ruokalistaan silloin kun lapsi tilaa tai katsele vaikka kännyä. Ole niin kuin et huomaisi mitään. Itse olen pikuhiljaa päässyt omasta ujoudestani, mutta muistan kuinka minua ahdisti kun minun tekemisiä ja sanomisia vahdittiin ja minua hyväntahtoisesti ohjeistettiin oikeisiin toimintamalleihin.



Tilaa lapsesi kaipaa ja sitä että hän on hyvä ihan itsenään. Anna lapsellesi oikeus olla oma itsensä

Vaikka olin ujo, ei minua koskaan kiusattu, ja nyt kun lapseni on ujo, hänellä on kuitenkin paljon kavereita. Ei ujous tarkoita ollenkaan sitä, ettei tulisi elämässä pärjäämään!

Mulla myös tosi ujo lapsi joka aiheutti varsinkin pienempänä aivan älyttömän nolottavia tilanteita joissa oli todella tekemistä että pysyin neutraalina. Nyt kouluiässä tulee hyvin toimeen muiden lasten kanssa ja on kavereita. Ja se mistä olen kaikkein iloisin on se, että minusta minun lapsessa näkyy ujos sellaisena kuin se on puhtaana temperamenttipiirteenä, ilman pelkoa. Miten sen nyt selittäisin. Ujous on pohjimmiltaan sitä, että uudessa tilanteessa ujo perääntyy ja lämpiää hitaasti, tarkkailee ensin onko turvallista vai ei. Se on ihan biologinen ominaisuus ja osa lajinsäilymistä. MUTTA tämä ominaisuus ei aiheuta lapsessa ahdistusta, joten hän ei pelkää eikä jännitä uusia tilanteita etukäteen eikä moiti itseään jälkikäteen. Toisin kuin itse lapsena kun juurikin sain aina moitetta ujoudestani.

että hyvinhän se meni, vaikka menisikin. Minun mielestäni siis. Voit olla salaa iloinen, että meni hyvin, kyllä lapsi huomaa sen itsekin ja myös sen, että sinä olet iloinen.

Uskokaa tai älkää mutta tuntuu, että on helpompi hengittää. Tuntuu kuin joku taakka olisi otettu pois. Minun ei enää TARVITSE olla koko ajan varpaillani lasteni suhteen. Voin antaa heidän olla sellaisia kuin ovat, sillä tiedän, että osaavat kyllä käyttäytyä eivätkä ole tuolla kylillä muksimassa toisia. Olen siis tehnyt jotain hyvääkin. Nyt voisin vaan nauttia olostani heidän kanssaan ja antaa heille tunteen, että ovat maailman ihanampia.



Ja muistaa tietenkin koko ajan tiedostaa, että kontrollifriikki-minä ei putkahda jostain esiin...



ap