Lue keskustelun säännöt.
Taistelen masennusta vastaan. Juuri tänään. Muita?
25.10.2012 |
Taas tänään se tuntuu pakahduttavana tunteena rinnassa. Aurinko paistaa ulkona, on kirpeä myöhäissyksyn päivä. Taistelen, taistelen...haluaisin huutaa ääneen tuskasta ja vihasta ja surusta. Sen sijaan yritän hengittää syvään. Yritän muistella kaikkia voimalauseita.
Kommentit (8)
miten sulla menee miehen kanssa? onko teillä läheisyyttä? onko teillä lemmikkiä?
oikeasti yrittäisin auttaa sua koska oma äitini kärsiin masennuksesta ja sen on raskasta. Itsekin olen kuulemma masentunut, mutta itse ajattelen että olen vain ahdistunut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3 vuotta sairaseläkkeellä. Masennus jatkunut 5 vuotta, yhtään edes 2 viikon oikeasti hyvää jatkoa ei ole ollut. Välillä itsemurhayrityksiä ja lyhyitä sairaalahoitoja.
lapset onneksi jo isompia, on helpomi puhua sairaudesta ja hakea myös lapsille apua, ymmärtävät tilannetta paremmin. Mutta totta kai tämä on perheelle helvettiä.
Hoidan silti kaikki kotityöt, harrastuksiin viennit ym kunnolla, sisulla. Jos en pysty lähtemään ulos, siivoan niin saan hikijumppaa. Puutarhatyöt vie myös ajatuksi pois ahdistuksesta.Keho romahti totaalisesti pari vuotta sitten, ihan kuin keho tekisi kuolemaa pikkuhiljaa. Kipuja, tulehdusta, rappeumaa, kulumaa. Osa sairauksista kroonisia nyt. Kuolema kiehtoo suloisena tyhjyytenä ja kivuttomuutena. Kuolema ojentelee harsoisia lonkeroitaan, houkuttelee upottavalle suolle, josta ei ikinä nousta pois. Kaikki loppuu, ei tuskaa enää ikinä.
Älkää sanoko, että miten voisit tehdä tuon lapsillesi. Tämä elämä on heille tuskaa, jos olen poissa, he voivat tehdä surutyön, joka helpottaa jossain vaiheessa. Tavallinen, oikea elämä alkaa ja jatkuu heillä. Heidän elämässään on eläviä, terveitä ja turvallisia aikuisia, joiden kanssa ei joudu miettimään, milloin aikuinen taas romahtaa. Ei enää pelkoa, kuoleeko äiti, asia on saatettu loppuun.
Joka aamu silti hoen itselleni, että tänään et tapa itseäsi. Ja tänään en tapa. Halaan lapsia ja kerron rakastavani heitä enemmän kuin mitään maailmassa. Suutelen miestä, ja vannon, että en jätä häntä.
Siinä vapautuu adrenaliinia ja se tekee hyvää. Tuskan patoaminen sisälle ei ole pitemmän päälle hyväksi. Pystytkö menemään vaikka kävelylle? Pue lämpimästi äläkä yritä mitään, yrittäminen ja itsensä psyykkaaminen vaan väsyttää. Pura tuska jotenkin ulos, kirjoita se tai huuda se tai maalaa se.
ei auta ku töitä paiskia ni jospa tää pahin aika taas tästä, tosin rahahuolet ei töissä häviä mihkään (onneksi ei sentään omassa taloudessa ole- ainakaan vielä!!)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oma syyllisyys(mistä en tiedä) painaa. Ahdistaa.
Tekis mieli vain nukkua, ei jaksa enää
masennus ole tappio/epäonnistuminen.
Masennuksessa vellotaan ja ryvetään, kuin väsynyt possu mudassa. Masennuksessa ollaan paikallaan kuin patsas ja olokin on kuin patsaalla. Mitä tämä höpinä "taistelemisesta" on. Humpuukkia. Tosi masentunut ei taistele vaan eläytyy kiven rooliin, halusi hän sitä tai ei. Selvästikään täällä ei ole kukaan oikeasti masentunut.